Omaisuus karttuu

Lähivuosina tulee aika siirtyä syytingille ja luopua maatilasta. Olen ollut 11. tilanpitäjä suoraan alenevassa polvessa ja näyttäisi siltä, että ketju jatkuu. Tosin maailmasta on tullut niin epävakaa, että se mikä on toiminut keskiajalta asti voi jonain päivänä lakata toimimasta. Meillä on vielä pieni lainaosuus lisämaanhankinnasta maksamatta, mutta kaiken kaikkiaan voimme todeta, että olemme antaneet parhaamme sukupolvien ketjussa, ja omaisuus on vähän karttunutkin. 

Maataloustyö on ollut kuluttavaa ja ottanut veronsa fyysisestä hyvinvoinnista. Itse tarvitsen kai pian varaosia. Hiihtokunto tuntuu vähenevän vuosi vuodelta. Sarakylän metsäpalstan haluan kuitenkin pitää Syötteen mökin puuvarastona - jos vain Joku vielä jaksaa tehdä polttopuita. Ensinnäkin ostin palstan äidin muistolle ja toiseksi näyttää siltä että avotakan ääressä istuskelu lisääntyy ja polttopuita kuluu. Ne ovat kauniita katsella niin palamattomina kuin palavina.

Olen saanut vahvan laihialaisen kodinperinnön, että säästetään kulutustavaroissa ja sijoitetaan jos mahdollista kiinteään omaisuuteen. Sitä taas ei myydä ellei se ole välttämätöntä. Näkyy tuo siirtyneen jopa paremmin myös seuraavalle polvelle. Esimerkiksi tytär käyttää teknologian aivan loppuun ja sanoo, että uuden ostaminen kuluttaa turhan paljon myös luonnonvaroja. Luotan siis siihen, että lapset selviävät taloudellisesti elämässä, sillä loppujen lopuksi ihminen oikeasti tarvitsee aika vähän. 

Omaisuus ei kuitenkaan ole se asia, joka elämässä jotakin merkitsee. Ihminen ei ole yhtään sen onnellisempi, vaikka hänellä olisi paljon omaisuutta ja kaikki vempaimet. Raamatussa on yksi puhutteleva lause, jonka merkitystä olemme rippileireillä yhdessä miettineet: Missä on aarteesi, siellä on myös sydämesi (Matt.6:21). Se on inspiroiva kohta. Tuossa evankeliumin kohdassa puhutaan siitä, ettei pidä koota itselleen aarteita maan päälle, vaan taivaaseen. Täällä varkaat varastavat ja ruoste kuluttaa puhki. Se on helppo ymmärtää. Mutta mitä ne taivaan aarteet ovat, jotka kiinnittävät sydämen taivaaseen? 

Minusta näyttää siltä, ettei kyse ole vain siitä että itse pääsisin taivaaseen ja olisin siellä nauttimassa iloa. Ehkä kyse on siitä, että kaipaan ja rakastan heitä, joita taivaassa kohtaan: Jumalaa, läheisiäni, toisia kristittyjä, heitäkin jotka näyttävät ajattelevan ja uskovan toisin. He ovat minun taivaan aarteitani, heidän vuokseen minun sydämeni palaa niin kauan kuin se sykkii. Ei ole mitään mieltä elää itsensä takia. Näin sen ainakin pitäisi olla. Takkatulen ääressä se selviää: Ajatus liikkuu siellä missä aarteet ovat. 

Rukoilen, että osaisin rakastaa läheisiäni, työtovereitani, kaikenmaailman kristittyjä ja muunmaailman eriuskoisia - ja että he olisivat kerran taivaan aarteita. Rukoilen että osaisin pitää jalat maassa ja sydämen taivaassa, Jumalan luona - yhtä hyvin matkalla olevien kuin perille päässeiden luona.

Mitä minä nyt teen?

Mietin suomalaisten ja myös itseni kovia elämänarvoja. Joskus näkee täydellistä selkärangattomuutta, jota voi kuvata sanalla itsekkyys. Ei ole periaatteita, vaan kaikki joustaa sen mukaan, mikä itselle tuntuu hyvältä. Esiintyy myös ajattelutapaa, että kaikki on sallittua kunhan ei jää kiinni. Toisinaan taas kohtaa joustamatonta periaatteellisuutta, jota voi kuvata sanalla rakkaudettomuus. Miten ihmispolo saisi kyvyn tehdä oikeita ratkaisuja ja valintoja elämässään? 

Muistelen sellaisia sanoja kuin hyve-etiikka, velvollisuusetiikka ja seurausetiikka. Hyve-etiikka on lähtöisin Kreikasta, Aristoteleelta ja Platonilta. Toivottavasti en yksinkertaista liikaa, mutta olen ymmärtänyt, että hyve-etiikassa tavoitteena on kasvaa hyveelliseksi ihmiseksi, joka viljelee hyviä asioita, kuten kohtuullisuutta ja rohkeutta. Eroon pyritään niistä luonteenpiirteistä ja ominaisuuksista, jotka ovat paheellisia, kuten laiskuudesta ja itsekkyydestä. Paremmaksi voi oppia matkimalla hyveellistä ihmistä. Tätä oppimistapaa voi mielestäni jossain määrin noudattaa, tarvitsemme hyviä esimerkkejä ja voimme oppia heiltä. Mutta paheita varmasti jää. 

