Meillä on hyvät tavat

Tämän päivän Iltasanomat uutisoi näyttävästi, että Etelä-Pohjanmaalla on röyhkeitä tapoja ja kevään ylioppilaat toimivat laittomasti. Kyseessä on lehti-ilmoittelu, missä ylioppilaat tai heidän vanhempansa kertovat järjestävänsä juhlat myöhemmin ja ilmoittavat samalla tilinumeron mahdollisia muistamisia varten. Lehtijutussa ei ollut kommenttikenttää, joten kommentoin nyt tähän. Meillä on täällä oikein hyvät ja lähimmäistä huomioivat tavat. Tapakouluttaja Helena Valonen ei ymmärrä, että tapojemme takana on kaunis yhteisöllisyys.

Koillismaalla ihmettelin, kun lehdissä ei ollut kutsuja ylioppilasjuhliin. Etsin paikallislehdistä ja maakuntalehdistä, enkä löytänyt. Olin epävarma, kuka voi mennä juhliin ja koska ne on. Parille nuorelle tyrkkäsin lahjan käteen, kun satuimme tapaamaan. Työkaverilta kysyin varovasti, voiko juhliin tulla, ja toivotettiin tervetulleeksi. Lahja oli sitten mukana, kun menin. Paikkakunnalla ei myöskään julkaistu Kuolleita-palstaa eli kuolemantapauksista ilmoitti vain puskaradio. Risti-ilmoitus oli jos oli, yleensä ei. Seurakuntaan kuuluvien kuolemasta oli tietysti kirkollisissa ilmoituksissa rivi siunaustilaisuuden jälkeen. Jotkut kirkkoon kuulumattomat kuolivat huomaamattomasti.

Täällä Etelä-Pohjanmaalla juhlitaan monia asioita näyttävästi: valmistujaisia, syntymäpäiviä, hautajaisia jne. Usein juhliin on avoin kutsu sekä paikallislehdessä että maakuntalehdessä. Kuolleista ilmoitetaan ensin Kuolleita-palstalla ja sitten risti-ilmoituksella joko ennen tai jälkeen siunaustilaisuuden. 

Ennen esimerkiksi ylioppilaita muistettiin listalla pankkien kautta. Muistan, että minun ylioppilaslistalleni joku oli maksanut kaksi markkaa, ja veljet nauroivat, aikooko tulla kahveille noin halvalla (ei muuten tullut). Näistä pienistä puroista kertyi iso summa, jolla selvisin ensimmäisen talven opiskeluista, kun sain lisäksi opintolainaa 5100 markkaa. Jossain vaiheessa pankit lopettivat nämä listat, mutta koska moni haluaa muistaa ylioppilasta tai valmistuvaa nuorta, vaikka ei ehdikään kaikkien tuttujen juhliin, on tilinumero ollut hyvä lisä kutsuissa. Tässä on siis ideana se, että ollaan joukolla pönkäämässä nuorta eteenpäin!  Pitäisikö näiden tämän kevään nuorten, jotka joutuvat luopumaan juhlista ja joiden ylioppilaskirjoitukset sisälsivät äkkikäänteitä ja pääsykokeet epäoikeudenmukaisuuksia, joutua kärsimään vielä siitäkin, etteivät saa lahjoja niin kuin muut perheen ja kylän nuoret? Tapakouluttajan mukaan lahjoja tulee antaa vain, jos menee juhliin. Meillä päin ajatellaan, että kaikille kahveille ei ehdi eikä jaksa, mutta aina voi onnitella eikä raha ole nuorelle pahitteeksi. Mielelläni onnittelen tilin kautta, vaikka kahvittelut on, jos on, joskus myöhemmin.

