maanantai 31. elokuuta 2015

Mahtava voitto, nyt on varaa!

Olen kotoillut, vaikka se on kuulemma jo menneen ajan trendejä. Kuopus sai ammattitutkintotodistuksen ja päätimme pitää pienet juhlat perhepiirissä. Innostuin paitsi leipomaan myös tekemään kevätsiivoja, jotka ovat parina keväänä jääneet tekemättä. Sain muutaman päivän urakoinnilla paljon aikaan, vaikka vastapäinen ikkuna jäikin pesemättä ulkopuolelta. Harppasin ohi, koska sinä kuumana päivänä asusteeni eivät sallineet puskaan syöksymistä. 

Rehkin itseni monena päivänä väsyksiin, mutta en pyrkinyt täydellisyyteen. S-miehen kunniaksi tehtyjen kaakkujen alla oleva liinakin jäi ryttyiseksi, koska palohälytin alkoi huutaa, kun yritin kostuttaa liinaa suihkimalla tomerasti kostutuspullolla. Tarjoilut olivat myös emännän perinteiset: lohisoppaa ja kahvipöytä. Oli kuitenkin innostavaa saada 12-henkinen suurperhe saman pöydän ääreen. Ja kun lapset olivat kotona vähän pidempäänkin tuli mieleen miten paljon tehokkuutta vaatii että todellisten suurperheiden vanhemmat saavat pesueensa ruokittua. Kävi niin onnellisesti, että sateet keskeyttivät myös isännän puinnit, ja hän ehti mukaan kotoiluun.

Loma on kallistumassa loppuun. On ollut aivan ihanaa! Olen saanut paljon liikuntaa metsissä. Jonkin verran olen ehtinyt myös pyöräillä. Eräänä iltana hämmästelin taas Kyrönjoen kauneutta. Taukoilin Tuuralan kesäkahvilassa. Jatkoin Ylistaron puolelle asti ja ihailin maisemaa Heikkolan sillalta. Kohtasin matkalla myös lampaita, jotka olivat niin eksoottisen näköisiä, että kuvittelin hetken olevani ulkomailla, vaikkapa pyöräilypyhiinvaelluksella Espanjassa.


Joskus  sitä oikein havahtuu huomaamaan mitä kaunista ja viehättävää on ihan lähellä, omalla synnyinseudulla ja omassa kodissa. Laihian puskaradiossa jotkut paikalliset skinit, joista joku kuuluu myös vaasalaiseen uusnatsien kerhoon, keskustelivat maahanmuutosta. Joku kirjoitti, että muunmaalaisten pitäisi muistaa että ovat toisen kotona. Jäin miettimään, että ei ole kyllä millään tavalla omaa ansiotani, että olen saanut syntyä tähän maahan, tähän kylään ja tähän kotiin. Olen saanut paljon hyvää ilman omaa ansiotani. Siksi pitäisi olla sopivasti nöyrällä mielellä minunkin. 

Tänään sain tekstarin, että olen voittanut Tour de Laihian arvonnassa kymmenen uimahallilippua. Yleensä en voita arpajaisissa, joten koin suurta iloa palkinnosta. Pyöräilin hakemaan liput, ja ajattelin käyttää ne, kun syksyn rospuuttokelit lopettavat pyöräilyinnostuksen. Edellinen arpajaisvoittoni oli muovinen enkeli. Se oli kai tarkoitettu vietäväksi haudalle, koska siinä luki: Rakastan sinua. En pitänyt siitä. Toivoisin, että osaisin rakastaa eläviä ihmisiä ja eläimiä kauniisti ja kodikkaasti. Parhaimmillaan rakkaus on Jumalan rakkauden heijastamista. Luojan rakkaudesta sanotaan, että se ei valikoi kohteen mukaan, vaan rakastaa ehdoitta. Olen saanut suuremman voiton kuin osaan ymmärtääkään: yltäkylläisen arjen, rakkautta ja iankaikkisen elämän toivon. Siksi minulla on varaa välittää.

perjantai 21. elokuuta 2015

Suolaa

Jeesus painottaa että meidän hänen seuraajiensa tulee olla maan suola. Matteuksen evankeliumin mukaan hän sanoo: Mutta jos suola menettää makunsa, millä se saadaan suolaiseksi? Ei se kelpaa mihinkään, se heitetään menemään... Tämä kuulostaa hyvin tutulta, ja tällä perustellaan usein sitä, että kristityt saarnaavat lakia ja osoittelevat toisten syntejä. Kuitenkin teksti jatkuu kehoituksena olla valona ja valo on sitä, että meidän hyvät tekomme loistavat ihmisille. (Matt. 5:13-16.)

Yllätyin kun katsoin rinnakkaiskohtaa Markuksen evankeliumista. Siinä edellä Jeesus puhuu viettelyksistä. Käsi, jalka tai silmä voivat vietellä meitä. Vanha pyhäkoululaulu sanoitti tuon näin: Älä silmä pieni katso mitä vain / sillä Isä taivainen näkee lapsen sydämen / älä silmä pieni katso mitä vain. Lapsena minua järkytti tähän liittyvä Herran opetus, että on jopa parempi repäistä käsi, jalka tai silmä pois kuin että joutuu kaikki jäsenet tallella helvettiin. Sitten Jeesus jatkaa vähän arvoituksellisesti: Jokainen tullaan suolaamaan tulella. Suola on tarpeellista. Mutta jos se menettää suolaisuutensa, millä te sen suolaatte? Olkoon teissä suola itsessänne ja eläkää sovussa toistenne kanssa. (Mark. 9: 42-50.)