Velvollisuusetiikassa taas ajatellaan, että vaikuttimet tekojen takana ovat oleellinen asia. Jos toimin oikeudenmukaisuuden, velvollisuuden tai jonkun hyvän motiivin vuoksi, teko on oikea. Immanuel Kant jalosti tätä ajattelutapaa siihen suuntaan, että teko on moraalisesti hyvä, jos voidaan toivoa että se olisi yleispätevä laki. Ja tällaista sääntöä täytyy seurata tilanteesta riippumatta. Jos siis totuuden puhuminen on suotavaa, puhutaan totta jokaisessa tilanteessa, seurauksista välittämättä. Varkaalle kerrotaan korurasian paikka ja pyssyn kanssa juoksevalle vastataan totuudenmukaisesti mihin edellä juossut livahti. 

Seurausetiikka lienee myöhempi moraalifilosofinen suuntaus. Sen mukaan oleellisinta on, mihin teko johtaa. Pyritään valitsemaan siten, että seuraus olisi mahdollisimman hyvä, onnellinen tai nautinnollinen. Maksimoidaan esimerkiksi hyvinvointia. Ongelmaksi tulee, kenen hyvinvointia maksimoidaan ja miten sitä mitataan. Tarkoituksena on varmasti miettiä laajempaa yhteisöä, tuottaa onnellisuutta mahdollisimman monelle. Ehkä lukumääräkään ei ratkaise. Jos vaakalaudalla on esimerkiksi lapsen elämä, voidaan olettaa, että se on pitkä. Jos tuotetaan hänelle kärsimystä, sen seuraukset voivat kulkea mukana sata vuotta. Entä onko seurauseettisen ajattelun perusteella oikein toimia piittaamatta yleisistä moraaliperiaatteista, vaikkapa kuten Robin Hood, varastaa rikkailta ja jakaa köyhille? 

Joidenkin mielestä Jumala on ratkaissut nämä ongelmat antaessaan kymmenen käskyä. Täydennettynä Jeesuksen ja Paavalin soveltamisohjeilla sekä Lutherin kommentaarilla Raamatun eettiset periaatteet ovatkin varsin toimivia. Aina ja kaikissa tilanteissa ei voi kuitenkaan toimia samalla tavalla, koska sekä Jeesuksen että Paavalin mukaan rakkaus toteuttaa koko lain. Rippikoulussa Jumalan lakia sanotaankin rakkauden laiksi. Tulee etsiä miten parhaiten voitaisiin rakastaa Jumalaa, lähimmäistä ja myös itseä. Kysymys on syvemmästä asiasta kuin että noudatan pilkuntarkasti jotain säädöstä. Tarvitaan paitsi periaate, myös järki ja tunne. Jeesuskin osoitti tämän elämällään todeksi, sillä hän paransi sapattina sairaita ja teki yhtä ja toista muutakin, mikä Raamatun ja kirjanoppineiden mukaan oli kiellettyä. Olikohan siinä ripaus hyvettä, velvollisuutta ja seurausta?

Elämä ei ole mustavalkoista eivätkä ratkaisut helppoja. Mutta hyvään kannattaa aina pyrkiä. Jeesus oli valmis uhraamaan elämänsä toisten puolesta. Näin ovat tehneet myös monet hengenpelastajat, rikollisuutta suitsivat viranomaiset ja maatamme puolustaneet sotilaat. Heidän uhrauksensa ovat moninkertaistaneet onnellisuutta ja hyvnvointia. Olen huono uhrautumaan, mutta sen olen saanut havaita, että joskus omaankin onnellisuuteen johtaa pikemminkin kysymys mitä voin antaa kuin kysymys mitä saan. 

Ihminen joka luottaa ratkaisuissaan vain omaan viisauteensa, saattaa joutua pahasti hakoteille. Älykkäinkin ihminen voi elämäntaidoissaan olla ihan ulapalla. Viisautta kannattaa etsiä sieltä, missä rajallinen lakkaa. Jumala on rakkauden ja hyvyyden lähde, ja niinpä hänen lähellään on turvallista miettiä kaikkia elämän ratkaisuja. Kun rukoilen ja kysyn neuvoa häneltä, joka on suurempi kuin sydämeni, minulla on enemmän mahdollisuuksia. Voin silti tehdä virheitä, sillä en aina ymmärrä Jumalan tahtoa tai kykene sitä noudattamaan. Mutta voin luottaa siihen, että korjauskerroin on olemassa.

Nostalgiavoiteet

Agronomiylioppilaina osallistuimme tekniikka-agraarien Lapinretkelle. Joukahaisen hiihto on samanlaista nytkin. Silloin sitä kutsuttiin morsion kiinnihiihdoksi, nyt se on Ainon takaa-ajoa. Syynä ei ole kuitenkaan kova kuntoni sen paremmin kuin välineet tai niiden onnistunut huoltokaan. On vain yksinkertaisesti niin, että Joku lähtee lähes joka päivä hakemaan sitä mikä unohtui, tai viemään koiraa kotiin. Ehdin usein yllättävän kauas, koska  yritän tietysti karkuun. 