Hautajaisten osalta tilanne on paikkakunnan kukkakauppiaitten palvelualttiuden johdosta edelleen aivan hieno. Vaikka hautajaiset eivät olisikaan avoimet, joku tuttu voi perustaa kukkakauppaan listan, johon sitten kyläläiset ja muut tutut laittavat muistamisiaan viidestä eurosta ylöspäin. Summasta kustannetaan ensin "kyläläisten seppele" ja loppu annetaan rahana omaisille. Mikä hieno ele, kun hautajaisista on usein paljon kuluja omaisille! Ja kun mukaan pääsee pienelläkin summalla, kertyy potista sitäkin suurempi. Ollaan mukana laajalti, yhteisönä joka välittää.

Sitä olen kyllä itsekin pitänyt vähän kummallisena, kun hääpari toivoo vain rahaa tai viisikymppiset ja kuusikymppiset keräävät syntymäpäivänään matkarahoja. Olen omalla kohdalla ajatellut, että vanhemmalla iällä voi jo suunnata omat lahjatoiveet johonkin yleishyödylliseen tarkoitukseen. Sen verran olen ainakin itse päässyt matkustamaan kuin on välttämätöntä ollut. 

Minua oikein suututti tuo etelän median hävytön juttu. Eläköön pohjalainen ja laihialainen anteliaisuus myös koronakeväänä! Ja jos poliisi ihmettelee, että on tilinumero, mutta ei kahvittelupäivää, niin sanokaa nuoret, että poliisi on aina tervetullut kahville. 

Uneton yö

Valvoin viime yönä ja silloinhan tulee mieleen ikäviäkin asioita. Muistelin, miten meillä oli 80-luvun lopulla raamattupiiri naapuruston kesken. Mukana olleet seurakuntalehtori ja diakonissa toivat ilmi jyrkän suhtautumisensa naisten pääsystä pappisvirkaan. Olin jo Aili-kummitädiltä omaksunut toisenlaisen näkemyksen, kuuntelin korvat punaisina ja koin, etten agronomina oikein pärjännyt teologisessa väittelyssä. Sitten 2000-luvun alussa, kun jo opiskelin teologiaa, kyseinen lehtori, silloin jo teologian tohtori, haki erästä kirkon virkaa. Pappisvihkimys ei ollut viran vaatimuksena. Piispan kanssa oli kirkolliskokouksessa käytäväkeskustelu, jossa hän hämmästeli puoltavaa kantaani. Sanoin jotenkin näin: Jos me suhtaudumme eri tavalla ajatteleviin torjuvasti, kaivamme poteroita emmekä anna heille myöskään mahdollisuutta muuttaa kantaansa. Lehtori valittiin virkaan - omilla ansioillaan - ja hän sai ottaa vastaan myös pappisvihkimyksen jonkin vuoden kuluttua. 

Kerran osallistuin Vaasassa Luther-säätiön messuun - en toki pyrkinyt ehtoolliselle. Markus Pöyry saarnasi mielestäni eksegeettisesti virheellisesti, kun hän väitti, että Jeesuksen aikana tehtiin tikulla maahan kolo, johon pudotettiin vehnänjyvä ja polkaistiin päälle. (Ainakin kylväjävertauksen mukaan silloinkin viskottiin jyviä vähän runsaamalla kädellä.) Silti saarna oli hyvä, koska Pöyry saarnasi maahan poljetuille, niille, jotka olivat pettyneet monenlaisiin vaatimuksiin ja profetioihin, joiden mukaan paranee, kun vain uskoo kyllin lujasti. En voi hyväksyä Luther-säätiön ja Lähetyshiippakunnan skismaattisuutta, enkä kaikilta osin jaa heidän opettajiensa raamatuntulkintaa, mutta voin arvostaa heitä kristittyinä. Noissa jumalanpalvelusyhteisöissä jokainen jäsen on tärkeä ja saa antaa lahjansa käyttöön. Hyvä että ihmiset löytävät hengellisen kodin, jossa heitä ei painosteta, vaan saavat iloita evankeliumista. Ihan sama, mitä siellä ajatellaan minun uskostani. Ystäväni teatteriohjaaja sanoikin elämässä oppineensa, että tärkeintä ei ole rakastetaanko minua, vaan rakastanko minä.