Näitten kohtien perusteella näyttäisi siltä, että suolaisuus olisi hyviä tekoja ja sopuisuutta. Mitä mahtaa tarkoittaa, että olkoon teissä suola itsessänne? Ei ilmeisestikään sitä, että ojennetaan ja arvostellaan toisia, vaan pikemminkin sitä että eletään hyvin ja oikein, annetaan sopuisasti makua toistenkin elämään. Vaikeaa mutta tavoiteltavaa. Armoa tarvitsen, muuten hapannun omaan liemeeni.
Pyöräilin toissa päivänä kauppaan. Sinne on 12 kilometriä ja Syötteen kilometrit ovat sattuneesta syystä pidempiä kuin lakeuksien kilometrit. Kaipasin jotain suolaista, sillä helle on ollut hiostavaa. Muistin äidin opetuksen, että heinäpellolla ei riitä veden juominen, vaan tarvitaan myös suolaa jota hiessä on menetetty. Voi vaikka laittaa vähän heinäsuolaa suuhun. Verenpaineenikin on hyvin matala. Niinpä ostin ehkä elämäni ensimmäistä kertaa anjovisfileitä. Ajattelin, että ne sopivat hyvin kauniiden kananmunanviipaleiden viereen antamaan makua. 

Minulla on erikoinen muisto anjovisfilerasiasta. Olin keskussairaalassa katsomassa äitiä, joka oli aika huonona. Veisasin hänelle virsiä, vieressä kiroili rääväsuinen mummo. Mummollakin kävi vieraita. Hän oli tyytyväinen, sillä he toivat hänelle anjovisfilepurkin ja tupakkaa. Mummo kiroili että hyvä juttu kun täällä ei anneta mitään suolaista. Vieraat lähtivät. Mummo kertoi minulle liikuttuneella äänellä siitä miten hänkin muistaa hyvällä omaa äitiään. Sitten hän pyysi että auttaisin häntä avaamaan anjovisfilerasian. Tein työtä käskettyä. Mummolla miltei kuola valui suupielestä. Mutta mikä pettymys: Rasiassa oli pelkkää lientä. Ei yhden yhtäkään kalanpalaa! Karmea tuotevirhe juuri väärällä hetkellä!

Joskus tuotan tällaisen pettymyksen niille jotka odottavat kristityltä ja papilta hyvää suolaisuutta. 

torstai 20. elokuuta 2015

Politiikkaa metsässä

Olen viettänyt lomaa täysillä ja samalla nuukasti. Kulutus on alhainen, tuotto hyvä. Hillasaldo on noin 45 kg ja mustikoitakin on omiksi tarpeiksi. Olen taas Pudasjärvellä mäkäräisten keskellä harjoittelemassa mehiläishoitajaharsojen käyttöä. Tänä aamuna koin yllätyksen kun kävelin yli puolen tunnin matkan ylös vaaraan siihen mustikka-aukkoon, mistä viime vuosina olen mustikkani poiminut. Kun pysähdyin puhdistamaan hien kastelemia silmälasejani, läheltä kuuluikin klips-klaps. Thaimaalainen mies oli täydessä työn touhussa. Vaihdoin toiseksi parhaaseen aukkoon, noukin ahkerasti ja valikoiden. Marjoissa oli silti kova perkaaminen: ruttumarjoja ja savipuolia oli paljon enemmän kuin tavallisesti.

Sanoin minä sille thaimaalaiselle ystävällisesti hei kun lähdin. Ajattelin, että mustikkaa tulee nyt paitsi Suomeen, myös Venäjälle ja Ruotsiin. Poimintahinta on alhainen ja ansiot ovat kovan takana, kun noin kaukaa vaarasta pitää juuttisäkit kantaa. Ajattelin, että meistä suomalaisista ei olisi tuohon, ei minusta ainakaan. Totta kai tunsin myös harmitusta, sillä olin ikään kuin ominut paikan. En oikein tiedä mistä huomenna lähtisin etsimään marjoja, sillä muut tietämäni hyvät paikat ovat aika lähellä tietä. 

Mietin vaarassa miten raadollista politiikka on. Joskus olin ihan vähiltä lähteä kansanedustajaehdokkaaksi, mutta sitten onneksi järkiinnyin. Arvostan kyllä sitä että monet järkevät ihmiset yrittävät hoitaa asioitamme. Samalla hämmästelen että politiikkaan näyttää usein kuuluvan tarkoituksenmukainen epäjohdonmukaisuus. Ensin arvostellaan sitä, että leikataan niiltä, jotka ovat heikoimmassa asemassa eikä niiltä, jotka voivat hyvin. Ei oikein huomata, että kun valtiontaloutta leikataan, se auttamatta kohdistuu niihin menoeriin jotka ovat olemassa eikä niihin joita ei ole. Ja sitten kun ruvetaan miettimään miten hyväosaiset voisivat osaltaan avittaa sitä että saataisiin rattaat pyörimään, samat poliitikot pistävät täysillä hanttiin: eihän nyt toki voida puuttua saavutettuihin etuihin. Ihan hölmöläisten hommaa. 

Elinvoimaa on
Totuus on se, että ihminen tulee toimeen varsin vähällä. Voi olla aivan onnellinen, vaikka ei lisää hiilidioksidipäästöjä lentelemällä ympäri maailmaa. Voi syödä aivan terveellisesti, vaikka ei osta kalliita tuontivihanneksia ja valmisruokia. Voi vähentää hankintoja ja samalla koettaa suunnata niitä niin että ne hyödyntävät suomalaista työtä ja vähentävät luonnon saastumista. Omalta osaltani yritän ryhtyä yhteiskuntatalkoisiin suosimalla entistä tarkemmin suomalaisia tuotteita ja yrittämällä vähentää hiilidioksidijalanjälkeä liikkumalla enemmän pyörällä ja kävellen. Laihialaisuus voi parhaimillaan olla sitä, että satsataan kestävään kehitykseen ja laatuun. Samalla ollaan valmiita tinkimään siitä, mikä ei ole välttämätöntä. 

lauantai 15. elokuuta 2015

Babylonin torni


Jos ihmiset puhuisivat samaa kieltä ja ymmärtäisivät toisiaan, he saisivat aikaan vaikka mitä. Jumalakin säikähti, kun ihmiset rakensivat suuren kaupungin ja Babylonin tornin: Siinä he nyt ovat, yksi kansa, jolla on yksi ja sama kieli. Tämä, mitä he ovat saaneet aikaan, on vasta alkua. Nyt he pystyvät tekemään mitä tahansa. Menkäämme sekoittamaan heidän kielensä, niin etteivät he ymmärrä toistensa puhetta. Ja niin Herra hajotti heidät sieltä kaikkialle maailmaan, ja he lakkasivat rakentamasta kaupunkia. (1. Moos. 11:4-8.)

Ihmiset hajaantuivat ympäri maan piirin, ihonväri ja kieli erilaistuivat. Keskinäinen ymmärtämys heikkeni ja tuli eturistiriitoja. Historiaa rakastava ystäväni neuvoi minulle lukiossa, että konfliktien syyksi kannattaa yleensä mainita eturistiriidat ja aluelaajenemispyrkimykset.
Vastakohdat täydentävät toisiaan
Nyt ihmiset liikkuvat ja sekoittuvat, osataan paljon kieliä. Mutta ymmärtämys ei ole lisääntynyt. Pohjalaisessa oli haastattelu maahanmuuttajaperheestä, jonka molemmat vanhemmat olivat opiskelleet Suomessa ammattikorkeakoulututkinnon, mutta olivat saaneet vain siivoojan töitä. He sanoivat, etteivät oikein kehtaa kertoa synnyinmaassaan mitä he täällä tekevät.

Tämä on kirvoittanut lukuisia kommentteja Tekstaten-palstalla. Jotkut sanovat, että mitä häpeämistä on siivoojan työssä tai että mummoni oli siivooja ja toi tarpeellista lisäansiota perheen hyväksi. Tottahan tuokin on, että siivoojan työ on arvokasta. Mutta kyllä minun täytyy sanoa, että jos lapseni olisi suorittanut korkeakoulututkinnon eikä kelpaisi alan töihin, se olisi pettymys hänelle ja minulle. Miksi sitä pettymystä ei saisi sanoa? Aivan kuin noiden tekstarien takaa paljastuisi ajatus ettei haluttaisikaan että maahanmuuttajat saavat hyviä töitä ja juurtuvat yhteiskuntaamme. Olen tavannut insinöörikaupungissa Vaasassa myös saksalaisen, joka ei kymmeneen vuoteen ollut saanut muita töitä kuin lehdenjakajan hommia. Sehän on resurssien tuhlausta!

Voisiko pikemminkin ajatella niin, että erilaiset voivat täydentää toisiaan, tuoda työpaikoille uusia näkökulmia ja uutta innovatiivisuutta? Jos me torjumme ja hyljeksimme erilaisia ihmisiä, hapannaamaisuudellamme pilaamme sekä toisen että oman olomme. Parempi on muistaa, että pyrkimys keskinäiseen ymmärtämykseen avaa valtavia mahdollisuuksia.

Mustikkametsässä olen myös usein nähnyt mieleni kuvissa ahkeria thaimaalaisia, jotka toimivat kepeästi ja aivan toisella teholla kuin me maatiaiset. Tosin laatukin on sitten pääosin teollisuusmustikkaa. Mutta niin se taitaa olla, että ilman ahkeraa ja halpaa lähes orjatyövoimaa ei marjoja saada metsistämme.

Ei maahanmuutto ja maastamuutto ole kuitenkaan pelkästään hyvä asia. Lähteminen ja juurtuminen vieraaseen kulttuuriin on aina vaativa haaste. Siksi on hyvä, että esimerkiksi monet kirkon lähetysjärjestöt ja Kirkon Ulkomaanapu ovat pyrkineet parantamaan elämisen edellytyksiä kehitysmaissa lisäämällä koulutusmahdollisuuksia, myöntämällä yrityslainoja ja antamalla sitä toivoa, mitä usko Jumalaan elämään tuo. Lähetystyö voi rakentaa rauhaa ja parantaa syrjittyjen asemaa niin, että ei tarvitse lähteä pakolaiseksi.

keskiviikko 12. elokuuta 2015

Syväelämää kaikin aistein

Ensimmäiset vuosiloman kaksi viikkoa olin niin innoissani, että heräsin aikaisemmin kuin työaamuina. Otin kovin kirjaimellisesti sananlaskun: Mene, laiskuri, muurahaisen luo, katso sen aherrusta ja ota opiksesi (Snl 6.6). Innostuksen palo saa aamu-unisessa ihmeitä aikaan! Kunpa tuota paloa riittäisi myös arkityössä sananpalvelijana toimiessani! Nyt olen tuonut hillasaaliin onnellisesti Pohjanmaalle kolmessa kylmälaukussa. Minulle alkoi siis mustikka-aika ja elämä saa muuttua verkkaisemmaksi.