Ei ole sattumaa, että tuo Lapinretki on ollut tänään mielessä. Laitoin nimittäin aamulla suksenpohjiin nostalgiavoitelun. Mittari näytti päivän valjetessa -24 astetta, mutta lauhtuminen lähti reippaasti käyntiin. Pakkaskelin voitelu on todella helppoa, mutta valitsin nyt vaihtelun vuoksi yli 30 vuotta sitten korkatun vetreiden maatalousylioppilaiden käyttämän purkinpohjan Rexin vihreää -8-15. Yleensä käytän Vauhdin kilpavoiteluohjeita, mutta myös tämä voide osoittautui liukkaaksi ja pitäväksi.  
Muistelen monestakin syystä huvittuneena tuota Lapinretkeä, koska siellä kokeilin ensimmäistä kertaa mäenlaskua vähän korkeammalta töyräältä kuin Laihianjoen penkalta, missä olin pienenä peltosia katkonut. Ylläksen hiihtohissi vei ensin väliasemalle, josta joutui laskemaan vähän alaspäin ennen kuin toinen hissi vei tunturin laelle. Tuo välilasku tuntui niin ylivoimaiselta, että heittäydyin itkien maahan. Voi miten monta kertaa on tullut hermoiltua aivan suotta! Muistan myös miten nolouteni pisti vähättelemään slalomhiihtäjiä: Mitä tuossa nyt sitten on? Hissillä ylös ja painovoimalla alas. Kaikkea kuitenkin oppii kun yrittää ja harjoittelee. Jossain vaiheessa jopa halusin omat mutkamäkisukset ja laskettelin itkemättä.
 
Tuo on inhimillinen ilmiö, että jos joku ei ole oikein oma leipälaji, niin sitä saattaa vähätellä. Toinen suhtautumistapa on vilpitön ihailu ja oman taitamattomuuden myöntäminen. Joskus se johtaa myös terveeseen ja iloiseen tavoitteellisuuteen ja leikkimieliseen takaa-ajoon.

Reissunainen

Oli mukava jäädä lomalle viime sunnuntain tilaisuuden jälkeen, koska ihmiset runojen ja musiikin äärellä olivat jotenkin luontevia ja kirkossa oli yhteisöllinen tuntu. Koin myös itse, että tällainen tilaisuus kannatti järjestää, on tärkeää tuoda esiin ihmisten aitoja ajatuksia ja tunteita. 

Lomalla olen saanut matkustella ristiin rastiin junalla, Onnibussilla ja Skodalla. VR teki viisaasti, kun pudotti lippujen hintoja siedettävämmälle tasolle. Matkustusmukavuudessahan juna päihittää sekä bussin että pikkuauton. Sain olla lapsenlasta leikittämässä. Hiukan olen ehtinyt hiihtääkin ja se on tietysti halvin matkustusmuoto, sillä joutilasta polttoainetta on vyötäröllä mukavasti. 

Puunsyissä näen kotipesän ja retkiä sen ympärillä

Olen miettinyt naisen elämää. Se on valtavan lyhyt ainakin oppivelvollisuuden päätyttyä. Tai ainakin se tuntuu lyhyeltä. Ensimmäiset opinnot kuluivat itseltäni oheistoiminnoissa, kun etsin ystäviä ja haeskelin kumppania. Sitten tulivat elämän ruuhkavuodet, kun koetin olla hyvä äiti, mutta en onnistunut kaikessa enkä jaksanut kaikkea. Pyykkäys, silittäminen, ruokkiminen, leipominen, lasten nukuttaminen, yhteiset lukuhommat ja ulkoilut sujuivat kohtalaisesti, mutta siivous ja erityisesti siivouspäivien ilmapiiri olivat puutteellisia. 

Työ minulla oli tuolloin pihapiirissä, missä oli nelisenkymmentä nautaa ruokittavana ja parikymmentä lehmää lypsettävänä. Aamulypsyn jälkeen olin aina väsynyt ja odotin päiväpostin tuloa, josko sitten jaksaisi tarttua tupatöihin. Öisin kuljin katsomassa potilaita ja poikivia. Luottamustoimet olivat harrastuksena, ja niiden ansiosta sain tutustua mukaviin ihmisiin ympäri maata. Sitten alkoivat toiset opinnot ja toinen ura. 

Nyt ei ole enää tulevaisuudensuunnitelmia. On vain tämä hetki, jolloin kannan huolta suomalaisten uskon puutteesta, toivon menetyksestä ja arvojen muutoksesta. Suurimmat surut ja ilot liittyvät kuitenkin perhepiiriin, kun ajattelen yhtä polvea ylöspäin ja kahta polvea alaspäin. Läheistenikään elämää en voi kuitenkaan elää, oma elämänmatka on kunkin kuljettava. Tunnen surua ja kipua siitä, miten olen omaa reissuani tehnyt. 

Sellaista paastonaika saa ollakin. 

Sinussa on voimaa

Ostin viikolla tyttärilleni kirkkaanpunaiset T-paidat. Tai jos toinen on liian iso, niin omaankin garderobiini mahtuu. Tämän vuoden Yhteisvastuupaita on mielestäni hyvin onnistunut. Sydämen päällä on niitä asioita, mitä saisimme sanoa toisillemme usein, mutta helposti jää sanomatta. Erityisesti nuoret tarvitsevat kannustusta voidakseen löytää omat kykynsä ja mahdollisuutensa. Tänä vuonna Yhteisvastuukeräyksen tuotto käytetäänkin nuorten syrjäytymisen ehkäisemiseen. Kotimaassa vahvistetaan partiotoimintaa, joka tarjoaa nuorille ystäviä ja onnistumisen elämyksiä. Ulkomailla parannetaan nuorten mahdollisuuksia saada ammattikoulutus. Esimerkiksi Ugandassa on pakolaisleireillä kongolaisia nuoria, joiden unelmana on saada jatkaa koulunkäyntiä.