Kävin joku vuosi sitten sokealla hierojalla. Kun menin Vaasaan töihin, hän istui opaskoiransa kanssa kirkossa. Sitten häntä ei enää näkynyt, koska hän alkoi käydä Luther-säätiön messuissa. Hänen kanssaan oli mukava jutella, ja ymmärsin, että uskonnäkemyksissämme on paljon samaa. Molemmat vierastimme eräitä ihmiskeskeisiä ja karismaattisia kirkon piirissä tai ulkopuolella vaikuttavia liikkeitä. Mietin, että joskus kun sokean hierojan hiippakunta ottaa riittävästi etäisyyttä kirkkoon, voidaan ryhtyä solmimaan ekumeenisia suhteita. Uusi kirkkokunta lieneekin jo syntynyt.

Olin alkuun papin töissä Jurvassa, enkä aina ihan turvassa. Paikkakunnan ystävällisen pintakuoren alla kupli monenlaista ikävää juorupuhetta ja mustamaalausta, joista minäkin sain maistaa. Pienten paikkakuntien ongelmana saattaa olla sisäänpäinlämpiävyys,  tulokkaasta etsitään etsimällä vikaa - ja totta kai myös löydetään. Kerran paikallislehden päätoimittaja naapurikunnasta soitti ja oli kaivanut esiin kirkolliskokouksessa vuosituhannen vaihteessa esittämäni kannan, että rekisteröidyn parisuhteen solmineiden puolesta voitaisiin rukoilla. Hän oli yllättynyt ja kuulemma samaa mieltä ja pyysi lausuntoa. Kieltäydyin lausumasta asiasta, sanoin, että asia ei ole työssäni nyt pinnalla, en ole asiasta päättämässä, olen sanottavani sanonut silloin, kun olen ollut päättäjän paikalla. Silloin hän kiristi aika ikävästi sanomalla, että tekee joka tapauksessa jutun, jota en sitten saa tarkistaa. Sanoin, että tee vain, jos pidät minua fiksuna, mutta haluat että työni seurakunnan ja ehkä koko kirkon palveluksessa päättyy parin kuukauden kuluttua, kun virkamääräykseni on katkolla. Edustin silloin kirkon piirissä pientä vähemmistöä ja tunsin paikkakunnan ilmapiirin koko lailla hyvin. Päätoimittaja ymmärsi perusteluni eikä kirjoittanut juttua. 

Tunteeseenkäyvissä debateissa tuon asian tiimoilta sain tuntea monin tavoin, mitä on edustaa vähemmistöä ja pelätä syrjäytetyksi tulemista. Siksi olen ymmärtänyt hyvin pitkälle nykyisen vähemmistön kantaa. Muutos on ollut nopeaa ja asiat ovat kääntyneet päälaelleen. Se mikä ennen oli normaalia onkin nyt epänormaalia. Nyt vaatii paljon rohkeutta puhua naisista ja miehistä siellä, missä viljellään sanoja "naisoletettu" ja "miesoletettu". Eettisistä kannanotoista on ikävä kyllä tullut valtapolitiikan väline, tai ne ovat aina olleet sitä.

Nuoruuden aikainen idolini, hänkin kuinka ollakaan lehtori ja tiukka naisten pappeuden vastustaja, oli kymmeniä vuosia lähetystyössä Japanissa. Hän joutui hakauksiin esimiestensä kanssa, ja ainakin yksi syy oli hänen teologinen näkemyksensä kärsimyksestä, joka tulee Jumalan kädestä. Mehän laulamme tutussa Päivä vain -virressä, että Jumala antaa "murheet niin kuin ilon seesteisen", mutta emme toki halua uskoa niin. Lähetti joutui lähtemään kentältä pois kesken viimeistä työkauttaan. Se oli mielestäni tragedia, ja kirjoitin hänelle lohduttavia sanoja. Hän siteerasi sanojani kiertokirjeessä ja kutsui minua sanoilla "ystäväni naispappi". Oli yllättävää että hän sanoi papiksi ja vieläpä ystäväksi, niin jyrkkä hän on kannoissaan. 

