sunnuntai 27. toukokuuta 2018

Kadonnut koira

Aamulla availin läppäriä ennen kirkkoon lähtöä, ja huomasin uutisvirrasta, että illalla pitäisi olla 500 km:n päässä seurapuhujana. Mietin hetken, lähdetäänkö heti ajamaan, mutta järkiinnyin sitten: Seurat saadaan pidettyä ilman minuakin ja näkyyhän siellä pappeja olevan. Me sen sijaan lähdemme suunnitelmien mukaan kirkkoon. Kaivelin sitten paitsi kalenteria myös aivonystyröitäni, eikä ollut mitään havaintoa siitä, että olisin lupautunut seurapuhujaksi tänä vapaana viikonloppuna. Olisinko kuitenkin vahingossa jossain kahvijonossa sanonut epäselvästi, tarkoittaen, että soita niin varmistetaan vielä kalenterista? Onhan se mahdollista, siinä tapauksessa nämä lienevät ensimmäiset "oharini", sillä olen muistaakseni ollut oikeassa paikassa oikealla hetkellä. Alanko olla jo niin vanha ja huonomuistinen? On se mahdollista.

Pari puhelua ei tuonut asiaan selkoa, koska ensimmäinen sanoi toimineensa sen tiedon varassa mikä hänellä oli, ja toinen ei vastannut, joten jätin ääniviestin. Kaasuttelimme siis biokaasulla perhemessuun. Hyvä kirkkoreissu se olikin, niin kuin kirkkoreissut aina. Pastori saarnasi Herran siunauksesta, näytti erilaisia "hymiöitä" ja puhui Jumalan rakastavista kasvoista. Näimme myös tuttuja. Suomen Siion on siitä ihana, että menipä kirkkoon etelässä tai pohjoisessa, yleensä aina kohtaa ystäviä. 
Tämän päivän messun alttari

Matkalla kuuntelimme perjantai-iltana aloitettua äänikirjaa, ja koska ajomatka kesti parisen tuntia, pääsimme kirjan miltei loppuun. Jos olisi korvakuulokkeet, voisi kirjoja "lueskella" myös polkupyörää ajaessa. Eilen pyöräilimme lähikauppaan, ja sillä reissulla olisi päässyt samanlaisen pätkän eteenpäin, parin tunnin ajo oli sekin. Näissä mäissä ei kuitenkaan pystyisi ajamaan niin lähekkäin, että kuulottimen johdot ylttyisivät molemmille samasta kännykästä. Jotkut langattomat pitäis olla.

Iltapäivällä sain seurojen järjestäjän kiinni, ja hän kertoi, että olisi kyllä ihan pyytänyt minua seurapuhujaksi, jos olisi sellainen ajatus mielessä ollut. Jossain oli nyt vain tullut tiedotussotkua. Olin huojentunut. 

Luin piispa Eero Huovisen kirjaa Parhain päin. Hän kirjoittaa, että hämmästelevä usko on tavoiteltavaa, liian vahva usko voi karkottaa ihmiset. Luin kohdan ääneen miehelle, ja kerroin sanoneeni äitienpäivän kirkkokahveilla jollekin puhuvani heikkouskoisten seuroissa. Siionin virressähän veisataan: Myös tulkaa heikkouskoiset, te väsyneet ja murheiset nyt taivaan tietä kulkemaan ja Herran virttä veisaamaan (SV 151).

Tätä kirjoittaessani mies ilmoitti, että koira on kadonnut. Iltalenkin jälkeen oli tarkoitus antaa tassujen kuivaa, ja koira jäi vielä ulos, flexi oli kuulemma vähän huonosti kiinni. Dora oli karannut flexin kanssa, minkä ennustin merkitsevän, että se jää ennen pitkää kiinni johonkin. Mies etsi polkupyörällä, minä kävellen lähimaastossa koirapilliin puhallellen. Lopulta päätin tulla takaisin, juoda vettä ja lähteä rantoja pitkin. Jonkun, luultavasti vieraan koiran haukku antoi suunnan. Ajattelin, että olisi hölmöä lähteä ainakaan haukusta pois päin. 

Olin silti epätoivoinen. Tiedostin senkin, että kuuloni on sillä tavalla heikentynyt, että en ole hyvä tunnistamaan äänen suuntaa varsinkaan mäkisessä maastossa. Koira voi ehtiä kauaskin, ennen kuin jää kiinni. Alue on laaja, ja voimme joutua etsimään koko yön. Rukoushuokauksia kohosi ylöspäin. Mietin, että kiipeän vaikka harjulle ja kuuntelen sieltä. Täytyy luottaa vaistoonsa. Onneksi maasto on helppokulkuista ja minulla kumisaappaat jalassa. Pian maantiesillan toiselta puolelta kuului tuttua vikinää. Koira oli juuttunut rantalepikkoon ja oli kovasti hädissään. Oli ihanaa pelastaa se, antaa koirankarkki, rauhoitella ja johdatella kotiin. Ilo oli niin suuri, etten edes moittinut miestä, koirasta puhumattakaan, vaan kerroin, että näin tuli tänäkin päivänä lenkkeiltyä. 

Mietin, että näin rakkaasti Jeesus meitä jokaista etsii, vaikka joskus harhaannumme ja olemme väärässä paikassa. Ilo on suuri, kun eksyneet löydetään, eikä torumisia tule. Kaipaajat, perin juurin köyhät löydetään (Aaro Hellaakoski).

keskiviikko 23. toukokuuta 2018

Juuri

Kajaanissa päin liikkuessa on ollut tapana ajaa torille, parkkeerata auto ja haistella mistä päin tulee hyväntuoksuista savua. Näin on Pekka Heikkisen leipomo aina löytynyt, vaikka käynnit ovat harvat ja osoite päässyt välillä unohtumaan. Kotiin tuliaisiksi on tuotu maankuulua herkullista Pekka Heikkisen puu-uunileipää, sitä mitä Kekkonenkin tilasi virka-asuntoonsa. Tänään Kajaanissa on ollut savua enemmänkin, kun leipomo syttyi palamaan. Tuoreimpien uutisten mukaan taikinanjuuri on kuitenkin turvassa. Se on peräisin peräti 1900-luvun alusta, jolloin arkangelilainen sotavanki toi sen leipomolle. Toivon Heikkisen leipomon työlle jatkoa ja siunausta jokaiseen leipomukseen. 

Vietimme kirkkoherran eläkkeellelähtöjuhlaa viime viikonvaihteessa. Kansaa oli liikkeellä enemmän kuin joulukirkossa. Kirkkoherra Krister Koskela muistutti useampaankin kertaan, että olemme ansiottomia palvelijoita, olemme tehneet vain sen minkä olemme velvolliset tekemään. Näin on, Jumalan suuntaan ei kellään ole kehumista eikä ansioita, ja Raamatussakin Jeesus kehottaa meitä tuollaiseen nöyryyteen. Toisaalta jatkoin ajatusta ja mietin, että uskallan silti iloita monesta onnistumisesta, kiittääkin sekä itseäni että muita. Työn ilo on kannustamisen väärti, myös siinä pöydässä missä jaetaan taivaallista leipää. 

Tämä on ollut minulle aika rankka päivä. Sykerannekkeen mukaan vapaapäivän aktiviisuustaso on ollut  234 % ja täytyisi nyt vähän huilata, että palautuu rasituksista. Ihan aamulla kävin Seinäjoella Lapuan tuomiokapitulin haastattelussa Vaasan kirkkoherranvirkaa varten. Syke nousi, kun huomasin, että entisen toimitilan paikalle rakennetaan uutta rakennusta enkä olekaan varma löydänkö oikeaan paikkaan. Numero 12 oli kahdessa rakennuksessa, mutta kadulla ei ollut osviittaa, mistä porttikongista pitää yrittää sisään. Kävi lopulta ilmi, että hyvin läheltä numeroa 10, joka ei ollut toimitilan osoite. Onneksi olin varannut tarpeeksi aikaa ja löysin ajoissa perille. Haastattelussa vastasin joihinkin kysymyksiin omasta mielestä hyvin, joissakin kohden kuitenkin tuli pätkimistä niin että olin epävarma kysymyksestä tai unohdin sanoa juuri ne asiat joita olin pitänyt mielestäni tärkeinä. Sitä se jännitys joskus teettää. Kapituli antaa meistä neljästä hakijasta lausunnon, ja seurakuntaneuvosto jatkaa asian käsittelyä. Asia ratkee joskus syksyllä, joten ei kannata hötkyillä.

Kotiin tultua tein koiran kanssa kuuden kilometrin lenkin ja lähdin vielä iltapäivällä pesemään vanhaa äidin kutomaa mattoa. Matossa oli paljon jälkiä niiltä ajoilta, kun lapsemme temmelsivät tuvassa, löysin jopa purkkaa. Kotityöt käyvät urheilusta ja bodaamisesta: Yli seitsemän metriä pitkän maton pesu kestää 1,5 tuntia ja syke on melkein yhtä korkea kuin lenkillä, maton nostelu märkänä käy punttiharjoituksesta. 

Olen saanut jo hakea kutojalta uudet räsymatot, joita varten ahkeroin kuteita polvileikkauksen jälkeen. En ole kuitenkaan vielä laittanut niitä lattiaan. Saamme pian oopperajuhlavieraita, ja matot on tarkoitus uudistaa ystävien kunniaksi. Ne on kudottu vanhalla mallilla, ja niinpä ajattelin, että nyt pesen nuo äidin matot, ja ehkä jouluna pistetään räsymattoja "umpikanteen" niin kuin hän joskus ylpeänä teki. 

Matonpesupaikalla oli väljempää kuin toissa iltana, viileä ilma karsi osallistujia. Juttelin erään eläkkeellä olevan ilmastointiasentajan kanssa, joka pesi monta mattoa. Keskustelimme siitä, miten miehet saattavat rohkeammin käyttää uusia menetelmiä perinteisissä naisten töissä, kun äidiltä opitut ohjeet ja perityt tavat eivät ole niin kirkkaana mielessä. Joskus löytyy helpompia tapoja tehdä, joskus selviää, että uusi kokeilu ei toimi. Epäonnistumisen uhallakin kannattaa yrittää. Keventämisenhalu on hyvä motivaattori. Toki me naisetkin löydämme monissa töissä uusia tapoja tehdä. Havaintojeni mukaan emme ehkä pyri niinkään helppouteen kuin laatuun. Molemmat kehittämissuunnat ovat tarpeellisia. 

Kunpa osaisi aina erottaa sen, mikä on arvokasta perinnettä, ja mikä turhaa painolastia. Kunpa muutoksissa osaisin sekä toimissani että uskonelämässäni säilyttää esivanhempieni tärkeimmän "juuren". 

tiistai 15. toukokuuta 2018

Särkypäivä unelmilla

Makea maistuu erityisesti silloin, kun päänsärky uhkaa. Olin sen huomannut jo nuorena, ja sitten luin jostain, että migreenikohtauksiin liittyy makeanhimoa. Muutenkin olen kyllä sillä tavalla hassu, että minulle maistuu nisu aamulla. Eikä ankkastukin viipale oikein maistu miltään, ellei päälle sipaise reilusti voita, Tässä tämän aamun terveellinen ja ravitseva aamupala: 

Onnistuin huomaamatta suunnittelemaan itselleni 13 päivän työjakson ilman vapaapäiviä. Yleensä pastorin vapaapäivät ovat maanantai ja tiistai, mutta viime viikon vapaapäiville osui jotain muuta tärkeää. Myös eilisen vapaan jouduin siirtämään eteenpäin itsestäni riiippumattomista syistä. Niinpä heräsin tänään pitkän yöunen jälkeen päänsärkyiseen lepopäivään. Polveakin kolotti hieman, sillä yritin eilen rynnätä erään työkaverin toimiston lasioven läpi, kun etsin seitsemän jälkeen lasihelmiä kollegan aamuhartautta varten. Vieraassa toimistossa en muka löytänyt kiireessä valokatkaisijaa ja hölmöilin. Kun illalla pääsin kotiin, olin naatti. Mutta yksi pitkä yö tekee ihmeitä, jos kangistunutta niskaa ei lasketa. 

Päivän helteessä en asettanut itselleni vaatimuksia. Lueskelin jotain, pläräsin nettiä, tein nuorelle isännälle lihapullia (koska vanha isäntä oli kylvämässä kotikonnuillaan), kuopsutin kukkapenkkiä, juoksutin koiraa ja kävin polkupyörällä haudoilla. Vein kanisterilla vettä ruusuille, koska olin sen verran toope, etten tajunnut, että kirkon juurella olevasta vesisäiliöstä saa ottaa kasteluvettä. Voi pyhä yksinkertaisuus! Etsin sitten vielä toiselta hautuumaalta isäni momman ja paapan haudan tarkistaakseni onko kivi suorassa. En tietenkään meinannut muistaa, missä hauta on, mutta sain veljeltä puhelimessa hyvät koordinaatit. Haudoilla kävely oli mukavaa, mutta myös haikeaa, kun niin monessa kivessä oli tuttu nimi. Takana on paljon, mutta ehkä myös edessä. 

Eilen unelmoimme diakoniatyöntekijöiden kanssa, miten työtä voi kehittää. Mietimme työtapoja ja tavoitteita sekä edesauttavia ja estäviä tekijöitä. Saimme tosi paljon aikaiseksi lyhyessä ajassa. Täytyy vain kirjoittaa vielä kooste kaikesta, että ajatukset jäävät elämään. Unelmat maalattiin kahdeksi tauluksi, mutta eittämättä myös tekstimuoto on eduksi jatkokehittelyssä. 


Tällekin päivälle riitti kivuista huolimatta unelmia. Näin nimittäin hautuumaalla erään miehen, koulukaverin, jonka kanssa vaihdoimme viime kesän valokkipaikat ja haaveilimme, että jos nyt ei tule yöpakkasia eikä kovia tuulia, niin pölyttäjiä on runsaasti ja tulee hyvä valokkivuosi. Totesimme myös tämänhetkisen varastotilanteen ja siinä yhteydessä sain kertoa momman marjahirmuista. Olemme tämän koulukaverin kanssa viime vuosina törmänneet ainakin kahdesti, ja keskustelunaihe on vakio, kun kaksi marjahullua kohtaa. Jos työpaikallakin olisi niin palava intohimo samoihin asioihin ja tekemisiin, olisi varmasti iloista törmäillä ovien sijasta työkavereihin. Ja onhan niin, varsin usein, melkein aina. Mutta siellä missä ihmiset toimivat, on myös luonnollista, että on omia painotuksia ja omanlaisia työtapoja, ristiriitaisiakin intressejä. Päämäärä kuitenkin on sama. 

Päänsärkyyn muuten auttoi äsken syöty tulinen ruoka. Eikä tuuli vie, kun myös iltapala oli tuhti. Kylvöt on nyt saatu hyvälle mallille, suunnitelmissa on kuulemma enää riistapellon perustamista. 

sunnuntai 13. toukokuuta 2018

Äidin kultakarhu

Minulla on kaverina pikkumoinen, äidin kultakarhu. Se onkin ainut perheenjäsen, joka on pitänyt minulle seuraa tänä äitienpäivänä. Kello soi vartin yli seitsemän, ja ensimmäiseksi hain pikkumoisen kanssa raparpereja tehdäkseni itselleni äitienpäiväpiirakan. Kun sain piirakan valmiiksi, kahvinkeitto epäonnistui, koska unohdin tippalukon päälle. Siinä vaiheessa talon nuori isäntä tuli halaamaan ja auttoi kahvinkeitossa niin, että ehdin hörpätä kupillisen ennen messuun lähtöä. Hän otti myös kuvan minusta ja äidin kultakarhusta, koska olimme samiksia, molemmat mustia valkoisin merkein. 

Helteet kuivattavat peltoja, ja vanha isäntä on äestänyt nuorelle isännälle jo monta päivää lohkoja kylvökuntoon niin ahkeraan, että hänelle tuli eilen mieleen Riskun Liisa, edesmennyt laihialainen viljelijä, joka sm-tason hiihtotaustastaan huolimatta kiitti Jumalaa, kun kylvöaikaan sattui joku sadepäivä, joka antoi kaivatun lepohetken. Liisa kylvi silloin, kun jokainen 50 kilon apulantasäkki nostettiin käsin koneeseen. Vaikka nyt on konevoima apuna, on rutistus sittenkin aikamoinen. Äitienpäivä sattuu usein kiireiseen kylvöaikaan, ja olen tottunut siihen, että mennään matalalla profiililla. Sitä paitsi normiarkena passootan itseäni yleensä oikein olan takaa.