Eilisessä  Pohjalaisessa oli hauska otsikko: Virkamiehet käyvät runolle. Tänä iltana on nimittäin Vaasan kirkossa tapahtuma Valoisa huominen - ihmisiä runojen ja musiikin äärellä. Tervetuloa mukaan, tilaisuus alkaa klo 18. Olemme pyytäneet mukaan muutamia ihmisiä tuomaan esiin omia ajatuksiaan tulevaisuudesta. Jokaisella on mukanaan runo, jonka he haluavat lukea tunteidensa tulkkina. Mukana on mm. kaupunginjohtaja Tomas Häyry ja nuorten kanssa työskentelevä Heli Koivula. Arto Ristolainen tulkitsee kuulemaansa urkujen avulla. Itse juonnan tuon tilaisuuden ja aloitin päiväni miettimällä juontoja ja koostamalla runot oikeaan järjestykseen kanttoria varten. Illan tuotto ohjataan Yhteisvastuukeräykseen. 

Ehdin myös viimeistellä maatalouden ja metsätalouden verolomakkeet ja jälleen kerran ilmeisesti onnistuimme Jokun kanssa lähettämään ne sähköisessä muodossa verokarhulle. Jos jonkun asian tekee kerran vuodessa, se täytyy opetella joka kerta uudestaan. Lopuksi kehuimme itseämme ja toisiamme vuolaasti ja joimme päälle juhlakahvit karpalokinuskijäätelön kanssa. 

Ihmisen taidot ja voimavarat joutuvat elämässä koetukselle. Jos itseluottamusta ja omanarvontuntoa löytyy, löytyy myös uskomattoman paljon taitoa, venymiskykyä ja voimaa. En enää ole nuori lupaus, mutta voin yhä olla paitsi lupaava, myös aikaansaapa, innokas, kekseliäs, positiivinen, rohkea ja todellinen tähti. Ennen kaikkea voin kannustaa muita löytämään lahjansa. Täytyy nyt kuitenkin ensin käydä suihkussa. 

Rahaa ja menestystä tulossa

@commons.wikimedia.org

Kävin naprapaatilla ja sain avun selkäkipuun. Olin merimiehen hautajaisissa. Tarkistin eurojackpotin tuloksen, mutta ei, en ole se laihialainen, jota onni potkaisi. Iltasella sain maa- ja metsätalouden veroennusteet valmiiksi. Mitenkähän valtion ja kunnan kassan käy, kun verottaja joutuu maksamaan meille takaisin ihan ennätyssumman. Puolet siitä on arvonlisäveron palautusta ja puolet tavallista veronpalautusta. Meiltä on siis peritty liikaa ja anomme sitä takaisin. Saa nähdä kuinka käy. Maatalouspuolella ei tosiaankaan ole moneen vuoteen mennyt häävisti.

Toimeen tullaan ja se on hyvä, ei kannata liikaa surra eikä kadehtia ketään. Voi olla että tässä muuttuvassa maailmassa myös maataloustuotannon arvo ja arvostus jonain päivänä muuttuu aivan toisenlaiseksi. Nuorena olin lähes aina surullinen kun näin tuloksen. Nyttemmin olen tottunut katsomaan onko tilillä rahaa, ja laihialaisen tilillähän on aina rahaa, sehän on sanomattakin selvä.

Pari viikkoa sitten uutisoitiin, että kun vanhuksilta kysyttiin, mitä he eniten katuvat elämässään, suurin osa vastasi, että turhaa murehtimista. Sen kun voisikin jättää vähemmälle. Olen murehtinut usein perheen asioita, raha-asioita ja työasioita. Ja sitten olen huomannut, että ihan turhaan. Elämän onni ei ollut kiinni siitä asiasta, tai asia järjestyi tai opin lopulta jotain tai huomasin, että näin oli parempi. Silti: On vaikea olla huolehtimatta ja jättää asiat Jumalan varaan. Sitä saa opetella joka päivä. 

Eräs asia, jonka Jumala viisasti johdatti, oli Laihian kirkkoherran vaali reilu vuosi sitten. Kärsin siinä rökäletappion eikä se tietenkään mukavalta tuntunut, vaikkakin helpottavalta. Elämään onkin sitten tullut monia muita asioita, jotka vievät paljon voimavaroja. Ehkä olisin vallan katkennut,jos minulla olisi ollut nyt vaativa johtajan ja esimiehen tehtävä. Olen myös huomannut, että vanhetessa elämän arvojärjestys yhäti muuttuu eikä nousujohteinen työura tunnu niin merkittävältä. Olen erityisen kiitollinen juuri tästä kuluneesta vuodesta, ja siitä rakkaudesta ja kannustuksesta, mitä olen saanut omalla paikallani. 

Jokainen voi menestyä tavallisissa arkielämän toimissaan, uuden oppimisessa ja ihmisten kohtaamisessa. Paremmalle palkalle ja rahalle toki löytyisi aina käyttöä, mutta voimme antaa ja sijoittaa muutakin kuin rahaa.

