torstai 19. maaliskuuta 2020

Oma paikka

Viimeksi kun kävin Pohjanmaalla helmikuun loppupuolella, piipahdimme Vaasassa ostamassa vähän Marimekkoa (aikaisemmin ostetun Pentikin lisäksi) piristykseksi Italian-ystäville. Kun kävelimme autolle, näimme merikotkan liitelevän yllämme kaupungintalon ja Rewell-Centerin välissä. Rohkaiseva näky! Suuri vaikuttava lintu vahvoin siiveniskuin. Muisto siitä lämmittää nytkin: Me selviämme tästä. 

Ja pieni kiitoslahjamme ehti matkaan viime hetkellä ennen kuin lennot Italiaan loppuivat. Rukouksin muistamme Francescon kotiväkeä. Ajattelen, että viruksen leviäminen ei ole Kiinan eikä Italian syy, vielä vähemmän hallituksen tai terveydenhuollon. Turha on syytellä ketään, edes niitä suomalaisia jotka toivat taudin hiihtolomalta tai niitä eläkeläisiä, jotka nyt palaavat Espanjan Aurinkorannikolta virukset mukanaan. Olemme olleet siinä uskossa, että matkailu avartaa, ja nyt meitä lyödään siiville. Toki aina on mukana vastuutonta käytöstä ja sitä on vaikea antaa anteeksi. Ajatellaan että olen nuori, ei se minuun satu. Tai mennään matkalta tultua höpöttämään kuulumisia vanhalle työpaikalle muita ajattelematta. 

Viime viikot ovat vaatineet ajatustyötä ja nopeaa päätöksentekoa. Pieni työyhteisö on haavoittuvainen, samoin seurakuntamme, missä on paljon vanhuksia. Olen yrittänyt kolme viikkoa panostaa siihen, että saisimme suojattua työyhteisön, itseni ainoana pappina ja paikkakunnan riskiryhmäläiset koronatartunnalta. Sairastumiset voivat halvaannuttaa seurakunnan työn, vaikka kirkkoa tarvitaan niin turvaksi kuin hautaajaksi.

Maaliskuun 2. päivänä päätin näyttää mallia kättelemättömyydessä ja otin uudet työntekijät vastaan ilman kädenpuristusta. Työkokouksessa kartoitettiin yhdessä mitä riskejä toiminnassamme on. Viikkotoiminta ajettiin alas jo vähän ennen kirkon keskushallinnon kehotuksia. Jo vähän ennen valmiuslakia omaisia kehotettiin perumaan muistotilaisuudet ja varoitettiin, että tulossa on varmasti kokoontumisrajoituksia, jotka vaikuttavat myös siunaustilaisuuden väkimäärään. Arvelin ääneen, että tulossa voi olla jopa yli viiden hengen kokoontumiskielto. Yhteydenotot seurakuntaan suljettiin puhelimen ja sähköpostin taakse, vaikka se karulta tuntuikin. Olemme täällä pohjoisessa, missä on lääniä ja tuntuu turvalliselta, ja kuitenkin tuo kavala virus on pian täälläkin. On parempi tehdä se, minkä voi.

Talvisodan päättymisen 80-vuotismuistojuhlan vielä pidimme suunnitelmien mukaan viime sunnuntaina. Ajattelin että noista vaikeista ajoista on niin paljon opittavaa ja myös rohkaisua tähän hetkeen, että juhlan pitämisestä on meille apua.  

Joku tarkoitus sillä on, että minun piti vielä tänne jäädä. Muistan nuoruuteni idealistiset haavekuvat siitä, että hoitaisin ruttosairaita pelkäämättä tartuntaa niin kuin ruotsalainen Axel Munthe aikanaan Napolissa. Sellainen idealismi ja oman hyvyyden tavoittelu on jäänyt, mutta tässä olen.

Siellä se oli paikallaan, lempilintuni vesipapp, kun tänään iltapäivällä ehdin suksittelemaan Naamankajoen suulle.  Pappi seisoi kivellä tyrskyävä koski ympärillään ja jatkoi tehtäväänsä. Sekin rohkaisi: Noin minäkin aion tehdä, tähän minut on kutsuttu ja tähän minua on kasvatettu. Kahdeksan arkkua odottaa minua pappiparkaa nytkin, vaikka korona ei ole vielä surmannut suomalaisia. Seistään lujana jokainen paikallamme, mutta vältetään riskejä ja ollaan valmiit myös pyytämään apua. Voimme auttaa ja pyytää apua vaikkapa kauppa-asioissa. Ainoa tosi auttajamme elämän myrskyissä ja kuoleman ahdistuksessa löytyy kuitenkin ylhäältä. Rukoillaan Suomen ja maailman puolesta joka päivä. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti