Yhteinen vihollinen

Olen kotoa omaksunut esimerkin kautta katsantokannan, jossa arvostetaan ja pyritään kohtaamaan eri poliittiseen liikkeeseen kuuluvia, eri tavalla uskovia ja "vääränkielisiä" niin kuin lapsemme pieninä nimittivät eri kieltä puhuvia. Vanhempani ja varsinkin isäni olivat varsin ennakkoluulottomia ihmisiä. Huomasin isän myös pyrkivän jonkun kärhämän jälkeen päättäväisesti unohtamaan ja antamaan mahdollisuuden uuden yhteyden ja luottamuksen syntymiselle. "Joka vanhoja kaivelee, sitä tikulla silmään."

Itse olen joutunut kokemaan toisinaan, että minut on väärällä tavalla luokiteltu. Lapsena eräs opettaja luokitteli minut "talontyttärenä" sillä tavoin, että asiaa on ollut mahdoton unohtaa. Hän jopa uhkasi minua koulusta erottamisella, jos kertoisin jotain hänelle epäedullista kotona. Aikuisiällä minusta on erityisesti Laihian seurakunnassa puhuttu perättömiä ja ilkeitä puheita sen tähden, että olen körttiläistä sukua ja myös puhujien käsitys herännäisyydestä on ollut kaiken kaikkiaan vastakkainen liikkeen arvoille ja sisällöille. 

Tämän taustan pohjalta olen herkistynyt huomaamaan, milloin vastakkainasettelua käytetään omien päämäärien ajamiseksi. Vaasan suomalaisessa seurakunnassa puhuttiin toisinaan ilkeään tapaan ruotsinkielisestä seurakunnasta, heidän toiminnastaan tai toimintatavoistaan. Jonkin verran tässä oli mielestäni sitä, että yhteisellä "vihollisella" yritettiin kohottaa me-henkeä.

Täällä Koillismaalla saatetaan puhua lestadiolaisuudesta samaan tapaan, vaikka olen ollut hämmästynyt siitä, että täällä lestadiolaiset osallistuvat esimerkiksi seurakuntien kuorotoimintaan ja ovat tuottamassa monenlaista musiikkia kirkkotilaan. Liike ei ole aivan niin erillinen kuin omalla kotiseudullani, jossa olen joskus esittänytkin toiveen, että lestadiolaiset joskus vahvistaisivat seurakunnan hennonlaista virsilaulua. Huomaan kyllä, että uskonopissa on paikoitellen suuriakin eroja, niin kuin luterilaisen kirkon sisällä yleensäkin, mutta Jumalan edessä kukin meistä seisoo tai kaatuu. 

Olen kokenut suurena rikkautena sen, että olen saanut tutustua syvällisesti joihinkin 60-luvun kommunisteihin, nykyajan vihervasemmistolaisiin, Lähetyshiippakunnan aktiiveihin (=luthersäätiöläisiin), lestadiolaisiin, ortodoksinunnaan, ja moniin muihin, jotka ajattelevat asioista hieman eri tavalla kuin minä, ja jotka ovat sillä tavalla "vääränkielisiä", että heillä on erilainen murre, erilainen tapa puhua asioista kuin minulla.

Ystävämme, joka oli 60-luvulla esittämässä ensimmäistä Lapualaisoopperaa, eturivissä, soitti pari viikkoa sitten ja kysyi, saako yösijan, jos tulee kutsuttuna Seinäjoelle uuden toteutuksen ensi-iltaan. Vahinko, että tämä ei sitten hänen osaltaan onnistunutkaan. Sinänsä en ole varma pitäisinkö nykyversiosta, joka on Luukkosen ohjaama. Emme nimittäin ole aina pitäneet hänen ohjauksistaan. 

Olimme mukana Täällä Pohjantähden alla ensi-illassa Jyväskylän kaupunginteatterissa 2002. Ystävämme ohjasi näytelmän, ja sen vaikutus on ollut unohtumaton. Teatterista lähtiessäni koin ymmärtäväni ja halusin ymmärtää kaikkia, ja käyttää lopun elämääni rauhan rakentamiseen. Toisen kerran katsoimme saman näytelmän Vaasan kaupunginteatterissa, ja silloin esityksen oli ohjannut Juha Luukkonen. Silloinkin esitys oli hyvä, mutta se loppui Punaorvon lauluun, joten päällimmäiseksi viestiksi tuntui tulevan, että jäädään poteroihin ja muistetaan kantaa katkeruutta. 

Tuo viesti on mielestäni väärä. Toivoisinpa, että voisin välittää esimerkilläni viestiä, että kannattaa tustustua erilaisiin ihmisiin ja kohdata arvostavasti. Kuuntelin sitä vanhaa Lapualaisoopperaa ja olisi uusikin mukava nähdä, sillä monissa lauluissa on hyvä sanoma. "Ei väkivalta meitä pakottaa voi itse väkivaltaa käyttämään... Väkivaltaa emme tahdo, väkivaltaa emme tee... Ei ole varmaa, että ihmisestä näin pommin jälkeen paljon hyvää sanottaisiin. Jos sattuu että matka jatkuu hautajaisiin niin kiitosta ei käytös ihmiskunnan kestä..."  Näin on.