Mahdollisuuksien maailma

Olen ollut ensiapukurssilla, sillä tarvitsemme monenlaisia tietoja ja taitoja esimerkiksi leirityössä. Kun menin Vaasaan töihin, siellä ei vielä ollut pidetty henkilökunnalle ensiapukoulutusta. Olin sitten seuraavana kesänä 2007 lähdössä vaellusriparille ja kysyin, saanko mennä SPR:n ensiapukurssille. Sittemmin kursseja alettiin pitää kirkon kryptassa parin vuoden välein.

Tämänkertainen kurssi oli mielestäni hyvä, riittävän toiminnallinen ja eläväinen. Opin mielestäni paljon. Loppuharjoituksessa tänään eräs työtoveri esitti sydäninfarktia ja häneltä näytti menevän taju. Nostin hänet mielestäni aivan oikeaoppisella otteella, selkä suorana ja paino jalkojeni päällä tuolilta lattialle voidakseni tarvittaessa aloittaa elvytyksen. Ikävä kyllä herkässä selässäni tapahtui pieni liikahdus, ja joudun käymään huomenaamulla naprapaatilla ennen kuin menen hautajaisiin. Ensiapukurssille tulee siis vähän hintaa, mutta paranemisen suhteen olen luottavainen. 

Kun lähestyy autettavaa, kannattaa puhua hänelle rauhallisesti ja kiinnittää huomiota siihen, mitä hän sanoo ja millainen hän on. Eräs sairaustapaus oli sellainen, että jos kysessä olisi ollut vieras ihminen, olisimme saattaneet ajatella että hän on vain umpitunnelissa. Mutta koska hän oli sympaattinen työtoverimme, oivalsimme oitis, että hänellä voi olla aivoverenkierron häiriö ja hän tarvitsee pikaisesti ammattiapua.

Ohittamista ja ylitsekäymistä tapahtuu (varsinkin papeilla ja leeviläisillä) silloin kun voisi auttaa, ja muissakin asioissa. Luulen että lähes jokainen on kokenut, miten ikävältä tuntuu, jos toisella on niin vahvoja ennakko-oletuksia, että hän sivuuttaa sen mitä yritän viestiä. Ei mene millään perille, ei ole tilaa nähdä ja kuulla, väkisin ei pääse läpi. Ajatukset ovat urautuneet eikä väylä ole vapaa. 

Näitä urautuneita ajatusrakennelmia olen yrittänyt viime viikkoina tunnistaa myös itsessäni. Ja onhan niitä! Voisinko oppia heiltä, jotka ajattelevat eri tavalla? Entä jos en loukkaantuisi siitä kun joku ei kerta kaikkiaan kykene ymmärtämään minua? - Ehkä minäkään en ymmärrä häntä. Entä jos en jakaisi ihmisiä meihin ja heihin? Voisinko usein olla luomassa yhteyttä ylittämällä rajoja? Hyvään lopputulokseen voi päästä monella tavalla. Työpaikoilla tarvitaan erilaisia ihmisiä. 

Nämä ovat tuttuja moneen kertaa kuultuja lauseita. Niitä pitäisi keksiä lisää, nähdä miten valtavasti maailmassa on mahdollisuuksia ajatella toisin. Voisi levittää kätensä ja tuntea itsensä uudeksi.

Lainavaloa

Runoilija Risto Rasa on muistaakseni kirjoittanut unohtumattomat säkeet: Kuu illan kupulamppu /kirkastuu yötä kohden. Revontulihälytyksistä huolimatta en viime yönä onnistunut bongaamaan muuta kuin kuun, joka oli paisunut jo kupulampun kokoiseksi, ja valaisi koko tienoon.

Tänään taisin saada uuden harrastuksen. Piipahdin kesken työpäivää uudella kirpputorilla, ja löysin sieltä hyviä lastenvaatteita. Etsn myös lamppua, johon voisin virkata nipsuista kuupan, mutta aikaa oli niin vähän, että päätin keskittyä tällä erää vain rakkaaseen taaperoon. Jos perjantaina ehdin, käyn katsastamassa vielä paljon kehutun lastenvaatekirpparin. 

Raamattuluennolla oli nytkin vain pari henkeä, koska olemme haparoineet tiedotuksessa. Toissa päivänä puhuttiinkin aluetyön suunnitteluillassa, että meidän pitäisi opetella ajattelemaan asioita tiedotus edellä. Joskus järjestämme innolla toimintaa, josta emme osaa kertoa kiinnostavalla tavalla tai itse asiassa toimintamme ei kiinnosta ketään vaikka osaisimmekin markkinointitaitoja. Sinänsä minua ei tänään juuri harmittanut, koska olin itse tehnyt monia löytöjä tutustuessani jälleen Jobin kirjaan. Eilinen vapaapäiväpakerrus siis lisäsi teologista sivistyneisyyttäni, jos nyt niin voi sanoa.

Teologin ja kristityn tehtävä on joka tapauksessa olla kuin kuu: heijastella sitä valoa, joka tulee elämän lähteestä. On turha kuvitella, että minussa itsessäni olisi valoa tai rakkautta muille jakaa, mutta voin heijastella tosiolevaa. Aika on aika pimeä, monella tavalla raskas. Siksi myös valomme näyttää kirkkaammalta, kunhan käännämme kylkemme valoon emmekä anna minkään tulla kuun ja auringon väliin.