Luin jonkun ystävän päivityksestä, että hän harrastaa nykyään lepohetkinään kuuntelemista: voi kuulla kodissaan piirustamisen ääniä, kellon tikitystä, nurmenleikkurin ääntä jne. Minusta se oli aivan viehättävä ajatus ja olen jo kokeillut tuota. Voin keskittyä kuuntelemaan mitä ääniä tuvassa kuuluu: koiran ähkinää, digiboxin hurinaa, kahvinkeittimen naksahdus, koputtelua leikkimökin suunnalta... Jotenkin luonnostani olenkin metsässä kuulolla, kuuntelen linnut, oksien rasahdukset, lehtien värinän tuulessa, ohiajavat autot ja etäänpänä ryskäävät harvesterit.

Mielelläni laajentaisin aistien herkistämistä myös tuoksuihin. Kun toissa iltana avasin auton oven kotipihassa, tuleentuvan ohran tuoksu oli huumaava. Tuvassa leijuu vielä kanttarellikastikkeen, sipulisillin ja uusien perunoiden houkutteleva aromi. Sykemittari tuoksuu ratapölkyltä....

Entä värit? Puiden vihreä on nyt loppukesästä niin erilaista kuin keväällä, jotenkin vakavaa. Ensimmäiset maahan tippuneet kirkkaankeltaiset lehdet häiritsevät hiukan kanttarellien etsimistä. Mustikan varvikossa voi nähdä monia eri värisävyjä, sinertävän vihreitä tanakoita varpuja joissa on isot litteät marjat, rentoja vaaleanvihreitä varpuja ja punertuvia varpuja.

Aistien lisäksi meille on annettu vielä herkkiä vaistoja. Saatan vaistota metsässä, että en ole täällä yksin. Saatan vaistota kotona, että täällä ei ole nyt ketään muuta. Saatan himoita jotain ruokaa, jota tarvitsen: pähkinöitä silloin kun meinaa vetää suonta tai hilloja silloin kun flunssa on tulollaan. Saatan tuntea, kun joku ystävä ajattelee minua.

On paljon asioita, jotka jäävät huomaamatta, jos matkii muurahaisia väärällä tavalla, pinnallisesti. Muurahaisten syväelämään näyttäisi kuuluvan tietoisuus siitä, mitä ne on pantu tekemään, mihin suuntaan on lähdettävä ja mitä on otettava mukaan. Eräs silmiinpistävä piirre on, että yhteisön yhteistyö on voimaa. Kun palaan töihin yksinäisiltä retkiltäni, olen toivon mukaan herkistynyt kuulemaan, näkemään, haistamaan ja maistamaan, ja ikävöin rakentaa kirkkoa yhdessä toisten kanssa. 

sunnuntai 9. elokuuta 2015

Hyvä varustelu

Muistatko sinä jonkun arkisen esineen, joka lapsena teki vaikutuksen niin että olisit halunnut saada sellaisen? Minä näin jossain talossa kananmunanleikkurin ja ehdotin äidille, että sellainen olisi kätevä. Silloinhan oli kotona aina kanoja ja munia. Kesäisin kanat saivat olla joskus vapaina ja kuopsutella kukkapenkeissä. Ne tekivät pesiä heinäladon alle ja me lapset saimme tehtäväksi etsiä pesät, etteivät munat pääse pilaantumaan. Äiti oli kuitenkin sitä mieltä että munaleikkuri on turha kapistus, koska keitetyt munat saa syötyä ilman sitäkin.

Tämä meidän mökkimme on merkillinen sikäli, että tämän varustelutaso ylittää kirkkaasti kotimme varustelun. Mainitsen nyt vain muutamia asioita, joita täällä on, mutta kotona ei: mikroaaltouuni, valokuitukaapeli, runsaasti TV-kanavia, nahkasohva, vaatteiden kuivauskaappi, liesituuletin, järvi, katiska ja kananmunanleikkuri. Kananmunanleikkuri samoin kuin monet mökin hyödylliset esineet ovat edellisen omistajan peruja. Ja minä nautin yhä vieläkin kuin lapsi, kun saan laittaa leivälle kauniita kananmunanviipaleita.

Aikanaan kun etsimme hiihto- ja marjastusmökkiä, löysimme monta tavattoman kaunista paikkaa. Mutta kaikissa oli joitain ongelmia, useimmiten paljon rakentamista, työtä ja laittamista. Kuitenkin maatilalla on jo isännälle tarpeeksi työtä, mökin ei tarvitsisi olla työleiri. Joka tapauksessa jo viime viikolla oli kaikenlaista pientä: puiden pilkkomista, rännien putsaus, katolla piti tehdä jotain kun hirret ovat vajonneet, laituritikkaat irtosivat jne. Minun olisi vaikea selvitä tämänkään tasoisen mökin ylläpidosta ilman toimeliasta miestä.

