maanantai 21. helmikuuta 2022

Jono muka elää koko ajan

Elääkö vai kuoleeko leikkausjono? Soitin keskussairaalaan ja kysyin miten on polvijonon laita. Lähete on annettu vuosi sitten, joko alkaa tapahtua? Ei kuulemma voida antaa minkäänlaista arviota siitä milloin pääsisin pöydälle, ja sitä paitsi heidän ajanlaskunsa alkaa siitä, kun minut otettiin vastaan poliklinikalla ja siitä on vasta seitsemän kuukautta. Nyt on jonossa vielä niitä, jotka on pantu jonoon pari kuukautta ennemmin. Yritin sanoa, että työnantajakin tarvitsee jonkinlaista osviittaa, kun on rippikoulujen järjestämistä sun muuta. Jononhoitaja sanoi, että mitään arviota ei voi antaa, jono elää koko ajan. Sitä paitsi huomaan, että sinullahan on joitakin muita tutkimuksia kesken, joten kukaan ei sinua leikkaa. Mietin, että ei se jono enää kauaa elä, kyllä siellä kuolemantapauksia tulee, kun tämä on näin pitkässä liemessä.

Mma Ramotswe ajattelee kirjassa Kelpo rouva johtajat (Alexander McCall Smith) monia viisaita ajatuksia. Mma Makutsi esittää, että olisi nykyaikaista uudistaa etsivätoimiston laskutusjärjestelmä niin että laskutusperusteet eriteltäisiin tarkoin. Vastusteluihin hän vastaa, että vanha Botswana on menneisyyttä - ei menneisyydessä voi elää. Mma Ramotswe ei lähde väittelemään, mutta ajattelee mielessään: Jos riittävän moni päättäisi elää menneisyydessä, kyllähän historia jäisi eloon!  Mitä vikaa menneisyydessä on? Ei vanhoissa ajoissa ollut vikaa, vaikka ei elämä silloinkaan ollut täydellistä. Silloin löytyi aina aikaa muille ihmisille, silloin ajateltiin, että toisia pitää kuunnella ja heille pitää puhua, eikä kaiken aikaa voi näprätä sähköisiä laitteita. 

Voin iloissani sanoa, että me papit ja kirkon työntekijät olemme aika hyviä kuuntelemaan ja puhumaankin. Emme voi mennä esimerkiksi siunaustilaisuuteen ja puhua arkun äärellä jotain hajamielisiä arvauksia siitä mitä tämä ihminen merkitsi läheisilleen. Emme kuitenkaan avaa tietokonetta sielunhoitokeskusteluissa. Osaisin kyllä kirjoittaa kymmensormijärjestelmällä nopeammin kuin toinen puhuu, mutta luottamushan siinä menisi ja tulisi jotain teknistä ihmisten väliin. Toisin on esimerkiksi lääkärissä. Sähköisten laitteiden näprääminen todella häiritsee työtä ja tuloksellisuutta.

Halusin tarkentaa reseptiä, jonka kunnanlääkäri Nukarinen on määrännyt vuonna 1997. En enää pärjännyt sillä lääkityksellä jänisruttoon syömieni neljän antibioottikuurin jälkeen. Menin työterveyslääkärin vastaanotolle. Vaikutti ihan hyvältä, sillä hän teki pienen tutkimuksenkin. Oudoksuin kyllä sitä, että hän päättäväisesti ja vastalauseistani huolimatta uusi reseptin jossa oli vielä vuosi lääkettä jäljellä ja vieläpä sen lääkkeen, josta ei ollut nyt apua. Epikriisistä sitten huomasin, ettei hän ollut kuunnellut lainkaan. Hän oli kirjoittanut että en ollut käyttänyt mitään lääkitystä, vaikka olin kertonut kahdesta lääkkeestä, joista toista olin käyttänyt tulehdukseen peräti kolme kertaa päivässä nyt jo kolmen kuukauden ajan ja toista kuurinomaisesti. Lisäksi hän oli päätellyt, että tilanne oli hyvä, mikä kuulosti siltä että olin vain huvin vuoksi tullut lääkäriin. Muistinkin sitten miten paljon hänen huomiotaan meni tietokoneen näpräämiseen, hän ei katsonut kohti eikä esittänyt yhtään avointa kysymystä. Täsmäkysymyksen jälkeen yritin laajentaa vastaustani kertoakseni oireista, jolloin hän keskeytti. Seuraavana päivänä oli vielä puhelinaika ja minulla oli tilaisuus korjata tiedot lääkityksistä. Ei kuitenkaan mennyt perille: päivästä tuli nyt viikko. Olipa kovakorvainen!