Vaihtuvia värejä

Matalapaine

Elämässä tapahtuu koko ajan iloisia ja murheellisia asioita. Usein on mahdollisuus valita, kumpiin asioihin kiinnittää huomionsa, mutta joskus joku tapahtuma on niin raju ja henkeäsalpaava, että se heittää pitkän varjon tai valoisan verhon kaiken muun ylle. Kuopus on kotona ystävänsä kanssa ja pulppuilee iloa. Se on tarttuvaa, mutta ei kykene täysin poistamaan matalapainetta, tai sitä kipua, jota sydämessäni tunnen.  

Olin päivällä kaksissa iloisissa juhlissa. Meille teologeille värit merkitsevät paljon, stoolan tilannekohtaisesta väristä saa milloin tahansa aikaan monitahoisen väittelyn. Tänään ratkaisin värikysymykset siten, että vaikka kappelissa oli paaston tummanpuhuva violetti alttariliina, asettelin molemmissa juhlissa kaulaani valkoisen juhlastoolan. Halusin tuolla konkreettisella eleellä tehdä eron omaan tunnelmaani. Oma perusvireeni ei saa pilata sitä iloa, mitä liittyy lapsen syntymään ja siihen, että hänet liitetään Jumalan perheeseen.
 
Mietin miten jotkut julistavat aivan käännyttäjän innolla, että jumalaa ei ole. Mikä ikävä tehtävä! Minä saan julistaa, että Jumala on. Se on paljon iloisempi uutinen, sillä se tarkoittaa, että aina on toivoa, aina on mahdollisuuksia, aina on Jumalan armo ja rakkaus. Armo peittää synnit ja virheet, rakkaus saa sydämen lämpenemään. Köyhä on se, joka ei saa osakseen rakkautta, mutta vielä paljon köyhempi se, joka ei osaa itse rakastaa. Paras paikka meille kaikille köyhille on hänen luonaan, joka loi valon ja varjot, vaihtuvat värit ja virvoituksen virrat.

Lohduttajamme hyvä,
suo rauha enentyvä.
Sen virrata suo meihin 
ja meistä uupuneihin.
(Siionin virsi 183, sanat Jaakko Haavio)

Suomalainen työmoraali ja johto

Olen tänään tuuminut, että suomalaisten yritysten heikohko menestys ei ole pelkästään sattumaa. Yleensä tuotannollisissa yrityksissä on yksi asia hyvässä kunnossa: tuotteen laatu. Sen sijaan tuotteen markkinointi, saatavuus, palvelu tai muu asiakassuhteen hoitaminen toimii kehnosti. 

Tyttäreni kiinnitti syksyllä huomiota siihen, että monet yritykset eivät osaa tuoda markkinoinnissa esille tuotteen kotimaisuutta. Siinä on ehkä ihan viime kuukausina tapahtunut parannusta, kun suomalaisuuden arvostus on ollut nousussa. Itse taas huomasin, että joitakin kotimaisia tuotteita ei myy yksikään kauppaliike 50 kilometrin säteellä, joten ainut tapa hankkia tuote on tilata se internetistä. Joskus on myös puhelimen ja netin välityksellä vaikea saada kontaktia yritykseen tai henkilöön, joka möisi tai toimittaisi tuotteen. Voisi jopa luulla, että yrityksillä on niin paljon tilauksia ja niin kiire, että ei ehdi myydä. 

Tämä tuli kohdalle esimerkiksi siinä, kun hankimme ikäihmiselle sopivaa laitetta. Laitetta valmistavia suomalaisia yrityksiä löytyi peräti kaksi, ja myös asiantuntijat sanoivat, että nuo laitteet ovat toimineet luotettavasti. Soitto ensimmäisen yrityksen asiakaspalveluun tuotti vesiperän. Puhelun vastaanottanut henkilö sanoi, että puhelu ohjautui hänelle, koska myyjiä ei ilmeisesti nyt ole saatavilla. Hän ei tiennyt ao. laitteesta, mutta lupasi ottaa yhteystietoni, että myyjä soittaisi minulle. Koska mitään ei kuulunut, jätin yhteydenottopyynnön myös yrityksen chattiin.

Toisessa yrityksessä oli ystävällinen ja pätevän tuntuinen asiakaspalvelija. Hän kertoi, että maksuasioista tehdään sopimus tilauksen yhteydessä ja selvitetään tilauksen ehdot. Ehdoissa on mm. maininta siitä että sopimus kestää vähintään vuoden, mutta siihen on poikkeuksia. Ensimmäinen vuosi on tarjoushintainen ja sen jälkeen kuukausimaksu nousee. Jos tilaus tulee viikon sisällä, laitten asennus voisi tapahtua tammikuun aikana. Hän lähetti sähköpostitse kaavakkeen, johon täytimme tarvittavat tiedot, ja lähetimme sen postitse yrityksen osoitteeseen. Lähetin vielä sähköpostitse viestin, että tilaus on lähtenyt. Olisi ollut mukava, jos olisin saanut kuittauksen, että kiitämme tilauksesta, joka on tullut perille, ja otamme teihin yhteyttä, kun tuote saadaan asennusvalmiiksi. Sen sijaan tilausta seurasi kolmen viikon piinaava hiljaisuus. 

Ensimmäinen tavoittelemani yritys havahtui vastaamaan yhteydenottopyyntöihini muutaman päivän kuluttua yhteydenotostani. Kerroin myyjälle, että olen jo tilannut toisen laitteen, koska teiltä ei kuulunut mitään moneen päivään. Aha, hän sanoi.

