Olen viime päivinä miettinyt, millaista muutosta kohti "harvamuotoisuutta" on ollut havaittavissa oman elämän aikana tarkasteltuna ilman suurennuslasia ja kiikaria - ja mitähän asiaintilan palauttamiseksi voisi tehdä.
Jos ajattelen omaa pihapiiriä, niin ensin katosivat kottaraiset. Niitä oli lapsuudessani niin paljon, että komean linnun taitava laulu kiinnitti usein huomiota, ja syyskesällä puhelinlangat olivat täynnä lähteviä lintuja. Sitten en nähnyt vuosikymmeniin yhtään, viime vuonna yhden ja tänä keväänä yhden. Yksi syy kottaraisten vähenemiseen on käsittääkseni karjatalouden väheneminen, joskin meillähän oli sekä lehmiä että (tyhjiä) kottaraisenpönttöjä vielä 1980-2010, kun kottaraisilla oli aallonpohja. Joka tapauksessa moni lintu ja hyönteinen hyötyi karjataloudesta, mutta nyt eläintensuojelijat myös kirkon piirissä toivovat, että karjatalous ja kaikki eläinten hoito loppuisi Suomesta kokonaan. Se tulee ilman muuta kiihdyttämään monen lajin hupenemista ja johtamaan huomattavasti "harvamuotoisempaan" elämään.
Vielä muutama vuosi sitten ihmettelin, miten varpunen voi olla rauhoitettu lintu. Niitähän on kaikkialla riesaksi asti. Nyt olen nähnyt, että tiukkuusetkin kaipaavat lehmiä. Naakat ja varikset sen sijaan menestyvät mainiosti ilmankin.
Karjatalouden väheneminen on vaikuttanut ainakin siihen, että luonnonlaitumet ja metsäniityt, jotka ovat olleet monelle kasville ja eliölle tärkeitä, ovat kasvaneet umpeen. Jotkut yrittävät nyt perustaa uusia metsäniittyjä niittämällä sopivia paikkoja, mutta onko se vain turhaa tekohengitystä?
Lapsuudessani oli vielä siellä täällä avo-ojia ja ojien varsilla saattoi kasvaa mesimarjaa. En muista koska olisin mesimarjaa saanut viimeksi maistaa. Niitä ei enää näillä lakeuksilla kasva. Ei kuitenkaan kannata ruveta kaivamaan sarkaojia, että saisi mesimarjan viihtymään - ne nimittäin lisäävät vesistöjen kuormitusta.
Soita ojitettiin ja yritettiin metsittää joskus 60-70-luvuilla niin että jokeen tuli alunaa ja vesi muuttui jonakin vuonna aivan kirkkaaksi. Kaikki kalat kuolivat. Kalakanta on jonkin verran palautunut, mutta joki on sameaa, humuspitoista ja uimakelvotonta. Lapsena kävin uimakoulun yläjuoksulla ja hiihdin jokea pitkin kansakouluun. Muutkin lenkkeilivät joella. Joululta aurattiin joelle jää ja tehtiin hyppyreitä jokitöyrälle. Nyt ilmaston lämpenemisen ja lauhdevesien ansiosta en ole pariinkymmeneen vuoteen uskaltanut käydä joen jäällä edes kovien pakkasjaksojen jälkeen, sillä en ole oppinut vielä kävelemään veden päällä.
Jotkut noista taannoin ojitetuista soista kasvavat puuta, mutta eivät suinkaan kaikki. Paljon ojitettiin myös epäkelpoja alueita. Joillakin paikoin nevanojia on tukittu, mutta se voi myös pahentaa hiilidioksidipäästöjä. Karut suot voi kuulemma jättää ennallistumaan itsekseen, mutta vain harvoja ja valittuja soita voi ennallistaa, sillä muutoin metaanipäästöt lisääntyvät. Hyväkasvuinen metsä on hiilinielu.
Kaikkia näitä miettiessäni olen tullut siihen tulokseen, että ei ole mitään paluumahdollisuutta siihen luonnon olotilaan, joka vallitsi lapsuudessani. Luonto muuttuu vääjäämättömästi, ja on täysin mahdollista, että se muuttuu elinkelvottomaksi yhä useammalle lajille, lopulta myös ihmiselle. Jotain voi aina tehdä, vaikkapa yrittää vähentää omaa hiilijalanjälkeä ja kerätä luonnosta muoveja. Mutta luonnon tasapaino on niin monimutkainen yhtälö, että sitä ei hallitse mikään yksittäinen ideologia. Ehkäpä sen ymmärtää vain kaiken Luoja ja Ylläpitäjä. Meidän tulisi kääntyä hänen puoleensa ja pyytää viisautta, että hallitsisimme ja vallitsisimme oikein taivaan lintuja ja meren kaloja ja kaikkea, mikä maan päällä kasvaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti