Esikoisemme istui pienenä potalla tuossa kaakeliuunin edessä ja lauloi omalla sävelellään, jonka hyvin muistan: Mä oon niin iloinen lapsi - niin iloinen lapsi... Totesin juuri tuossa, että mulle sopii hyvin tämä korona-aikakin. Tykkään kotoilusta ja toisaalta työssä on ollut paljon uusia haasteita ja oppimista. Kaupasta on saanut kevään vessapaperikriisin jälkeen kaikkea, mitä on tarvinnut. On voinut hakea pizzaa, syödä ravintolassa ja leikkauttaa tukkansa. Terveellinen ulkoilu on lisääntynyt. On myös saanut tavata ihmisiä ihan livenä työssä - vain seitsemän etätyöpäivää on tullut tehtyä tämän syksyn aikana. Eivät nekään kovin lokoisia ole olleet: etäkokouksia ja valmisteluja.
Joku oli kysynyt työkaverilta, että miten te nyt saatte aikanne kulumaan, kun niin paljon tilaisuuksia taas perutaan rajoitusten tiukennuttua. Ei ollut kuulemma tuntunut mukavalta, kun oli tosi kiireinen päivä. Täytyy sanoa, että ajankuluongelmia ei ole. Tähän mennessä kalenterista on poistunut tämän syksyn aikana jokunen muistotilaisuus ja joulun alta jotkut Kauneimmat joululaulut ja jonkun yhdistyksen hartaushetki. Tilalle on tullut paljon muuta. Ensin suunnitellaan ja tiedotetaan, sitten perutaan suunnitelmat, suunnitellaan kaikki uusiksi ja tiedotetaan. Tuo edestakaisin sahaaminen vie yllättävän paljon aikaa ja voimia.
Välillä hommataan uutta tarpeellista kalustoa: kameroita, mikkejä, erilaista piuhaa ja nettiyhteyksiä. Yritetään opetella uutta. Nauhoitetaan jouluhartauksia vanhuksille, lapsille ja nuorille. Yllättävän vaativaa on tehdä tarkkoja käsikirjoituksia striimausta varten. Viimeksi tein adventin jumalanpalvelukseen moneen kertaan hyvin tarkan käsikirjoituksen - niin tarkan että unohdin ensimmäistä kertaa elämässäni pois Isä meidän -rukouksen. Onneksi työkaveri huomasi asian juuri sopivassa kohdassa livelähetystä. Turhaa oli siis valvoa edellisenä yönä ja jännittää. Mutta sen teen, kun on tuollaisia erikoisempia tilaisuuksia - jännitän kaikkien mukana olevien puolesta ja vielä sen puolesta ettei tekniikka pettäisi.
Huomasin taas tänään, että nykyään osoitetaan pyyteetöntä avuliaisuutta internetissä jakamalla tietoa eri erikoisaloilta. Näin tehdään paitsi saabistien tai kaasuautoilijoiden sivustoilla myös Kirkko striimaa -sivustolla. Se on tällaista uutta lähimmäisenrakkautta, joka lämmittää sydäntä.
Viimeisin kokoontumisrajoitusten kiristyminen tuntui kieltämättä aika raskaalta, se on myönnettävä. Vaasassa tartuntatilanne on parantunut niin, että on päästy tartuttavuusluvussa alle 20:n. Kun juuri silloin tehdään kokoontumirajoituksiin kiristys, se ei tunnu erityisen palkitsevalta tai motivoivalta. Lähipiirissä on myös rakkaudella suunniteltu nuoren ihmisen muistotilaisuus, joka jouduttiin lopulta perumaan. Se on murheellista.
Joulu tulee joka tapauksessa. Muistan, että luin lapsena Aili-tädin kirjastosta David Livingstonen päiväkirjat, jotka olivat nahkaselkäiset. Livingstone etsi tutkimusmatkoillaan Afrikassa mm. Niili- ja Kongojoen lähteitä. Eräänä jouluna hän sai jostain vähän riisipuuroa, ja pystyi kirjoittamaan muistiinpanojaan tuohenpalalle, kun paperi oli lopussa. Tuo asia painui lapsen mieleen: joulu on joulu, vaikka olisin yksin ja olosuhteet olisivat vaatimattomat. Tänä vuonna korona vaikuttaa joulunviettoon, mutta joulun sanoma ei muutu.
Rehellisesti eläen voimat eivät valu turhaan. Yritän nähdä kaiken sen, mikä on hyvin ja tunnistaa sen, mikä harmittaa ja surettaa.