Lähetin toiselle yritykselle tiedustelun, onko kolme viikkoa sitten lähettämäni tilaus tullut perille, kun mitään ei ole kuulunut ja tammikuu on takana. Sieltä tuli heti vastaus että tilaus on tullut perille ja asentaja ottaa teihin yhteyttä. Asentaja soitti samana päivänä. Tuli vähän sellainen olo, että tilaus oli vain unohtunut johonkin ja nyt pantiin heti toimeksi. 

Asentaja tuli tänään. Hän oli aloitteleva, joten ymmärrän kyllä häntä hyvin pitkälle. Hän ei ollut aiemmin nähnytkään vastaavanlaista laitetta. Laitteen mukana ei ollutkaan hänen yllätyksekseen käyttöohjetta, jonka hän kyllä toimitti iltapäivällä. Hän ei tiennyt myöskään mitään sopimuksen tekemisestä, mahdollisuudesta suoraveloitukseen tms asioista, joita olin ajatellut tarkennella, koska asiakaspalvelija oli kertonut että tällainen sopimus tehdään tuotteen asennuksen yhteydessä. 

Asentaja ei ilmeisesti olisi selviytynyt asennustehtävästään ilman apuani eli tarvitsi tietokonettani ja kännykkääni, koska hänen tietoliikenneyhteytensä eivät jostain syystä toimineet. Hän ei osannut kertoa laitteen käytöstä juuri mitään, vaikka muuten olikin oikein ystävällinen. Iltasella huomasin, että jälkitoimituksena saatu käyttöohje oli niin suppea, että sen avulla ei pysty hyödyntämään laitteen mainostettuja käyttöominaisuuksia. Netistä löytyi tarkempi käyttöohje. Sen perusteella heräsi epäilys, että tilauskaavakkesta puuttui joitakin oleellisia kysymyksiä. Ehkä laitteen soitto- ja vastausominaisuus olisi pitänyt ottaa käyttöön toimitus- tai asennusvaiheessa. Ehkä se ei enää onnistu aivan helposti. Ehkä se selviää huomenna, kun soitan asiakaspalveluun. Ehkä.

Mietin mistä tämä tällainen eräänlainen vellova epämääräisyys johtuu? Mikä suomalaisia yrityksiä vaivaa? Luulen, että siinä on mukana työntekijöiden innottomuutta ja välinpitämättömyyttä. Sanonta mä oon täällä vain töissä ei ole pelkkä vitsi. Varmasti tärkein taustatekijä on yrityksen johdon osaamattomuus. Yrityselämä vaatii niin moninaista osaamista. Pelkkä hyvä tuote ei riitä. Sitä pitää osata myös myydä ja huolehtia hyvästä asiakassuhteesta ensimmäisestä yhteydenotosta reklamaatioihin asti.

Mietin onko omalla työpaikallani samoja haasteita. Seurakunnissa olemme vierastaneet sitä ajattelutapaa, että seurakuntalaiset olisivat asiakkaita. Haluamme ajatella, että ns. tuote, evankeliumi, on niin vaikuttava ja hyvä, että ei tarvitse miettiä, millaiseen pakettiin se laitetaan. Tämä on osittain totta, sillä luotamme siihen, että usko on Jumalan lahja. Tulee toimia palveluasenteella, mutta tehtäväksiannot tulevat ensi sijaisesti korkeammalta taholta. Olen kuitenkin vakuuttunut siitä, että myös me seurakunnan työntekijät voimme torjua etsijöitä ja karkottaa ihmisiä pois Jumalan luota. Myös seurakunnissa voi johto olla puuttellinen, niin että syntyy epäselvyyttä päätehtävästä. Suunnittelussa, työkokouksissa ja itse työssä voidaan keskittyä epäolennaisiin asioihin. Innottomuus ja välinpitämättömyys tarttuu.

Joskus ongelmiemme syynä pidetään sitä, että me suomalaiset vähättelemme itseämme. Jotenkin minusta tuntuu, että itsekehu ei nyt kuitenkaan meitä auta. Mikä meitä suomalaisia vaivaa? Mistä saataisiin uutta potkua? Olisiko opeteltava näkemään vahvuudet ja heikkoudet ja pyrittävä parempaan?

Syöttötuoli

Vanha syöttötuolimme romahti jo jouluna. Onneksi ei käynyt pahemmin ja kinkku maistui senkin jälkeen. Tuolimme on sen jälkeen ollut liimattuna ja köytettynä ilmastointiteipillä. Mutta tänä aamuna se oli taas palasina, tällä kertaa istuimen ympäriltä. Myös käyttäjä keksi, että tuolia voi hetkutella ja tapahtuu kummia. 

Katsoin ensin mitkä kierrätyspisteet Vaasassa välittävät huonekaluja. Sitten huomasin, että Vaasassa on liike, joka myy kotimaisia syöttötuoleja, eikä hinta ole aivan paha. Onhan noita lapsenlapsia tulossa enemmänkin, joten ei uudenkaan tuolin hankkiminen mummolaan ole huono ajatus. Tuossa se nyt on momman itsensä kokoamana ja odottaa koekäyttäjää, joka on vintillä päiväunilla. 