Arvostan häntä, mutta ei minun silti tarvitse niellä sitä, että hän sanoo naispappien olevan "herttaisia toimituspappeja" kun miehet taas puolustavat laumaa taistelemalla sutta vastaan. Olen saarnoissani ja puheissani koettanut ohjata ja ruokkia laumaa sillä sanalla, joka meille on annettu armonvälineeksi. Joskus lestadiolaiset ovat tästä kiittäneet, ja toki muutkin. Herttaisuus tai laumasta huolehtiminen eivät näyttäydy minulle sukupuolikysymyksenä. Joskus minuakin ärsyttää, kun mies tekee äänestään kauniin papillisen tai nainen juttelee niitä näitä eikä lähtökohtana ole päivän teksti, vaan joku oma agenda. Kaikkea löytyy, eniten kysytään uskollisuutta. Kuuntelin eilen radiojumalanpalvelusta Lammilta, ja minusta kirkkoherra Heli Ulvinen julisti uskollisesti ja ilman krumeluureja sitä evankeliumia, minkä oli saanut. Tuli hyvä olo: peruskauraa jaetaan.

Herännäisyydessä eli körttiläisyydessä on perinteisesti viljelty ajatusta siitä, että ihminen "rakastetaan joukkoon". En tiedä toteutuuko tämä enää. Toivoisin, että se toteutuisi kirkossa ja kristittyjen kesken. Jeesus tahtoi olla kuin kanaemo, joka sulkee poikaset siipiensä suojaan. Apostoli Paavali taas toivoi löytävänsä oikean äänensävyn ja oli valmis itkemään itkevien kanssa. 

Nousin aamuyöllä, kun en saanut nukuttua. Toisella puolella jokea sirkutti useampi vaatimaton viitakerttunen, vaihtelevin säkein. 

Bongausta

Luonnossa monet linnut ja eliöt joutuvat sopeutumaan uusiin olosuhteisiin. Joiltakin lajeilta se käy paremmin kuin toisilta. Elinaikanani moni laji on urbanisoitunut. Myös ihminen on joustava ja sopeutuva. Tällä hetkellä suositaan urbanisoitumisen sijasta mökkiytymistä. Istuin kotiin palattuani ensin kaksi viikkoa nojatuolissa, mutta kun selkä kipeytyi ja rupesi lepäily muutenkin tympäisemään, pörähdin ostoksille Vaasaan. Ostin mm. lintukiikarin. Kun ei voi bongata tuttuja, voin yrittää bongata kaikki pihapiirin linnut. Olen ollut aina huono tuntemaan lintuja, koska opin laulut ja muodot hitaasti. Mutta kaikessa voi kehittyä. Netissä on LuontoPortissa hyvät kuvat ja laulunäytteet. Viidessä päivässä olen bongannut pihapiiristä ja kotipelloilta kolmisenkymmentä lajia. Tavoitteeksi asetin 50 lajia, mutta siihen en mahda ihan päästä, sillä koivut ovat jo hiirenkorvalla ja pian visertäjät peittyvät lehvistöön. 

Biologianopettaja Laura Vilkki opetti, että peipon laulu
katkeaa kuin vähän kesken.

Joona oli todellinen maatilan
kukko @Perttu Perälä

Yksi pihapiirin linnuista ja äänistä katosi äitienpäivän tietämillä, ja sitä koirakin ikävöi. Kaunis Joona-kukko on poissa. Samoihin aikoihin poika näki pellolla suden jäljet, ja epäilimme syypääksi Suorttilan sutta, jonka kulkureitti kuulemma kulkee Mallastehtaan sillan kautta kylämme takamaille. Lopulta kuitenkin löysin kukon jäännökset rannasta, ja koska pyrstösulkien lisäksi oli jäljellä vähän muutakin, saattaa syypää olla joku vähän pienempi peto. 

