Rohkeus sanoa

Minulla on sellainen vähän raskas geeniperimä, että on uskallus sanoa myös mielipiteitä, joiden tiedän aiheuttavan vähintään kulmien kohottelua, toisinaan myös takanapäin panettelua ja poissulkemista. Näinhän kävi myös isälle mm. silloin, kun hän ehdotti, että Valio ja Arla aloittaisivat pohjoismaisen meijeriyhteistyön. Valion johtokunnan ruotsinretkellä silloinen pääjohtaja pistikin isäni isännöimään seurueen rouvia, ettei hän pääsisi neuvottelukosketukseen naapurimaan meijerimiesten kanssa. Isä oli siitä vielä vanhanakin pahoilla mielin, ja ajatteli, että yhteistyö olisi ollut suomalaisen maidontuottajan etu. 

Suomalaiset päätöselimet ja työyhteisöt ja jossain määrin koko yhteiskunta kärsii sisäisestä sensuurista. Sisäisellä sensuurilla tarkoitan sitä, että sensuuri iskee jo ennen kuin ajatukset päästetään suusta ulos. Ei ole helppoa olla vähemmistössä tai jäädä yksin ajatustensa kanssa tai sanoa ei silloin kun odotetaan myötämielisyyttä. Ellei kaikkien sisäinen sensuuri toimi riittävästi, saatetaan lähteä vaientamaan joukonhivutuksella tai jopa oikeustoimilla. 

Ehkä yllättäen olen saanut kokea parasta keskustelukulttuuria niiden seitsemän vuoden aikana, jotka toimin kirkolliskokousedustajana. Siellä oli tapana kuunnella mitä toinen sanoo, ja pidin sitä myös omalta osaltani hyvin tärkeänä. Kerran vaiensin tylysti vierustoverin, joka pyrki selostamaan etukäteen, mitä täysistunnon seuraava puhuja aikoo sanoa. En pystynyt kuuntelemaan kahta henkilöä yhtä aikaa enkä halunnut menettää virallisen puheenvuoron argumentteja, vaikka puhuja todennäköisesti olisikin eri mieltä kuin minä. Toki muistan myös pahoilla mielin, miten eräs edustaja pohdiskeli puhujapöntöstä nimeltä mainiten voisiko minut erottaa kirkkohallituksen täysistunnon jäsenyydestä erään mielipiteeni vuoksi, joka siihen aikaan oli radikaali, mutta nykyään liiankin valtavirtaa.

Hymistelijöitä ja siipeilijöitä aina riittää. Ja jos etsitään aina sitä vahvaa johtajaa, jonka pään sisässä kaikki viisaus asuu, saatetaan saada lopulta Nokian loppu. Jos epäkohtia ei uskalleta lausua ääneen, kehitys pysähtyy. Tarvitaan kannustavan erimielisyyden kulttuuria ja kunnioittavaa kuuntelemista. On parempi kysyä, että kerro lisää, kuin yrittää heti vaientaa toisen ajatukset tai ignoorata ne. Kovin helposti ei pitäisi kokea eri mieltä olemista muodikkaasti vihapuheeksi. 

Liitän senkin saamaani perimään, että olen joskus ollut edellä aikaani. Silloin olen saanut kuulla monenlaista vähättelyä. Se mikä silloin oli "sisäänpäin lämpiävä porukka" on nyt se aktiivinen yhdessä toteuttava yhteisö, mitä kaikkien tulisi tavoitella. Jotkut aiemmin kritisoimani käytännöt on nykyään todettu huonoiksi ja asiat pyritään tekemään toisin. Toki olen joissakin asioissa ollut myös kaavoihin kangistunut tai jopa vanhanaikainen. Hiljakkoin edesmennyt työtoveri puki tämän joskus sanoiksi näin: En ymmärrä tätä jaottelua liberaaleihin ja konservatiiveihin. Eikö jokainen meistä ole jossakin asiassa liberaali ja toisissa konservatiivi?

Minulle on vielä kaiken lisäksi käynyt niin, että kun olin jossain asiassa liberaali, huomaan nyt sympatiseeraavani konservatiiveja. Tai ehkä jo siellä kirkolliskokouksessa pyrin rikkomaan totuttuja raja-aitoja. Syynä ei siis ole pelkästään korkeahko ikäni, vaan se, että valtavirta pyrkii aina jyräämään vähemmistön. Sydän tahtoo olla yksinäisen laulajan puolella. 