Messun jälkeen kysyin varovaisesti mieskollegalta, auttaako hän vahtimestaria kolehdin laskemisessa. Hän pyysi, josko minä voisin auttaa, ja lähti äitienpäiväkahville. Mietin huvittuneena, että töissä on samanlaiset vermeet kuin kotona. Mutta vahtimestari oli nopea, pian pääsin kahville, ja kaffareina oli upeita Pohjan miehiä, mieskuorolaisia. Mietin, että kotona on saatettu lämmittää eilistä lihasoppaa, mutta varmistin kuitenkin, onko ruokaa vai menenkö äitienpäivälounaalle. Ruokaa kuulemma on, mutta seuraa ei. 

Kotimatkalla kävin haudalla kastelemassa ruusuja, ja hoksasin, että kun kukkakauppa on auki, niin ostanpa itselleni äitienpäiväkukan. Hyvä idea, ei tarvitse kärvistellä kukattomana! Tulin kotiin ja huomasin, että lippu on salossa. Pikkumoinen vähän haukahteli sille, sillä se liehui tuulessa. Söin kylmää pihviä, joka maistui vallan hyvältä. Sitten mietin seurapuhetta ja yksi lapsista soitti, kun sain sen valmiiksi. Lähdin äidin kultakarhun kanssa istuttamaan orvokkeja. Saa nähdä, kaivaako se ne huomisin ylös.

Seurapuheessa kerroin, että me äidit olemme ihan tavallisia, eikä äitienpäivä ole kaikille niin valtava juttu. Äidit ovat puutteellisia, niin oli oma äitini ja niin olen ollut minäkin. Kuitenkin aamulla kipaisin vielä pihasta hakemaan sormeen äidin sormuksen, sillä  mielessä on paljon hyviä muistoja, ja äidit rakastavat lapsiaan.

Enimmin kuitenkin pohdiskelin Jumalan laupeutta. Laupias/laupeus on vanha suomalainen sana, joka esiintyy monissa kirkkorukouksissa ja Siionin virsissä. Laupias tarkoittaa, että joku on  armahtava, armollinen, auttava, hyväsydäminen, lauhkea, lempeä, sävyisä, säälivä. Sellainen Jumala on. Joskus me ihmisetkin voimme olla, niin kuin samarialainen oli Jeesuksen kertomuksessa. Metallica-yhtye lahjoitti juuri suuren summan rahaa Veikko ja Lahja Hurstin laupeudentyö ry:lle. Laupeus tarkoittaakin pääasiassa hyviä tekoja (kreikankielen eleos). Jumala kohtaa meidät, auttaa, antaa leivän, johdattaa. Jeesus kuoli puolestamme ristillä, ja heprealaiskirjeen mukaan hän on laupias ja uskollinen ylimmäinen pappi, jonka armoistuimen eteen saamme käydä rohkeasti. Pyhä Henki tahtoo johtaa meidät ottamaan vastaan Jumalan hyvyyttä ja olemaan laupiaita toisillemme. Jossain Uuden testamentin kohdassa käytetään myös sanaa armahtava laupeus. Se on ennemmin tunne, myötätunto, myötämielisyys (kreikankielen oiktirmos). Sitäkin tarvitaan. 

Kotiin lähtiessä momman pikku kultamussukat soittivat videopuhelun: esikoinen ja hänen kaksi tytärtään. Vanhaisäntä oli laskemassa lippua, kun pääsin kotiin, ettei unohdu yöksi. Miehet kuitenkin hilppasivat takaisin pellolle ennen kuin huomasinkaan. Kuopus soitti. Se oli yllätys, sillä monena äitienpäivinä joku neljästä lapsestani on unohtanut, mikä on varsin ymmärrettävää, kun ottaa huomioon geeniperimän. Tällä kertaa sain paljon huomiota eikä tarvinnut vaivihkaa kysellä, mikähän liputuspäivä tänään on. Kävin vielä äidin kultakarhun kanssa lenkillä. Ihana ilta, ihana äitienpäivä!



torstai 10. toukokuuta 2018

Uusi resepti, perinteinen tulos

Havahduin siihen, että raparperit ovat jo 30-senttisiä ja työntävät esiin kukkavartta. Kiireinen kylvömies on hoitanut kauppa-asiat, koska minulla on ollut muutama kellonympärystän mittainen päivä tällä viikolla. Niinpä etsin uutta raparperipiirakkareseptiä, joka sisältäisi niitä aineksia, mitä sattuu olemaan. Kotikokki-sivustolta löytyikin resepti, jossa piirakkataikinaan sekoitettiin jogurttia. Päätin rohkeasti kokeilla. Korvasin turkkilaisen jogurtin lohkeavalla luonnonjogurtilla ja kreikkalaisella jogurtilla. 

