Ei mommaoletettu vaan oikia momma

Nautimme juuri paapan kanssa prinsessakaakkua. On juhla- ja kiitosmieli siitä, että lapsi on saanut elämän ja syntynyt maailmaan. Meillä on nyt neljä suloista lastenlasta. Neljä lastamme ovat nyt siis yhteensä saaneet saman verran jälkeläisiä kuin itse olemme matkaan laittaneet. Kevätaurinko paistaa ja kaikki huolet saa hetkeksi laskea pois.

Sitä minä vain, että en ole mommaoletettu, vaan ihan oikia ja nelinkertainen momma. Olen naiseuteni todistanut viimeistään siinä vaiheessa, kun olen neljä lasta synnyttänyt ja imettänyt. Minua saatettiin pojitella nuorena, kun kuljin pitkin askelein, farkut jalassa ja lyhyt tukka hapsottaen lippalakin alta. Se tuntui ikävältä. Mutta jos joku nyt jollain palstalla rohkenee nimitellä minua naisoletetuksi, se tuntuu vielä pahemmalta. Minä olen kuulkaa nainen, äiti ja momma, ja ylpeä siitä. Olen myös ihan kurkkuani myöten täynnä sitä, että jotkut naiset katsovat asiakseen puhua miesoletetuista. Se on mielestäni halventavaa ja ihmisarvoa loukkaavaa. Jos et ole selvillä sukupuolesta, puhu kauniisti vaikkapa ihmisestä. 

Keltaista, sinistä ja vihreää

Olen ollut lomalla ja tikunnut "jämälangoista" kolmet miesten sukat. Aikaisemmat sukupolvet tarttuivat toimeen sota-aikana, pakkokin oli. Tässä tuvassa oli silloin muistaakseni 14 leivän uuni, ja lotat leipoivat rintamalle Fanni-momman johdolla. Aino-täti oli talvisodassa muonituslottana ja menehtyi lentävään keuhkotautiin. Martti-setä oli myös rintamalla. Muut sisarukset tekivät maatöitä ja muita kotirintaman töitä. Marja-serkku sanoi juuri 96-vuotiaana kuolleesta Inkeri-tädistä, että hän käsitteli surut tekemisen kautta. Siihen oli opittu! 

Ehkä minuakin toiminta auttaa hieman, kun Ukrainan ahdistus tuo alakuloa. Jotkut ovat reippaasti ryhtyneet keräämään jotain järkevää vietävää, ei mitään lumppuja kasoihin Puolan rajalle, vaan jotain mitä on pyydetty ja tarvitaan. Ihan hyvä. Suurilla avustusjärjestöillä on hyvät kanavat toimia, mutta pienemmälläkin kansalaisaktiivisuudella voi olla paikkansa, valttina ketteryys. 

Sanotaan, ettei mitään niin pahaa ettei jotain hyvääkin. Tuntuu vähän vaikealta sanoa näin, kun näkee että siekailematon järkyttävä pahuus on päässyt valloilleen, ja kaikkien valheiden isä pommittaa säälimättä rauhantahtoista Ukrainan kansaa. 

Ihmisten auttamishalu on kuitenkin osoittanut, että länsimaiden arvopohja kaikesta huolimatta on jotain muuta kuin rahan valtaa ja "moraalittomuutta". Pikkuasioista voidaan väitellä, mutta suuret asiat yhdistävät.  

Toivoisin myös, että sellaiset asiat kuin oma elintarviketuotanto, huoltovarmuus ja metsän järkevä käyttö saisivat nyt vihdoin laajempien kansanosien ymmärryksen ja jopa tuen. Tähän asti on energiapolitiikka kulkenut esimerkiksi vihreillä sellaista ajatusrataa, että ostetaan Venäjältä hiiltä, öljyä, maakaasua ja energiapuuta kompensoiden hiilipäästöt kieltämällä omilta kansalaisilta puunpoltto, sellunkeitto ja tukkipuiden kaataminen - puhumattakaan turpeenpoltosta. Ja nyt pitäisi Suomessa ennallistaa ilmeisesti sellaisiakin metsäojituksia, joiden ennallistaminen lisää hiilipäästöjä?

Olen joskus keskustelupalstoilla yrittänyt selittää, että kasvava metsä sitoo enemmän hiiltä kuin lahoava metsä, ja pitkäikäiset puurakenteet sitovat hiilen pitkäksi aikaa. Olen saanut vastaani tunnepitoistakin vähättelyä. Tuoreen tutkimuksen mukaan kasvava talousmetsä toimii hiilinieluna, kun taas luonnontilaisen tai vähän käsitellyn metsän hiilivarasto pysyy ennallaan. Ympäristöjärjestöt teilaavat tämän tutkimuksen, koska se ei käy yksiin pitkäpartaisten haaveilijoiden ennakkokäsitysten kanssa. 

Meillä on nyt suuri yksimielisyys siitä, että Venäjän fossiilisista polttoaineista on päästävä eroon, mutta käytännön politiikassa on edelleen hyvin erilaisia näkemyksiä siitä, miten tähän päästäisiin. Voidaanko tuottaa biokaasun lisäksi puukaasua? Miten sähköä tuotetaan? Toivottavasti käytännön tarve ajaa löytämään pikaisesti kestäviä ratkaisuja. 