Joka tapauksessa on ihanaa, että kun liikkuu paljon, saa nauttia monenlaisista nykyaikaisista mukavuuksista. Toisaalta elän täällä mökillä ehkä enemmän omavaraistaloudessa kuin kotona: leivon usein rieskaa, laitan ruuaksi sieniä, kalaa ja erilaisia marjaherkkuja. Olen tavattoman kiitollinen elämästä, joka tarjoaa työtä ja vaivaa, mutta myös paljon iloa ja lepoa. Sekin on hyvä, ettei lapsena saanut kaikkea mitä olisi toivonut. Eihän sitä muuten osaisi iloita kananmunanleikkurista!

lauantai 8. elokuuta 2015

Puut saavat liikuntaa

En ole tullut ajatelleeksi, että puutkin tarvitsevat liikuntaa. Aamun kahvikupissa luki jälleen Uppo-Nalle-mietelmä:
Tuuli tuo ja tuuli vie,
tuntematon on tuulen tie.
Tuulella on tuulinen nuttu,
tuuli on veden ja taivaan tuttu:
Tuuli kun puita tuudittaa,
puut saavat silloin liikuntaa.
(Elina Karjalainen)

Sain liikuntaa enemmän kuin oli tarkoitus, sillä ensimmäinen neva oli putsattu, toisella oli kovin vähän ja täytyi mennä vielä kolmannelle. Tuulta olisi saanut olla enemmän, sillä mäkäräisiä oli niin paljon ettei edes marjastusgeeni auttanut. Ehkä minäkin vielä joskus naamioidun mehiläishoitajaksi. 

No, sain lopulta yli neljä kiloa hilloja, litran kanttarelleja ja niin paljon liikuntaa etten pääse tällä tietoa pökkiintymään. Illalla tuli reipas ukonkuuro tuulenpuuskineen, kun sain telttasaunottua ja uitua. Koiraa pelotti niin että se värisi kuin haavanlehti. Muutama vuosi sitten olimme ukkosella kahdestaan tuossa kanttarellipaikassa kun ryskyi ja vesi syöksyi puroina pitkin polkuja. Puun alle emme uskaltaneet jäädä, vaan liukastelimme polkua autolle.


Täällä on tienvarsissa outoja pökkiintyneitä puuläjiä. Mietin miksi ne on mahdettu koota, kun ei niitä ole sitten tarvittu. Niiden pääasiallinen tarkoitus näyttäisi olevan että ne tarjoavat elantoa joillekin hyönteisille ja lahottajaisienille. Luonnossa onkin kanttarellien lisäksi tänä vuonna todella mielenkiintoisia sieniä.

Jos tuulet eivät antaisi männyille liikuntaa, niistä ei varmaankaan tulisi niin vahvoja.
Elämän myrskyt ovat vahvistaneet minua, ja vahvistavat sinuakin. 




torstai 6. elokuuta 2015

Joustavuus

Tänä aamuna joku oli kirjoittanut päivityksen pyöräilytrikoista ja kuinka ollakaan sain siitä aamunevalle korvamadon: Riski ihiminen trikoossa hikoo... Jossain vaiheessa viisu onneksi taukosi sen verran, että edesmennyt Aili-täti pääsi huikkaamaan: Tästä otetaan joka marja. Se oli Aili-tädin yksi lentäviä lauseita ja tuo lause sopii moneen paikkaan. Kuulen sen usein metsässä.

Lausahdus sopi eilisiin marjapaikkoihin sikäli, että kypsiä oli niin vähän, että jokaisen kohdalla kannatti kyykkiä ja tulos oli silti laiha. Tämänpäiväiseen marjapaikkaan taas sanonta sopi sikäli, että laatu oli niin hyvää, ettei hilloja voinut jättää metsään, vaikka joutui joskus kyykkimään yhdenkin marjan takia. Jossain vaiheessa kuitenkin väsähdin ja päätin, että lausahdus ei tarkoita pieniä yksittäisiä marjoja, eikä kaukana häämöttävää mätästä, jonka keltaiset pilkut ovat pieniä. Aloin myös katsella onko lähettyvillä ns. pystypoimintapaikkoja. Joka marja tarkoittaa ihan sitä mikä kussakin tilanteessa on järkevää. Kuitenkin astioiden täyttyessä oli haettava autolta uusi sanko. 

Joka marjan noukkimiselle tuli kuitenkin yllättävä stoppi. Koira älähti kahdelle mehiläishoitajaksi naamioituneelle miehelle, jotka lähestyivät mättäitäni ja vieläpä noukkimattomalta suunnalta. Miehet olivat niin röyhkeitä, että tulivat samaan sarkaan, kurkkivat kannuuni ja kyselivät marjapaikoista. Pakkohan minun oli lähteä välittömästi autolle, sillä olen tottunut metsässä kaartamaan kauemmaksi, jos kohtaan ihmisen. Olisin pian sanonut jotain ikävää ja paljastanut harmistuksellani, että paikasta voi vielä saada mukavasti jos ajoitus onnistuu. Tuskin tuollaiset ääliöt sitä itse huomaavat, vai huomaavatkohan?

Marjakateus heräsi minussa, vaikka olin hallinnut yksin paikkaa jo muutaman tunnin, itse asiassa viikon. Mietin jopa olisiko pitänyt antaa koiran vähän nipistää noita miehiä peppuun. Toinen vieläpä seurasi jälkiäni kun kuljin autoa kohti. Olisin varmasti pelännyt ellei koira olisi ollut mukana. Marjoja säilöessäni rauhoituin kokonaan, sillä pakasterasiat loppuivat, samoin hillopurkit. Ja souvin päätyttyä olin väsynyt ja saunan tarpeessa, sillä en ollut hionnut trikoissa vielä tarpeeksi. Hyvä vain että jokunen marja jäi muillekin. 