Kaupunkimuistoja: Pehmis ja tiikeri

Tänään oli kauniin harmaa +5 asteen kesäpäivä, joten päätin jälleen virkistää itseäni ostamalla kotimatkalla pehmiksen. Luulin jo, että tulee jonoa, kun toinenkin auto kurvasi paikalle, mutta se jatkoi jostain syystä matkaansa ilman jäätelöä. Autossa pehmis kirvoitti mieleeni monta mukavaa kaupunkimuistoa. 

Ensimmäiset tötterömuistoni ovat Vaasan Rantakadulta. Olin aika pieni, mutta halusin kaksi palloa. Siinä kävi tietysti niin kuin äiti pelkäsi: toinen pallo kellahti maahan jo lähes ensimmäisellä nuolaisulla. Itkuhan siitä tuli, ja jotain opinkin: pitämään huolta jäätelöstäni.

Ensimmäisen pehmiksen sain kummitädin ostamana Vaasan Sokkarilta. Pääoven vasemmalla puolella oli pehmistiski. Kävin vaateostoksilla Aili-tädin kanssa ja tuli tavaksi ostaa lähtiessä pehmikset. Vaniljapehmis maistui käsittämättömän hyvältä, ja maistuu vieläkin. Tosin eräässä lapsuuteni kyläpaikassa perheen nuoret tarjosivat jäätelöä ja opin siellä, että laihialainen pehmis valmistetaan vatkuttamalla jätskiä pikkulusikalla pehmeäksi.

Vaasan Sokkarin pehmiskioskin lähettyville liittyy myös aivan ihana muisto pikkusiskostani Suvi-Päivikistä. Hän oli jotain viiden, kun hän puikahti hyllyjen välistä luokseni ja sanoi ääni jännityksestä ja innosta väristen: Maaria, Maaria, täällä on tiikeri!  Siihen aikaan Vaasa ei ollut vielä niin monikulttuurinen kaupunki kuin nykyään.

Kun kasvoin vanhemmaksi, Aili-täti näytti muitakin kaupungin herkkuja: käytiin kahvilla Göranilla tai Kauppahallissa. Hän sanoi, että jos haluat joskus halvalla hyvää, kannattaa käydä Kauppahallin kahviossa. Myös vilkkaalla torilla pyörähdettiin joka kerta.

Kevätkesällä haettiin äidin ja isän kanssa kalarannasta siikaa, ja minä sain usein perata ne kaivonkannen päällä. Suomustaa ei tarvinnut, sisälmykset vain pois ja huuhtaisu. Siiat pistettiin suolaan ja kellariin. Kun saatiin uusiaperunoita, haettiin lisukkeeksi tönkkösuolattu siika, joka nyljettiin ja leikattiin poikkipäin paloiksi. Hyvää sekin oli, eikä siihen aikaan kellään ollut verenpainetta, kun hiottiin niin paljon mm. heinätöissä, matonpesussa ja kasvimaalla. 

Vaasa on ollut tärkeä kaupunki lapsuudesta saakka, täynnä meren tuoksua, kauniita rakennuksia ja avaria puistokatuja. 15 vuotta sitten aloin käydä siellä töissä. Niinä päivinä, joina olen saanut tehdä kutsumustyötäni ja kohdata ihmisiä elämän tärkeissä hetkissä, olen kokenut työn olevan myös merkityksellistä. Papin viikonloput ovat joskus palkitsevia, elämän parasta aikaa. Sietää ostaa jotain hyvää ja antaa ilon tulla.

Monimuotoisuus

Usein kuulee huolestuneen viestin, että luonnon monimuotoisuus on vähenemässä. Käytin itsekin tuota sanaa hiljakkoin. Ehkä se on liiankin helppo sana, joka sisältää kovin paljon - ainakaan luonnon monimuotoisuuden lisääminen ei ole ollenkaan yksinkertaista.

Olen viime päivinä miettinyt, millaista muutosta kohti "harvamuotoisuutta" on ollut havaittavissa oman elämän aikana tarkasteltuna ilman suurennuslasia ja kiikaria - ja mitähän asiaintilan palauttamiseksi voisi tehdä. 