Sininen raita muistuttaa puhtaasta vedestä, keltainen viljavista pelloista ja vihreä kasvavista metsistä. Niitä kaikkia tarvitaan sodan ja rauhan aikana. Hätääntyneet rukoukset pääsevät ulos Ukrainan ja koko maailman puolesta. 

Kansojen välinen ystävyys

Hiljakkoin eräissä hautajaisissa oivalsin, miten hyvää rauhantyötä monet tiedekonferenssit ovat. Syntyy ystävyyksiä ja yhteyksiä tutkijoiden välillä ja nämä saavat suoran käden tietoa toisista kulttuureista. Tästä ehkä johtuu sekin, että monet venäläiset tiedemiehet ovat esittäneet rohkeasti kritiikkiä maansa harjoittamaa hyökkäys- ja valloitussotaa vastaan. 

Olimme 24-vuotiaana nuorenaparina v. 1983 interreilaamassa ympäri Eurooppaa. Matkasimme Unkariin Budapestiin, ja minulle iski junassa kauhea migreeni. Matkatoverit looshivaunussa varmasti huomasivat, että tyttösen piti käydä oksentelemassa tämän tästä. Lopulta menimme ravintolavaunuun ja puraisin siellä vahingossa niin vahvaa chilipaprikaa, että hiki tunki ulos joka huokosesta - ja päänsärky parani.

Tuli seesteisempi hetki, jolloin eräs mies alkoi puhella kanssamme vaunussa ja esittäytyi: "Olen Balázs Lajos, unkarilainen astronomi, ja olen päässyt käymään myös Suomessa, kun on ollut fyysikkojen ja tähtitieteilijöiden välisiä kansainvälisiä tapaamisia." Hän nauroi, että ei siis astrologi, tähdistä ennustaja, vaan astronomi, tähtitieteilijä. Tiedemies oli nytkin tulossa harvinaiselta ulkomaanmatkalta Italiasta, missä oli ollut konferenssi.

Balázs Lajos kertoi, että me unkarilaiset ja suomalaiset olemme sukulaiskansoja, ja myös kielessämme on joitakin samoja sanoja. He vaimonsa kanssa ovat Suomi-ystäviä. Hän kutsui meidät, reissussa rähjääntyneet matkalaiset, vieraiksi kotiinsa. Hän ehdotti, että tapaisimme sunnuntaina tiettynä kellonlyömänä Linnanvuorella Matiaksenkirkolla. Ja sinne hän tuli meitä noutamaan, kaikista epäilyksistämme huolimatta.

Matiaksenkirkko @Pixabay

Menimme perheen uuteen kotiin, jonka hankkimisesta uusi ystävämme oli selvästi iloinen. Puoliso oli lääkäri, joka oli erikoistunut lasten syöpäsairauksien hoitoon. Asunnossa ei juuri ollut huonekaluja, sillä Neuvostoliiton aikana itäblogin maissa ei korkea koulutus ja merkittävä työpaikka taannut kummoistakaan elintasoa. Kaikki rahat olivat menneet asunnon hankkimiseen. Saimme kuitenkin nauttia perheen vieraanvaraisuutta, parasta ikinä nauttimaani gulassikeittoa. Illalla meidät haluttiin esitellä Suomi-ystäville. Mentiin vanhaan kulttuurikotiin, joka oli täynnä väkeä. Siellä kaupungin sivistyneistö otti meidät ystävällisesti vastaan. Erityisen tärkeää isäntäväellemme tuntui olevan meidän agronomiopiskelijoiden esitteleminen eräälle metsänhoitajalle, joka oli kirjoittanut kirjan Suomesta. 

Meillä tuskin oli mitään annettavaa heille, mutta ystävällisyys jätti mieleen valtavan kiitollisuuden. Käyntikortti on kadonnut, matkan kirjalliset dokumentit eivät nyt löydy. En muista oliko meillä edes kameraa matkassa. Mutta sydämeen on piirtynyt jälki vieraanvaraisuudesta ja ystävällisyydestä. Joskus olen etsinyt Balázsia Budapestin puhelinluettelosta voidakseni kiittää, nyt wikipedia antoi osuman. Toivon, että terveiset välittyvät vaikka tämän kirjoituksen kautta. Meidän kansoillamme on myös yhteistä pelon historiaa, joka auttaa ymmärtämään toisiaan. 

Budapestinmatkalta jäi mieleen myös eräs "ilmainen opas". Kun olimme menossa Kansallismuseoon, eräs nuori mies tarjoutui oppaaksi. Emmimme, koska arvelimme hänen vaativan lopuksi rahaa, ja meitä oli huijattukin matkalla. Mutta hän sanoi, että hän haluaa opastaa meitä ilmaiseksi vain saadakseen puhua englantia. Ja niin hän kierrätti meitä museossa selvästi nauttien siitä että sai olla avuksi. Suomalainen ja Länsi-Eurooppalainen vapaus oli hänen unelmansa! 

Unkarilainen runoilija Erzébet Túrmezei kirjoitti suomenmatkallaan 1970 meille runon, jonka Anna-Maija Raittila on suomentanut:

Karu ja kallioinen on kamaranne. 
Hyvä graniittipohja! Opettaa taistelemaan.
Olkaa kallionlujia uskossanne,
kivisydämiä älkää milloinkaan.