Toisaalta ajattelin, että rakkaitteni lukumäärä lisääntyy vuosi vuodelta ja kaikki pitävät marjoista. Niinpä ostan pakasterasioita ja teen vielä muutaman reissun. Olen vakuuttunut siitä, että joka marja syödään. Ei tarvitse perustaa myyntipistettä tien poskeen niin kuin isä ehdotti. 

Opin siis tänään, että vaikka periaatteessa toimii aina parhaansa mukaan, tuossa parhaassa saa ja voi olla paljon joustoa. Jos Aili-täti eläisi, hän olisi toimintaani kuitenkin tyytyväinen. Hän olisi jo 91-vuotias ja saattaisin jopa päihittää hänet hillastuksessa. 

keskiviikko 5. elokuuta 2015

Risti ei suojaa kaikelta pahalta

Eräänä kesänä Taivalkosken seurakunnan perheretkeläiset halusivat tutustua Vaasan kirkkoon ja viettää siellä hartaushetken. Olin pappina paikalla ja olin ottanut hartauden pohjaksi Psalmin 84 jakeen: Sinun alttarisi luota on varpunenkin löytänyt kodin, pääskynen pesäpaikan, jossa se kasvattaa poikasensa. Lausuin myös vaasalaisen runoilijaopettaja Mirjami Lähteenkorvan runon Kirkastussunnuntai. Runossa on ulkomuistista hapuillen tällaisia säkeitä:

Oli suvinen kirkastussunnuntai
ja kaunein kirkonkäyntini kai.
Oli kuoriin lentänyt lintunen
ja siellä se visersi riemuiten.

Ja saarnan aikana yhtenään
se virteen puhkesi helkkyvään... 

Hämmästys oli suuri, kun perheretkeläiset ojensivat tilaisuuden päätteeksi kiitokseksi linnunpöntön, joka on tehty Taivalkosken kirkon mallilla. Taivalkosken kirkko on vaaleansininen ja kirkon kuorissa on pyöreä lasi-ikkuna, jota linnunpöntön suuaukko kuvastaa. Siitä lintunen pääsee lennähtämään suoraan kuoriin. Pöntön katolla on jopa risti. Toimme lahjan mökille ja kiinnitimme rannan petäjään. Täällä lähin kirkkomme on juuri Taivalkosken kirkko, siellä toisinaan käymme.
Taivalkosken kirkon katolla on risti

Kirjosieppo pesi monena vuonna onnistuneesti pöntössä ja lenteli vilkkaasti kuori-ikkunasta sisään ja ulos. Sitten tuli vihollinen: tikka. Se hakkasi pönttöä ja suurensi suuaukkoa niin että sai syötyä poikaset. Surullinen päivä: ryöstetty ja raastettu kirkko. Ensi kesäksi täytyy koettaa korjata suuaukko pellin kappaleella.

Risti katolla tai kaulassa ei varjele onnettomuuksilta. Kirkossa käyminen, usko ja rukouskaan eivät varjele. Kristitylle voi tapahtua kauheita onnettomuuksia yhtä hyvin kuin kenelle muulle tahansa. Raamatun Job menetti aivan kaiken, ja vaati Jumalaa tilille. Jumala suostui vuoropuheluun hänen kanssaan, kohtasi Jobin ja tuntui kyselevän ympäröivän luonnon kautta sinäkö olet tässä se viisas.

- Tiedätkö sinä, milloin vuorikauris vasoo, hoivaatko sinä synnyttävää peuraa? Sinunko viisautesi nostaa taivaalle haukan, kun se levittää siipensä etelätuuleen? Sinunko käskystäsi kotka nousee korkeuksiin ja rakentaa pesänsä tavoittamattomiin? (Job 39.)

Job ymmärsi, ettei ihminen voi käsittää Jumalan töitä ja tarkoituksia. Hän päätti lopettaa kapinoinnin, mutta Jumala jatkoi säälimättä ja käski hänen puolustautua kuin mies. Jumala sanoi että minä olen luonut virtahevon ja krokotiilin ja kuvasi näiden eläinten ihmeellisyyksiä kuin luonto-ohjelmassa konsanaan. Kaikella on tarkoituksensa, vaikka sinä et sitä käsitä! Job sai kuitenkin lopulta myös kiitosta siitä, että oli ollut aito ja rehellinen tuskassaan. Jobin ystävät, jotka olivat koettaneet puolustaa Jumalaa, saivat nuhteita siitä, että olivat puhuneet hänestä vastoin totuutta toisin kuin Job (Job 42:7).

Kyllä voi ihmetellä miksi kaikkea pahaa tapahtuu. Rakas kuolee, ystävä jättää, joku amerikkalainen ryntää kirkkoon ampumaan, maanjäristys tappaa Nepalissa jumalanpalvelukseen kokoontuneet, kristittyjen lapsia myydään Irakissa orjiksi... Samalla voi ihmetellä, miksi kaikkea kaunista ja merkillistä on olemassa ja miten se on syntynyt. Miten syntyi ensimmäinen elävä solu, miksi se jakautui ja solut alkoivat erilaistua? Miten monimuotoinen ja ihmeellinen luonto on, ja miten vaikea on oppia tuntemaan edes itseään!

tiistai 4. elokuuta 2015

Onnen vahti

Naapurustoa on ollut paikalla joitakin päiviä. Tänään lähtivät viimeisetkin, samoin saunanlämmittäjäni. Olen nyt Fionan kanssa paimentamassa poroja. Fiona suhtautuu poroihin aika rauhallisesti, sen sijaan naapureita se paimentaa liian innokkaasti. Tänään luulin, että kaikki ovat jo lähteneet, ja annoin koiran lepuutella metsäretken jälkeen pihassa irtonaisena. Yhtäkkiä se ampaisi naapurin ovelle hätyyttämään uimaan aikovaa miestä. Siinä ei sitten mitkään kutsuhuudot meinaa tepsiä ja saa hävetä. Toisaalta olen iloinen siitä, että minun ei täällä tarvitse pelätä. Jos joku vieras yrittää sisään, Fiona kyllä pitää huolta ettei ole mökkiin tulemista. 