Jos ajattelen omaa pihapiiriä, niin ensin katosivat kottaraiset. Niitä oli lapsuudessani niin paljon, että komean linnun taitava laulu kiinnitti usein huomiota, ja syyskesällä puhelinlangat olivat täynnä lähteviä lintuja. Sitten en nähnyt vuosikymmeniin yhtään, viime vuonna yhden ja tänä keväänä yhden. Yksi syy kottaraisten vähenemiseen on käsittääkseni karjatalouden väheneminen, joskin meillähän oli sekä lehmiä että (tyhjiä) kottaraisenpönttöjä vielä 1980-2010, kun kottaraisilla oli aallonpohja. Joka tapauksessa moni lintu ja hyönteinen hyötyi karjataloudesta, mutta nyt eläintensuojelijat myös kirkon piirissä toivovat, että karjatalous ja kaikki eläinten hoito loppuisi Suomesta kokonaan. Se tulee ilman muuta kiihdyttämään monen lajin hupenemista ja johtamaan huomattavasti "harvamuotoisempaan" elämään.

Vielä muutama vuosi sitten ihmettelin, miten varpunen voi olla rauhoitettu lintu. Niitähän on kaikkialla riesaksi asti. Nyt olen nähnyt, että tiukkuusetkin kaipaavat  lehmiä. Naakat ja varikset sen sijaan menestyvät mainiosti ilmankin.

Karjatalouden väheneminen on vaikuttanut ainakin siihen, että luonnonlaitumet ja metsäniityt, jotka ovat olleet monelle kasville ja eliölle tärkeitä, ovat kasvaneet umpeen. Jotkut yrittävät nyt perustaa uusia metsäniittyjä niittämällä sopivia paikkoja, mutta onko se vain turhaa tekohengitystä? 

Lapsuudessani oli vielä siellä täällä avo-ojia ja ojien varsilla saattoi kasvaa mesimarjaa. En muista koska olisin mesimarjaa saanut viimeksi maistaa. Niitä ei enää näillä lakeuksilla kasva. Ei kuitenkaan kannata ruveta kaivamaan sarkaojia, että saisi mesimarjan viihtymään - ne nimittäin lisäävät vesistöjen kuormitusta. 

Soita ojitettiin ja yritettiin metsittää joskus 60-70-luvuilla niin että jokeen tuli alunaa ja vesi muuttui jonakin vuonna aivan kirkkaaksi. Kaikki kalat kuolivat. Kalakanta on jonkin verran palautunut, mutta joki on sameaa, humuspitoista ja uimakelvotonta. Lapsena kävin uimakoulun yläjuoksulla ja hiihdin jokea pitkin kansakouluun. Muutkin lenkkeilivät joella. Joululta aurattiin joelle jää ja tehtiin hyppyreitä jokitöyrälle.  Nyt ilmaston lämpenemisen ja lauhdevesien ansiosta en ole pariinkymmeneen vuoteen uskaltanut käydä joen jäällä edes kovien pakkasjaksojen jälkeen, sillä en ole oppinut vielä kävelemään veden päällä. 

Jotkut noista taannoin ojitetuista soista kasvavat puuta, mutta eivät suinkaan kaikki. Paljon ojitettiin myös epäkelpoja alueita. Joillakin paikoin nevanojia on tukittu, mutta se voi myös pahentaa hiilidioksidipäästöjä. Karut suot voi kuulemma jättää ennallistumaan itsekseen, mutta vain harvoja ja valittuja soita voi ennallistaa, sillä muutoin metaanipäästöt lisääntyvät. Hyväkasvuinen metsä on hiilinielu. 

Kaikkia näitä miettiessäni olen tullut siihen tulokseen, että ei ole mitään paluumahdollisuutta siihen luonnon olotilaan, joka vallitsi lapsuudessani. Luonto muuttuu vääjäämättömästi, ja on täysin mahdollista, että se muuttuu elinkelvottomaksi yhä useammalle lajille, lopulta myös ihmiselle. Jotain voi aina tehdä, vaikkapa yrittää vähentää omaa hiilijalanjälkeä ja kerätä luonnosta muoveja. Mutta luonnon tasapaino on niin monimutkainen yhtälö, että sitä ei hallitse mikään yksittäinen ideologia. Ehkäpä sen ymmärtää vain kaiken Luoja ja Ylläpitäjä. Meidän tulisi kääntyä hänen puoleensa ja pyytää viisautta, että hallitsisimme ja vallitsisimme oikein taivaan lintuja ja meren kaloja ja kaikkea, mikä maan päällä kasvaa.