Piirakkaa tehdessäni tajusin, että tämähän on oikeastaan keeki-kakkua. Äiti teki toisinaan pellillisen tuollaista nopeasti sekoitettavaa keekiä, jossa oli hapankermaa ja soodaa. Äidin keekin päällä oli aina fariinisokeria. Se olisi sopinut oivallisesti myös raparperin kanssa, mutta fariinisokerini oli niin kivettynyttä, että ehkä sitten ensi kerralla, jos saan fariinin vesitilkalla pehmenemään. 


Tässä odottelen kylvömiehiä kahville ja samalla olen tuhonnut melkoisen lohkareen raparperipiirakkaa. Hyvää ja pehmeää! 

Tämä oli hyvä oppi koko jäljellä olevaa elämää ajatellen. Joskus reunaehdot muuttuvat eikä voi käyttää entisiä aineksia ja toimia totutulla tavalla. Se pakottaa hakemaan jotain uutta. Tulee epävarma olo. Mutta kun tarttuu toimeen, saattaa tajuta, että tässä uudessa on sittenkin jotain vanhaa, tuttua ja turvallista. Ja vaikka mukana on jotain uutta, raikasta ja kirpeää, lopputulos saattaa palauttaa onnelliseen lapsuuteen. 

sunnuntai 6. toukokuuta 2018

Lämpö ja kirkkaus



Jo aamulenkillä tuntui lämmin tuulenhenkäys, aavistus alkavasta kesästä. Lämmin tuuli muistuttaa Pyhästä Hengestä, joka luo yhteyttä ja rakkautta ihmisten välille. Jo kirkkoisä Augustinus opetti, että Pyhä Henki on rakkauden side. Hän liittää yhteen. 

Tämän päivän evankeliumi lupaa, että Taivaallinen Isä antaa Pyhän Hengen lahjan niille, jotka sitä häneltä pyytävät. Saan pyytää: Tule Pyhä Henki, sinä sielun hyvä vieras ja suloinen lämpö. 

Osallistuin kahteen messuun, toiseen sanankuulijana ja toiseen sananpalvelijana. Molemmissa oli hyvä olla. Pyhä Henki toimi. Koin kirjaimellisesti: Töissä sinä olet lepo, helteessä virvoitus.

Lasimaalaus@Pixabay
Pyhä Henki oli läsnä myös päivän kotikäynnillä, täyttäen ilolla: Sinä kaikkein pyhin kirkkaus ja valo. Ajattelin hänen olevan Paras lohduttaja niissä hetkissä, missä jaettiin elämän kipuja.

Pääsiäisjuhla päättyy ensi torstaina, joka on helatorstai. Alkaa helluntain odotus. Saamme rukoilla luottavaisesti:

Tule, Pyhä Henki, tänne,
laskeudu taivaasta alas
meidän sydämissämme
Kristusta kirkastamaan.
Tule, köyhäin apu,
tule, lahjain antaja,
tule, sielun kirkkaus,
sinä paras lohduttaja,
sielun hyvä vieras ja suloinen lämpö.
Töissä sinä olet lepo,
helteessä virvoitus,
murheessa lohdutus.
Sinä kaikkein pyhin kirkkaus ja valo,
täytä uskollistesi sydämet.
Ilman sinun voimaasi
ei ole mitään viatonta.
Pese se, mikä saastainen on,
kastele se, mikä kuiva on,
paranna, mikä haavoitettu on,
pehmitä, mikä kova on,
lämmitä, mikä kylmä on,
etsi kaikkia eksyneitä.
Anna uskollisillesi, jotka sinuun turvautuvat,
pyhät lahjasi.
Anna uskon vahvistusta,
anna autuas loppu,
anna iäinen ilo.