Nykyään lasten ruokailu on rentoa. Mitään kiirettä ja väkisinsyöttämisen makua ei ole. Lapsi saa istuskella ja maistella. Tänä aamuna "palapuuro" maistui hyvin ja syötiin sormilla. Valokit jäivät miltei koskematta. Uskon tähän juttuun: lapsi tietää itse mitä tarvitsee, ja oppii maistelemalla pitämään erilaisista mauista.

Toivoisin seurakunnassa olevani samanlainen ruokkija. Haluaisin pitää esillä elävää Jumalan sanaa, ja antaa seurakuntalaisten itsensä ottaa siitä sen, mitä ravinnokseen tarvitsevat. En tarkoita, että kirkko olisi kuin valintatiski, josta otettaisiin mitä huvittaa, ja toisista uskomuksista ja uskonnoista loput.  Kirkolla on oma luovuttamaton ydinsanomansa, perusruoka, sanottakoon sitä nyt sitten vaikka kinkuksi tai pihviksi. Mutta sen ympärillä ovat erilaiset salaatit, esimerkiksi järjestykseen liittyvät tai eettiset kysymykset, joissa etsitään oikeaa tapaa kohdata toinen ihminen. Ennen sanottiin joistain asioista että ei se ole mikään autuuden asia. Näitä niin sanottuja kehällisiä kysymyksiä mielestäni on. On myös paimenia, jotka haluavat pakkoruokkia kaikki omat käsityksensä Jumalan nimissä. 

Jumala on tietyllä tavalla absoluuttinen, joskin hänkin joskus tuntuu muuttavan mieltään. Hän saattaa vaatia uhreja tai moittia niitä. Hän saattaa muuttaa suunnitelmiaan, jos ihminen rukoilee tai katuu. Hänen olemuksensa ei kuitenkaan muutu. Ihmiset ovat häilyväisempiä ja ihmisten mielipiteet ja käsitykset ovat aina rajallisia, koska ihmisen tieto on rajallista ja ihmisen tunteet ja halut johtavat häntä usein väärään. Valinnat eivät myöskään ole helppoja. Olen joskus joutunut tilanteisiin, että hyvää tai oikeaa ratkaisua ei ole olemassa. Täytyisi valita vähiten huono, jos osaa - se joka tuottaa vähiten vahinkoa. Joskus on asetettava etusijalle toinen, heikompi, ja työnnettävä itsekkyys syrjään. Joskus on lupa asettaa etusijalle myös oma jaksaminen. On nimittäin sopivassa suhteessa opeteltava rakastamaan ja ruokkimaan itseään ja toista. 

Tien päässä hohtaa

Tänään olen taas saanut kokea, miten ihania työtovereita minulla on. Sain käydä monta syvällistä ja lämmintä keskustelua ja kiitän sydämeni pohjasta jokaisesta aidosta kohtaamisesta, mitkä Jumala minulle lahjoitti. Onhan työpaikoilla joskus kyllästyksiin asti turhaa lätinää olemattomista elämälle vieraista detaljeista. Eilen oikein havahduin siihen mikä räikeä ristiriita saattaa olla tärkeiden puheiden ja tosielämän välillä. Tämä päivä oli kaikkea muuta. On olemassa suurempia asioita kuin esimerkiksi kalenteri. 

Olin raivannut tätä päivää vähätöiseksi, koska meidän oli tarkoitus tehdä  koti-Joukon kanssa teatteriretki. Mutta eilen illalla suunnitelmat muuttuivat ja vein hänet öiselle Onnibussille. Hän meni Espooseen keittämään lapsenlapsellemme aamupuuroa. Viikonvaihteessa olimme siellä molemmin ja saimme nähdä että lapsella on hyvä ruokahalu niin momman lihapulliin kuin Hankon sushiin. Viime yöni jatkui siten että kaksi lamppua räjähti ja yksi 10 Ampeerin proppu paloi. Valvoin ja sydän oli täynnä huolia. 

Näkymä Toraslammin sillalta

Mutta aina on valoa! Heti aamulla huomasin, että ei kannata jumiutua ajatusrakennelmiinsa. Voi yrittää nähdä mikä on ollut oikein, mikä on hyvin, mitä mahdollisuuksia elämä tarjoaa. Voi muistaa että kaikki ja kaikenlaiset asiat ovat tähänkin asti järjestyneet. Elämä kantaa. Olin kiitollinen myös siitä, että minulla on puoliso. Kun tapahtuu jotain ikävää, lähellä on rakas ihminen, jonka kanssa saan jakaa huoleni. On perhe, jonka puolesta voin rukoilla ja luottaa Jumalan apuun. Rukouksen ja enkelien turvaverkko ympäröi rakkaitani.  

Tänään koin, että Jeesus kohtaa minut ystävänä siellä missä ihminen kohtaa ihmisen sydän lämpimänä ja korvat avoimena. Runeberginpäivän merkeissä jaan kanssasi, lukijani, kaksi säkeistöä JL Runebergin virrestä 367: 

1. On autuasta Jeesukseen

kaikessa aina luottaa.

En ystävääni sellaiseen

milloinkaan turvaa suotta.

Hän surun, ilon hetkinä

on uskollisin ystävä.

Hän voi ja tahtoo auttaa.

5. Jää sydämeeni vieraaksi,

ainoa auttajani.

Kyyneleet ilojuomaksi

muuttuvat voimastasi.

Kun hautaan kerran päättyy tie,

niin vieraanasi minut vie

hääjoukkoon, juhlaan taivaan.