Olen tänä keväänä kaivannut myös kirkon ääntä, mutta en ole saanut sitä bongattua kovin hyvin, vaikka paljon puhutaan siitä, miten hyvin kirkko on sopeutunut muuttuvaan toimintaympäristöön tekemällä digiloikan ja muuttamalla muutenkin toimintatapoja. Täytyy sanoa, että olin erityisen pettynyt ystäväni arkkipiispa Tapio Luoman televisiohaastatteluun, jonka Yle taannoin teki ja näyttävästi uutisoi. Liekö leikkauksen syytä, mutta haastattelu oli filosofista pohdintaa vailla uskonyhteisön sisältöä. Toivoisin todella, ettei tämä heijastelisi kirkon sanoman onttoutta tässä ajassa, missä monenlaiset sudet uhkaavat viedä uskon ja perusturvallisuuden. 

Onttoa tai ei, nyt lomalla olen kovasti kaivannut päästä kirkkoon laulamaan virsiä ja sanankuulijan paikalle. Radio- ja televisiopalvelukset ja striimaukset eivät vastaa yhteisöllisyyden kaipaukseen. Kun pidin lähtösaarnani Taivalkosken kirkossa, toivoin salaa, että työyhteisö yllättäisi tulemalla kirkkoon, ettei tarvitsisi katsella typötyhjiä penkkejä. Onneksi sain bongata penkistä lääninrovasti Taina Mannisen puolisoineen. Seurakuntien työntekijöillä on valitettavan harvoin tapana osallistua jumalanpalveluksiin vapaaehtoisesti, niin myös minulla. Toivon, että tämä pitkä "paastonaika" on herättänyt kaipauksen osallistumiseen sekä meillä työntekijöillä että seurakuntalaisilla, niin että kesäkuun alusta lähtien olisimme innokkaana veisaamassa Suvivirttä kotikirkoissamme ikään katsomatta. Ainakin Oulun piispa ohjeisti, että uskonnollisiin tilaisuuksiin, kuten jumalanpalveluksiin, saa kesäkuun alusta lähtien osallistua jopa 500 henkilöä, mikäli tilassa on riittävästi väljyyttä - eikä ikärasismiin ole syytä. 

Vaaleanpunaista shamppanjaa

Kuuntelen paraikaa Tapio Rautavaaran kappaletta En päivääkään vaihtaisi pois. Aamupäivällä ei kala taaskaan syönyt, vaikka olin vaihtanut koukkuja. Onneksi olin varautunut tähänkin ja sain nauttia yksinäni vapun kunniaksi juhla-aterian: paistettuja muikkuja ja vaaleanpunaista kuohuviiniä. Näytti oikeastaan vaatimattomalta, mutta kyllä maistui! Hommasin eilen Taivalkosken Alkosta tuon pienen pullon, koska työkavereiden kanssa jutellessa tuli mieleen toimittaja Peku Sommerfeltd. Hän soitti 12 vuotta sitten Vaasan kirkkoherranvirastoon ja pyysi, että Maaria tulisi 75-syntymäpäiville, ja lupasi tarjota vaaleanpunaista shamppanjaa. Mukana juhlassa oli mukava ja oikeastaan varsin harras porukka. Peku sanoi, että kun sanotaan, että en päivääkään vaihtaisi pois - mutta minä ainakin vaihtaisin montakin päivää. Se oli rehellistä puhetta! En oikein arvannut etukäteen, miten tärkeältä ja mieleenpainuvalta tilaisuus tuntuisi, ja miten usein tulisin muistelemaan tuota tokaisua. En ollut osannut varautua, mutta muistan, että puheessani tapailin ulkomuistista psalmia 103: Kiitä Herraa minun sieluni, ja kaikki mitä minussa on! - "Saan olla niin paljosta kiitollinen", laulaa Rautavaarakin. 

