lauantai 28. maaliskuuta 2020

Uusi aika

Päivät ovat jo pitkiä ja huomenna aloittelemme kesäaikaa. Aikojen taittuessa tulee mieleen Siionin virsi 3: Uutta aikaa autuasta ikävöin jo hartaasti, jolloin, Herra, luottamasta  lakkaan omaan voimaani... Tätä koulua tässä nyt käydään koko maailman kanssa.
Aamulla juttelimme, että meidän sukupolvemme ei ole nähnyt sotaa. Synnyimme silloin, kun sota oli vielä vanhemmillamme tuoreessa muistissa, emmekä aina ymmärtäneetkään, miten se heijastui heidän peloissaan. Mutta mistään tavaroista ei enää ollut pulaa emmekä joutuneet näkemään nälkää. Karkkiakin sai. 70-luvun energiakriisistä muistamme vain, että huonelämpötilaa laskettiin etenkin julkisissa tiloissa 18:aan asteeseen eikä valoja turhaan poltettu. 90-luvun lama oli syvä ja vei monia konkurssiin ja suuriin velkoihin. Kuitenkin vasta nyt sukupolvellemme tuli se suuri kriisi, joka vaanii tuntemattomana ja näkymättömänä. Se koskettaa myös seuraavaa sukupolvea, joka toivon mukaan saa yritteliäisyydellään ja ahkeruudellaan nostaa maan jälleen kukoistukseensa. Sotien jälkeen noustiin nopeasti, niin varmaan nytkin.

Ei voi sanoa, että tämä olisi tullut täytenä yllätyksenä. Luontoa tarkkaillessa on saanut havaita, että kun populaatio kasvaa liian suureksi, syntyy joku rajoittava tekijä: elinympäristön muuttuminen kelvottomaksi, ruuan puute, sairaus. Jo muutaman vuoden takaiset kansainvaellukset antoivat muistutuksen siitä, että maapallon kestokyky on uhattuna. 

Joudumme kohtaamaan myös aivan uudenlaisia ihmisenä olemisen kipuja: Tartuntatauti jättää potilaan yksin ja tuottaa läheisille suurta hätää. Ei saa hyvästellä kuoleman portilla eikä edes vainajia saa saattaa entiseen tapaan, kohta ei kenties ollenkaan. Se on surullista. Mutta jos tämä tulee omalle kohdalle, täytyy ajatella, että ajatukseni ovat läheisen luona, ja olen häntä siunaamassa etäältä mutta sitäkin rakkaammin. Ja se kipu ja hätä, mitä ihminen kokee ennen kuolemaa, on sittenkin vain hetkinen verrattuna kaikkeen elämän rikkauteen ja rakkauteen.

Olimme viikolla siioninvirsiseuroissa netin kautta. Tuntui ihmeen hyvältä veisata ystävien kanssa etänä. Kun näki monien tuttujen nimien kerääntyvän samalle kanavalle, syntyi yhteyden tunne. Tosin olen sitä mieltä, että näihin yhteisiin hetkiin ei välttämättä tarvita striimausta. Äänikontakti riittäisi. Kaikki seurakunnat ovat nyt kilvan ryhtyneet kuvaamaan pappien ja kanttorien toimittamia jumalanpalveluksia ja kaikenlaista muutakin videoklippiä nettiin. Sitä sanotaan kirkon digiloikaksi. Minusta se on suorastaan digiähky. Videokuva voi olla myös muistutus siitä, että tuonne en pääse, kirkko on tyhjä, olen ulkopuolella. Sen sijaan ääni kutsuu tasavertaisesti mukaan joukkoon, laulamaan ja rukoilemaan. Liian usein olen itse katsellut jumalanpalvelusta televisiosta  tai kirkonpenkistä, tai kuunnellut radiosta kiinnittäen huomioni erilaisiin virheisiin, asioihin, jotka voisi toteuttaa paremmin. En ole varsinkaan kotona ollessani ymmärtänyt liittyä mukaan äänelläni. Suurin loikka tapahtuu siinä, jos sinä ja minä lähdemme rohkeasti osalliseksi yhteiseen uskonharjoitukseen, kaipauksesta uuteen aikaan.

Kuule, Herra, minä uskon,
auta epäuskoista.
Näen niin kuin aamuruskon
ennen päivän koittoa.
Uuden päivän ensi säteen
kohta lohdukseni saan.
Tartu, Jeesus, heikon käteen,
älä hylkää milloinkaan.
(SV 3, Jonas Hellman 1743, suom. E. Lagus 1790,
uud. W. Malmivaara 1891, H. Kivekäs 1971)








Ei kommentteja:

Lähetä kommentti