Koira vahtii myös marjapaikkojani niin ettei muita marjastajia ole näkynyt. Nyt on se vaihe hillastusta, jolloin illalla silmät sulkiessani näen keltaisia täpliä eikä enää punaisia. Marjapaikkani ovat kypsymässä kovaa kyytiä ja kiirettä pitää. Eilen sain ihan invalidipaikalta tien läheltä yli viisi kiloa kaunista marjaa ja kypsymään jäi jokunen sangollinen. Valittelin tilannetta isälle puhelimessa ja hän kysyi eikö lähellä ole mitään varuskuntaa, josta voisi pyytää apujoukkoja. Sanoin että noita Hornet-lentäjiä täällä vilistelee. Isä sanoi että eihän niiden aina tarvitse ilmassa olla, voisivat olla välillä maassakin. 

Tänään kävelin pienemmille paikoille ja sain vain reilut kolme kiloa. Mutta olisi aivan anteeksiantamatonta, että muutaman kilometrin säteellä marjastajan mökistä olisi paikkoja joissa marjat homehtuvat, kun kukaan ei poimi. Siksi myös niin sanotuista lähipaikoista on tärkeää huolehtia kolmen päivän välein. Sitä paitsi totesin, että vanhat mustikkapaikkani ovat jälleen varsin tuottoisia ja kypsyvät sopivasti hillakauden jälkeen. Parhaassa tapauksessa saan jossain vaiheessa kantaa toisessa kädessä hillasankoa ja toisessa mustikkasankoa. Turistihan minä olen marjastuksessa enkä voi verrata saaliitani ammattipoimijoiden saaliisiin, mutta ihan tyytyväinen turisti. 

Telttasaunan sain varsin lämpimäksi, kun isäntä oli lähtiessään nuohonnut piipun ja minä puolestani yritin latoa kiuaskivet uudestaan ja ajatuksella. Iho on jotenkin pehmeää ja puhdasta, ilmeisesti ratapölkkyhajuste toimii mainiosti myös kosteusvoiteena. Vesi on aivan ihanaa, vain 15-asteista. Muistan kun olin vaellusriparin pappina Saariselällä seitsemän vuotta sitten. Nautin aivan valtavasti Tievatuvan uintipurosta, jonka vesi tuli luultavasti Jäämereltä. Silloin vielä olin niin vetreä että pääsin juuri ja juuri kömpimään teltasta ulos aamuisin. Nyt se tuskin onnistuisi, telttaan täytyisi jäädä kun muut jatkaisivat matkaa.

Eilen tunsin pulppuilevaa iloa. Ajattelin, että kyllä kai ihmisen elämään kuuluu onnen tavoittelu ja jollakin lailla se maailmaa pyörittää. Saatamme tavoitella rahaa, valtaa tai kunniaa. Ja kuitenkin onni on useimmiten aivan ilmaista, jopa tuottoisaa. Uskon että jokaisella on varmasti joku oma hyvä intohimo, on tavoitettavissa joku oma paikka, missä on rikkumaton rauha. Itse tavoitan onnentunteen mäkäräisten keskellä, mikäli ratapölkkyvoidetta on naamassa riittävästi.  Mielestäni onneen kuuluu se, että siitä ei voi kiittää itseään, vaan suusta pääsee kuin huomaamatta kiitosrukouksia.

sunnuntai 2. elokuuta 2015

Opettajat pysyvät mielessä

Netissä tuli vastaan kuva Yhteiskoulun opettajistani. Kuva laukaisi monta muistoa, joita pohdiskelin aamunevalla. Oli opettajia, joilla oli rikkumaton auktoriteetti ja joiden oppitunneilla oli kiinnostavaa. Jotkut osasivat myös kannustaa sellaisia oppilaita, jotka eivät menestyneet erityisen hyvin muissa oppiaineissa. Joidenkin opettajien järjestyksenpitotaidot eivät riittäneet suurelle luokalle niin että välillä 39 oppilaan ryhmästä oli poistettuna käytävään yli puolet. Joku katkoi karttakeppejä, toisen tunnilla heiteltiin lennokkeja. 

Ikävimmät muistot minulla on kuvaamataidon opettajasta, joka sinänsä oli ymmärtääkseni jokseenkin pidetty. Hän kuitenkin otti minut jotenkin hampaisiinsa ehkä siksi, että olin näkyvästi uskovainen, pidin mm. koulussa uskonnollisia päivänavauksia. Se ei sopinut kaikkien pirtaan 70-luvulla. Liiankin innokas olin, mutta hyvä opettaja sallii omistaankin poikkeavia mielipiteitä.