Olen hyvin kiitollinen Taivalkosken ajasta, mutta joskus oli myös raskaita päiviä, se on rehellisesti sanottava. Myöhäisen lounaan jälkeen syvennyin lähtösaarnaan. Ei siitä mikään kummoinen tullut, mutta armaani lohdutti puhelimessa, että ei sun saarnat koskaan niin huonoja ole. Mukava, kun oli rauhallista aikaa miettiä, vaikka ei se aika aina ratkaise. Tarvitaan siunaus.

Illalla olen perinteiseen tapaan kuunnellut myös työväenlauluja: Agit Proppia ja Kaisa Korhosta. Kuulostaa aina hyvältä, kun ihmiset uskovat asiaan, jota esittävät. Minusta on mukavaa, että vuodessa on yksi juhlapäivä, joka ei ole varsinaisesti kristillinen, vaikka tottahan jokainen päivä kristitylle on. Samalla olen muistellut isää. Hän otti aina erilaiset ystäväni vastaan yhtä sydämellisesti ja sivistyneesti. Hänellä syntyi heti lämmin yhteys myös ohjaaja Kaisa Korhoseen, joka poikkesi ensi kerran "Pohjanmaan Niskavuoreen" ohjatessaan Niskavuoren Hetaa Seinäjoen kaupunginteatteriin. Olihan se lämmin kohtaaminen Kaisankin ansiota. Muistan, miten silloin esittelimme ylpeänä Niskavuoren lapset: Anna Vilhelmiina, Martta Loviisa...                       

Mitä vappuun tulee, Pohjanmaalla vitsaillaan, että vappuna otetaan aina perunat itämään. Tänään Laihialla on vietetty työn päivää ja kylvetty ahkeraan. Nuori isäntä herätti aamulla videolla, missä myrskyisän näköinen trombi myllersi pellolla nostaen multaa metrien korkeuteen. Myöhemmin päivällä tuli seesteisempi kylvökuva. Toivossa kylvetään hernettä ja ohraa. Toivossa minäkin koetan kylvää.

Rautavaara Laulaa Reino Helismaan sanoin:

Mä mistä laulun aiheet saan?
Niin moni tiedustaa,
kun kuljen laulun tietä huoletonta.
On helppo käydä vastaamaan,
kun kiertää maailmaa
ja elänyt on vuotta kyllin monta.
Laulun löytää ja ilmi sen tuoda voi,
jos sen etsijän laulajaks Luoja loi.
Ei lopu aiheet milloinkaan, jos esille ne saa.
Niin paljon on aihetta lauluun.

Sen aiheen antaa pakkanen
ja polte auringon.
Sen kertoilla voi helle sekä halla.
Se tuiketta on tähtien
ja kuohu aallokon.
Sen maantie laulaa jalkojeni alla.
Se on tuimassa tuiskussa tunturin,
joka jäätä lyö hiihtäjän kasvoihin.
Se kuun on hohde hopeinen
tai laine vallaton.
Niin paljon on aihetta lauluun.

On laulu katse rakkaimman
ja herkkä ystävyys.
Se suudelma on kauneimmalle suulle.
On hehku posken polttavan
ja aitan hämäryys.
ja se, mi usein kerrottu on kuulle.
Se on laulu, kun rakkaus valloittaa.
Se on aihe, kun orvoksi jäädä saa.
Tuo kevät laulun riemuisan,
mut surullisen syys.
Niin paljon on aihetta lauluun.

On laulun aihe köyhyyskin
ja riemu rikkaitten,
ja murhe, mikä polttanut on rintaa
Tuo laulun ilo räiskyvin
tai jälki kyynelten,
se myöskin, mikä onnemme on hintaa.
Lyhyt matka on köyhästä rikkaaseen.
Lyhyt taival on riemusta murheeseen.
On aihe lapsi pienoinen ja sauva vanhuksen.
Niin paljon on aihetta lauluun.