Arvostan todella korkealle Ulla-Lena Lundbergin romaanin Jää, joka voitti Finlandia-palkinnon kahdeksan vuotta sitten. Satuin ostamaan sen päivää ennen valintaa joululahjaksi anopille. Selailin kirjakaupassa hajamielisesti kirjoja, ja silmät sattuivat sanoihin, jotka eivät olleet kyynisiä, vaan aitoja ja puhuttelevia. Sehän on aika harvinaista nykyään. Kysyin mieheltä, joka lukee enemmän nykykirjallisuutta, tunteeko hän tämän Lundbergin. Hän pudisteli päätään, mutta otin riskin ja ostin kirjan. Anoppi luki sen kahteen kertaan ja appikin kerran. Ostimme sen myös itsellemme, ja ihastuimme.
Minua ilahdutti erityisesti päättäväinen pastorska, joka rakasti lehmiä ja osasi tehdä heinää juuri oikeaan aikaan. Hänen mielestään heinä tuli kaataa heti juhannukselta, juuri niin kuin Naskalissakin on tehty, vaikka saaristolaisille se olikin silakanpyyntiaikaa. Heinän ravintoarvo on silloin parhaimmillaan, ja yleensä on hyvät heinäpoudat. Kirja maalaa vahvoin vedoin kuvan intomielisen pastorin ja vahvaluonteisemman pastorskan välisestä väkevästä rakkaudesta. Kuvaus pastorin hukkumisesta on todentuntuinen ja vaikuttava. Ja omasta kokemuksesta tiesin, että lämmintä lehmänkylkeä vasten emäntien on kaikkein helpointa itkeä itkujaan.
Kävimme lauantaina Kansallisoopperassa katsomassa kirjasta tehdyn teoksen. Meillähän on tapana käydä silloin tällöin oopperassa, koska ensitreffimme olivat siellä, tosin Bulevardilla. Petyimme. Kovin eri tavalla me luemme kirjoja, sillä Juhani Koivisto oli löytänyt innolla tehtyyn librettoon vain mustasukkaisen ja kalsean pastorskan. Lavastus oli jotenkin päällekäypä ja rasittava, kun jäät vyöryivät levottomina koko näyttämön takaosan peittävällä kankaalla. Ehkä kaikkein huonoimmin tunnemaailmaa kuitenkin välitti itse musiikki, joka oli junnaavaa ja hakkaavaa ja jätti katsojan kylmäksi. Jaakko Kuusiston sydämestä ei ollut noussut yhtään kaunista aariaa, ei melodista tunneviestiä. Elämässä kuitenkin on aina muutakin kuin murtuvaa jäätä. Onneksi mukaan oli ympätty muutama virsi, jotka soivat. Kauneimpana niistä jäi mieleen "Nyt ruusu Iisain juuren", jota kuoro hyräili taustalla, kun joulukirkossa murehdittiin Utön saaren edustalla tapahtunutta laivan haaksirikkoa.
Sinänsä rahalle tuli vastiketta, kun katsoi, miten lahjakkaat laulajat ja soittajat taistelivat kunnialla nuottiensa läpi. Sitä paitsi saimme kohdata pääosan tulkitsijan toissa kesänä Taivalkosken kirkossa. Baritoni Aarne Pelkonen piti siellä Päätaloviikolla hienon konsertin ja se lisäsi kiinnostustamme tätä oopperaa kohtaan. Ovesta kadulle astuessamme yhteinen huokauksemme kuitenkin oli, että ei tarvitse pitkään aikaan hakeutua katsomaan kotimaista oopperaa. Otetaan tämä nyt kulttuurin tukemisena.
Sunnuntaina saimme osallistua lastenlasten kanssa messuun Espoonlahden kirkossa. Jäät sulivat, sillä seurakunta soi maskit päässä virsiä penkistä moniäänisesti ja osallistui kaikin tavoin. Raamatunteksti kertoi siitä, miten Jeesus lähetti matkaan 72 opetuslasta ja kirkossa oli noin 72 henkeä hyvin turvavälein. Tuli todella sellainen olo, että messua ei toteuttanut pappi ja diakonissa, vaan koko läsnä oleva seurakunta yhdessä. Tällaista yhteisöllisyyttä sydämeni kaipaa. Sain voimaa. Sitä paitsi momman pikkupiiutkin olivat viihtyneet pyhäkoulussa ja kuuntelivat keskittyneesti kirkkolaulua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti