Hiljakkoin eräissä hautajaisissa oivalsin, miten hyvää rauhantyötä monet tiedekonferenssit ovat. Syntyy ystävyyksiä ja yhteyksiä tutkijoiden välillä ja nämä saavat suoran käden tietoa toisista kulttuureista. Tästä ehkä johtuu sekin, että monet venäläiset tiedemiehet ovat esittäneet rohkeasti kritiikkiä maansa harjoittamaa hyökkäys- ja valloitussotaa vastaan.
Olimme 24-vuotiaana nuorenaparina v. 1983 interreilaamassa ympäri Eurooppaa. Matkasimme Unkariin Budapestiin, ja minulle iski junassa kauhea migreeni. Matkatoverit looshivaunussa varmasti huomasivat, että tyttösen piti käydä oksentelemassa tämän tästä. Lopulta menimme ravintolavaunuun ja puraisin siellä vahingossa niin vahvaa chilipaprikaa, että hiki tunki ulos joka huokosesta - ja päänsärky parani.
Tuli seesteisempi hetki, jolloin eräs mies alkoi puhella kanssamme vaunussa ja esittäytyi: "Olen Balázs Lajos, unkarilainen astronomi, ja olen päässyt käymään myös Suomessa, kun on ollut fyysikkojen ja tähtitieteilijöiden välisiä kansainvälisiä tapaamisia." Hän nauroi, että ei siis astrologi, tähdistä ennustaja, vaan astronomi, tähtitieteilijä. Tiedemies oli nytkin tulossa harvinaiselta ulkomaanmatkalta Italiasta, missä oli ollut konferenssi.
Balázs Lajos kertoi, että me unkarilaiset ja suomalaiset olemme sukulaiskansoja, ja myös kielessämme on joitakin samoja sanoja. He vaimonsa kanssa ovat Suomi-ystäviä. Hän kutsui meidät, reissussa rähjääntyneet matkalaiset, vieraiksi kotiinsa. Hän ehdotti, että tapaisimme sunnuntaina tiettynä kellonlyömänä Linnanvuorella Matiaksenkirkolla. Ja sinne hän tuli meitä noutamaan, kaikista epäilyksistämme huolimatta.
 |
| Matiaksenkirkko @Pixabay |
Menimme perheen uuteen kotiin, jonka hankkimisesta uusi ystävämme oli selvästi iloinen. Puoliso oli lääkäri, joka oli erikoistunut lasten syöpäsairauksien hoitoon. Asunnossa ei juuri ollut huonekaluja, sillä Neuvostoliiton aikana itäblogin maissa ei korkea koulutus ja merkittävä työpaikka taannut kummoistakaan elintasoa. Kaikki rahat olivat menneet asunnon hankkimiseen. Saimme kuitenkin nauttia perheen vieraanvaraisuutta, parasta ikinä nauttimaani gulassikeittoa. Illalla meidät haluttiin esitellä Suomi-ystäville. Mentiin vanhaan kulttuurikotiin, joka oli täynnä väkeä. Siellä kaupungin sivistyneistö otti meidät ystävällisesti vastaan. Erityisen tärkeää isäntäväellemme tuntui olevan meidän agronomiopiskelijoiden esitteleminen eräälle metsänhoitajalle, joka oli kirjoittanut kirjan Suomesta.
Meillä tuskin oli mitään annettavaa heille, mutta ystävällisyys jätti mieleen valtavan kiitollisuuden. Käyntikortti on kadonnut, matkan kirjalliset dokumentit eivät nyt löydy. En muista oliko meillä edes kameraa matkassa. Mutta sydämeen on piirtynyt jälki vieraanvaraisuudesta ja ystävällisyydestä. Joskus olen etsinyt Balázsia Budapestin puhelinluettelosta voidakseni kiittää, nyt wikipedia antoi osuman. Toivon, että terveiset välittyvät vaikka tämän kirjoituksen kautta. Meidän kansoillamme on myös yhteistä pelon historiaa, joka auttaa ymmärtämään toisiaan.
Budapestinmatkalta jäi mieleen myös eräs "ilmainen opas". Kun olimme menossa Kansallismuseoon, eräs nuori mies tarjoutui oppaaksi. Emmimme, koska arvelimme hänen vaativan lopuksi rahaa, ja meitä oli huijattukin matkalla. Mutta hän sanoi, että hän haluaa opastaa meitä ilmaiseksi vain saadakseen puhua englantia. Ja niin hän kierrätti meitä museossa selvästi nauttien siitä että sai olla avuksi. Suomalainen ja Länsi-Eurooppalainen vapaus oli hänen unelmansa!
Unkarilainen runoilija Erzébet Túrmezei kirjoitti suomenmatkallaan 1970 meille runon, jonka Anna-Maija Raittila on suomentanut:
Karu ja kallioinen on kamaranne.
Hyvä graniittipohja! Opettaa taistelemaan.
Olkaa kallionlujia uskossanne,
kivisydämiä älkää milloinkaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti