tiistai 25. toukokuuta 2021

Rohkeus sanoa

Minulla on sellainen vähän raskas geeniperimä, että on uskallus sanoa myös mielipiteitä, joiden tiedän aiheuttavan vähintään kulmien kohottelua, toisinaan myös takanapäin panettelua ja poissulkemista. Näinhän kävi myös isälle mm. silloin, kun hän ehdotti, että Valio ja Arla aloittaisivat pohjoismaisen meijeriyhteistyön. Valion johtokunnan ruotsinretkellä silloinen pääjohtaja pistikin isäni isännöimään seurueen rouvia, ettei hän pääsisi neuvottelukosketukseen naapurimaan meijerimiesten kanssa. Isä oli siitä vielä vanhanakin pahoilla mielin, ja ajatteli, että yhteistyö olisi ollut suomalaisen maidontuottajan etu. 

Suomalaiset päätöselimet ja työyhteisöt ja jossain määrin koko yhteiskunta kärsii sisäisestä sensuurista. Sisäisellä sensuurilla tarkoitan sitä, että sensuuri iskee jo ennen kuin ajatukset päästetään suusta ulos. Ei ole helppoa olla vähemmistössä tai jäädä yksin ajatustensa kanssa tai sanoa ei silloin kun odotetaan myötämielisyyttä. Ellei kaikkien sisäinen sensuuri toimi riittävästi, saatetaan lähteä vaientamaan joukonhivutuksella tai jopa oikeustoimilla. 

Ehkä yllättäen olen saanut kokea parasta keskustelukulttuuria niiden seitsemän vuoden aikana, jotka toimin kirkolliskokousedustajana. Siellä oli tapana kuunnella mitä toinen sanoo, ja pidin sitä myös omalta osaltani hyvin tärkeänä. Kerran vaiensin tylysti vierustoverin, joka pyrki selostamaan etukäteen, mitä täysistunnon seuraava puhuja aikoo sanoa. En pystynyt kuuntelemaan kahta henkilöä yhtä aikaa enkä halunnut menettää virallisen puheenvuoron argumentteja, vaikka puhuja todennäköisesti olisikin eri mieltä kuin minä. Toki muistan myös pahoilla mielin, miten eräs edustaja pohdiskeli puhujapöntöstä nimeltä mainiten voisiko minut erottaa kirkkohallituksen täysistunnon jäsenyydestä erään mielipiteeni vuoksi, joka siihen aikaan oli radikaali, mutta nykyään liiankin valtavirtaa.

Hymistelijöitä ja siipeilijöitä aina riittää. Ja jos etsitään aina sitä vahvaa johtajaa, jonka pään sisässä kaikki viisaus asuu, saatetaan saada lopulta Nokian loppu. Jos epäkohtia ei uskalleta lausua ääneen, kehitys pysähtyy. Tarvitaan kannustavan erimielisyyden kulttuuria ja kunnioittavaa kuuntelemista. On parempi kysyä, että kerro lisää, kuin yrittää heti vaientaa toisen ajatukset tai ignoorata ne. Kovin helposti ei pitäisi kokea eri mieltä olemista muodikkaasti vihapuheeksi. 

Liitän senkin saamaani perimään, että olen joskus ollut edellä aikaani. Silloin olen saanut kuulla monenlaista vähättelyä. Se mikä silloin oli "sisäänpäin lämpiävä porukka" on nyt se aktiivinen yhdessä toteuttava yhteisö, mitä kaikkien tulisi tavoitella. Jotkut aiemmin kritisoimani käytännöt on nykyään todettu huonoiksi ja asiat pyritään tekemään toisin. Toki olen joissakin asioissa ollut myös kaavoihin kangistunut tai jopa vanhanaikainen. Hiljakkoin edesmennyt työtoveri puki tämän joskus sanoiksi näin: En ymmärrä tätä jaottelua liberaaleihin ja konservatiiveihin. Eikö jokainen meistä ole jossakin asiassa liberaali ja toisissa konservatiivi?

Minulle on vielä kaiken lisäksi käynyt niin, että kun olin jossain asiassa liberaali, huomaan nyt sympatiseeraavani konservatiiveja. Tai ehkä jo siellä kirkolliskokouksessa pyrin rikkomaan totuttuja raja-aitoja. Syynä ei siis ole pelkästään korkeahko ikäni, vaan se, että valtavirta pyrkii aina jyräämään vähemmistön. Sydän tahtoo olla yksinäisen laulajan puolella. 





Ei kommentteja:

Lähetä kommentti