Kirjoitin Mehiläiseen palautteen, että pitäisi paremmin kuunnella eikä aina voi vain uusia sitä Nukarisen 25 vuotta vanhaa reseptiä. Ylilääkäri soitti ja sanoi, että hän antaa lähetteen keskussairaalaan. Pääsin parin kuukauden kuluttua keskussairaalaan tähystykseen, ja toimenpidettä suorittava lääkäri sanoi, että oikeastaan sinun kohdallasi ei tarvita säännöllisiä tähystyksiä. Yritin kertoa, että en minä tähystystä halunnutkaan, vaan sitä että lääkitystä tarkasteltaisiin nykytiedon pohjalta, sillä olen ymmärtänyt että olisi muitakin vaihtoehtoja. Oli kuitenkin turha toivo, että lääkärillä olisi ollut aikaa keskustella lääkkeistä. Sen sijaan hän kirjoitti lähetteen kirurgiselle poliklinikalle, johon suhtaudun epäilevästi, koska oireitten syynä on tulehdus eikä elimellinen vamma. Kirurgisella varmaan pääsen tällä erää kolmannelle hoitopöydälle, ja oletan, että sielläkään lääkärillä ei ole aikaa puhua siitä, voisiko käyttää esimerkiksi lyhytaikaista kortisonikuuria, että tilanne saataisiin hallintaan... Ja ellen pääse tämän vaivan osalta hoitotasapainoon, en myöskään pääse siitä toistaiseksi elävästä jonosta eteenpäin polvileikkaukseen. 

Sanon, että tämä on ihan hullujen hommaa. Olen koko lailla varma siitä, että jos työterveyslääkäri olisi paneutunut asiaani huolellisesti, en olisi tarvinnut yhteiskunnalle kalliita erikoispoliklinikkakäyntejä. Olisi pitänyt ymmärtää hakeutua kunnanlääkäri Nukariselle! Mutta onpahan sitten tutkittu, vaikka ei apua saisikaan. Monet tekniset apuvälineet mahdollistavat huolellisen tutkimuksen ja silloin jos kyseessä on henkeä uhkaava sairaus, sen varhainen toteaminen parantaa tietysti mahdollisuuksia hoitaa. On kuitenkin myös sairauksia, jotka heikentävät elämisen laatua, ja myös niihin tulisi olla aikaa paneutua edes vartin verran.

Menneisyydessä oli paljon hyvää, jonka sietäisi jäädä eloon. Muistan miten eräällä vanhalla lääkärillä oli vielä 90-luvulla pahvinen potilaskortisto. Hän kaivoi korttini esiin ja aloitti kysymällä: Miten elämä on teitä kohdellut? 



Venäjän hyökkäyssuunnitelmat ovat havahduttaneet myös huomaamaan, miten helppoa tämä meidän sähkön varassa elävä yhteiskuntamme olisi lamauttaa totaalisesti iskemällä muutamiin kriittisiin kohteisiin. Energiansaanti ja vaikkapa potilastiedot voidaan saada äkkiä sekaisin. Koko maailma on haavoittuvampi kuin toisen maailmansodan aikaan. Elämä on vaarallista.

Yksi Mma Ramotswen kaunis ajatus vielä tähän loppuun: On oikeastaan vain kahdenlaisia ihmisiä: edesmenneitä, ja niitä, jotka ovat vielä läsnä. Ihmisiä on poistunut keskuudestamme valtavat määrät. Osa heistä merkitsee meille enemmän kuin muut ja heidät tulemme aina muistamaan. 

- Kelaan aika usein mielessäni tätä kuolleiden jonoa. 

2 kommenttia:

  1. On kyllä kohtaamiset kaukana noista lääkärikäynneistä😩
    Kommunikointi on tosin joka tapauksessa vaikeaa. Ymmärtämispalautetta kehotettiin avioliittoleirillä aikoinaan jakamaan: pyydetään toistamaan mitä sanoin. No, lääkäreillä ei siihen ole aikaa eikä haluakaan, mutta kohtaaminen olisi niin, niin oleellista.
    Polvijono taitaa kuolla paikalleen, koita ponnistella luukulle asti🙏

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä usein syyllistänyt itseäni, että sanoinko epäselvästi, unohdinko jotain tärkeää tai puhuinko liikaa. Ehkä joskus voisi tosiaan itse esittää avoimen kysymyksen vähän kuin rippikoululaisille: Mitä sä tästä nyt sait? Mitä jäi mieleen? Millaisia ajatuksia tämä herättää? Meille opetettiin tätä joskus 2010 ja oli ahaa- elämys että vältellään täsmäkysymyksiä että saataisiin aikaan aitoa dialogia.

      Poista