Kerran hän antoi tehtävän: Kun te kerran niitä neekerinpusuja syötte, niin kerätkää niistä värikkäitä päällyspapereita ja tuokaa oppitunnille, niin tehdään niistä jotain. Pyysin äidiltä karkkirahaa voidakseni hankkia moista materiaalia kuvaamataitoa varten. Äiti kuitenkin viisaana ihmisenä sanoi, että tuo on todella hölmö idea, ei kai sitä nyt karkkia tarvitse syödä että saisi suoritettua koulutehtävän. Rahaa ei herunut, mutta hän etsi minulle jotain Fazerin sinisen tylsiä hopeanvärisiä päällyspapereita ja muuta kiiltävää paperia. Minua harmitti ja kaiken lisäksi opettaja nosti metelin siitä etten ollut toiminut ohjeistuksen mukaan. Hän oikein tinttaili minulle siitä etten ollut syönyt karkkia. Eikä hän tietenkään myöskään uskonut, ettei minulla ollut mitään viikkorahaa, jolla voisin hankkia karkkeja.

Pahin muisto liittyy viidennen luokan luokkaretkeemme, joka suuntautui Savonlinnaan. Retken valvojiksi lupautuivat samainen opettaja ja poikien liikunnanopettaja. Kuvaamataidonopettajan poika oli meidän luokalla, ja äitinsä oli varustanut hänet myös viinaksilla. Retkikohteena Savonlinnassa oli joku tanssilava, johon en halunnut lähteä. Pyörin sillä aikaa yksin kaupungilla. Kävin mm. kirkossa, missä oli joku kamala viidesläisten mummojen polvirukoushetki. Luokkatoverini tulivat aika tuiterissa matkustajakotiin, missä sain kuunnella erinäisiä tilityksiä. 

Kotimatkalla poikettiin Mikkelin tuomiokirkon ovella. Kirkko oli kiinni, mutta opettaja vannotti että muistakaa mainita kotona, että kävimme tuomiokirkossa. Sitten hän tuli bussissa viereeni ja sanoi, että aika monet ovat olleet kännissä tällä matkalla, mutta jos sinä laulat tästä kotona, me Turusen kanssa todistamme yhdessä että sinä olet ollut ainut joka tällä reissulla otti viinaa ja silloin sinut erotetaan koulusta.

Olin todella loukkaantunut, koska olin tottunut olemaan solidaarinen tovereilleni ilman uhkailujakin. Mutta ymmärsin myös, että opettaja oli alkanut pelätä itse potkuja koulusta jos retken eri vaiheet tulisivat julki. Jälkikäteen ajateltuna hän olisi potkunsa ansainnut. Minun olisi tuon jälkeen täytynyt kertoa retkestä vanhemmilleni tai jollekin muulle opettajalle! 70-luku oli kaikkiaan outoa aikaa, jotkut opettajat saattoivat jopa juottaa viinaa alaikäisille. Vai tapahtuukohan sitä vieläkin? 

Opettajilla on valtava merkitys monen lapsen ja nuoren elämässä. Suolla tuli mieleen myös miten kuopukseni sai alakoulun englanninopettajalta tekemäänsä myönteiseen itsearviointiin todella loukkaavan ja jyrkkäsanaisen palautteen. Keskustelimme siitä ja poika sanoi, että tässä on luultavasti sekaannus, luokalla on lähes samanniminen poika, joka ei pärjää englannintunneilla ja saa muutenkin joskus sellaisia kohtauksia. Ajattelin, että aikuinen ei koskaan saisi kirjoittaa näin lapselle, mutta onneksi tämä tuli nyt sitten väärään kohteeseen. Annoin asian olla. Nyt tällä elämänkokemuksella kuitenkin puuttuisin moiseen opettajan käytökseen lujasti. Kertoisin luokanopettajalle tai rehtorille asiasta ehkäistäkseni lasten itsetunnon nitistämisen. 

Pudasjärven kirkko
Varhain aamusella oli ihana olla nevalla. Marjat alkavat kypsyä. Ehkä se siksi oli juuri oikea paikka käsitellä näitä vanhoja traumoja. Tahtoisin rohkaista jokaista, että kannattaa elää arvojensa mukaista elämää ja jos kokee vääryyttä, siihen on oikeus reagoida ja pitää puoliaan. Kunpa lapset uskaltaisivat puhua eivätkä suostuisi aikuisten vääryyksiin. Jotkut lapsena koetut asiat voivat pilata koko elämän. Onneksi minun itsetuntoni kesti jonkun kurjankin opettajan. Suurin osa kuitenkin antoi hyviä eväitä.

Ehdimme juuri ja juuri messuun Pudasjärven kirkkoon, vaikka kirkkomatka täältä on yli 50 km. Kirkko oli miltei täysi. Nautin erityisesti siitä, että sain liittyä veisaamaan seurakunnan kanssa. Ajattelin että epäoikeudenmukaisuus ja pahuus kuuluu elämään, mutta se voi kuitenkin johtaa myös hyvään, kun elämä on Jumalan johdatuksen varassa. On lohdullista, että Kristus on kokenut ihmisen osan. Eräs virsi oli minulle aika vieras, kaunis uniikki sävel: 

Muista, Herra, Kristus pyhä
ostolaumaa Siionin.
Se on hajotettu yhä
vuorille ja laaksoihin.
Hoida, Paimen, lampaitasi,
kanna heikot helmassasi.

Monen raskaan ristin alla
täällä usein uuvumme.
Nosta tiellä vaikealla,
kun me maahan vaivumme.
Ostit meidät verelläsi
omaksesi ristilläsi.

Hyvä Paimen armollinen,
siunaa sanan kylvötyö.
Paina mieliin uskovien
Getsemanen tuskanyö,
päivä suuri sovituksen,
voima ylösnousemuksen. 

(VK 169: 1,6. Sanat Juho Ranginen 1882, sävel Edvard Inkinen 1939)