Lohijoki

Lapsuudesta muistan, että isä kertoi useammille vieraille sen luultavasti keksityn jutun, mitä kerrotaan ympäri maan: Oli aika, jolloin joesta nostettiin niin paljon lohta, että rengit ja piiat pyysivät että olis joskus jotain muutakin ruokaa. Osallistuin keväämmällä Åbo akademin järjestämään työpajaan, jossa keskusteltiin luonnon hyödyistä Laihianjoella ja joen ekosysteemipalveluista. Siinä tuli puheeksi, että yläjuoksulla on taimen alkanut kasvaa kohtalaisesti. Tuli myös mieliteko tänä kesänä kokeilla saataisiinko tästä meidän kohdasta merralla jokirapuja. Päätin pyytää sitä varten syötiksi särkeä. Särkeä joessa on aina ollut jonkin verran, mutta arvelin kalakannan runsastuneen, kun saukot seilaavat tässä edestakaisin. Eilen tuli vain muutama ahven, jotka paistoin muistellen, miten ahkeraan istuin lapsena ongella Viron Matin kanssa. Kun sitten kerran yksin onkiessani sain elämäni ensimmäisen ahvenen, isä sanoi että onpas hyvän kokoinen, ja paistoi sen minulle karjakeittiön padan hiilloksella. Isä osasi aina kannustaa kalastajia. Kerran hän pyysi minua paistamaan veljenpojalle Markulle särjen, jonka tämä oli saanut joesta itse tekemällään rysällä. En tiedä, miksi pontevasti kieltäydyin, kyllä särkikin on syötävä kala.

No, tänään katiska olikin sitten puolillaan kalaa ja tuli muutakin kuin särkeä. Keitin viiden litran kalasopan kiloisesta hauesta ja kymmenestä isommasta ahvenesta. Loput nyt toistaiseksi pakastettiin kissan- siilin- ja ravunruuaksi. Hyvää voimistelua leikatulle polvelle oli tuo kalojen alkukäsittely, kuten kuvasta näkyy. Loppukäsittelyn suoritin isännän ehdotuksesta vanhalla lypsyasemalla, missä työasento oli huomattavasti mukavampi. Monet kalat olivat kirkkaita, ehkä nousseet merestä kutemaan.

Muistanpa, että lapsuudessani ei aina ollut talossa lihanpuolta niin paljon kuin nykyään, ja nokkospinaattia oli syöty jo useampana päivänä. Äiti pyysi eräänä aamuna leipomustensa äärestä, että kävisin kokemassa katiskan. Yleensä se oli miesväen hommaa, mutta eivät olleet kartanolla. No, minä otin kepin ja kun nostin katiskaa, siellä oli kaksi hyvän kokoista haukea. Äiti näki tilanteen ikkunasta ja ryntäsi innoissaan apuun. Hän sanoi, että kävi juuri niin kuin toivoin - pitkään aikaan ei ole tullut mitään ja nyt saadaan kalasoppaa. Hyvää se olikin.

Sitten tuli kalakuolema. Joen tila ei ollut neljään vuosikymmeneen erityisen auvoinen. Piispa Laulaja tapaa aina muistella, että oli Laihian apupappina  ollessaan meillä rantasaunassa saunomassa ja Juhani-isäni sanoi että nyt mennään uimaan. Hän kyseli että voiko tuossa uida. Juhani sanoi, että johan nyt toki - mitä nyt possunraatoja joskus tulee yläjuoksulta. 

Asutuksen, metsä- ja maatalouden ravinnekuormitus on pienentynyt, luonto ja joki on korjannut itseään jopa paremmaksi kuin mitä se oli 50 vuotta sitten. Linnusto ja eliöstö rikastuu ja runsastuu vuosi vuodelta. Ympäristön eteen on tehty työtä ja kannatta tehdä edelleen. Ja väitänpä että maalaisjärki on tässä parempi apu kuin tendenssimäiset tutkimukset, joissa yritetään varta vasiten kepulikonstein todistaa, etteivät kasvatusmetsät olisi hiilinieluja ja muuta vastaavaa höpöä.

Yksi asia harmittaa. Lapsuudessani oli tietoiskussa slogan: Pidä Suomi siistinä. Nyt pitäisi sanoa: Älä roskaa enää enempää, ettet hautaudu muoviin itsekin. Keräsin ennen polvileikkausta kaikki pikitien varren roskat meidän kylän kohdasta. Kunnan järjestämän kampanjan ansiosta myös moni muu on kerännyt lähiympäristöstään muovijätettä yms. Se on tärkeää työtä paitsi viihtyvyyden, myös luonnon kannalta, sillä mikromuovi koituu lintujen ja kalojen tuhoksi. Mutta sitä työtä ei tarvittaisi, elleivät esim. grillillä kävijät heittäisi roskiaan auton ikkunasta tien pieleen ja elleivät kantasuomalaiset perustaisi yksityisiä kaatopaikkoja toisten maille metsäautoteiden varsille. 

Ruoka kallistuu, ja kaikki puhtaat luonnon antimet otetaan kiitosrukouksella vastaan, niin särjet kuin lohetkin. Ilman vaivaa ei kylläkään mitään hyvää saa totesin taas, kun hikipäissä suomustin kaloja.

Varautumisen mestari

Olen vetkutellut lankapuhelinliittymän irtisanomista, vaikka Inkeri-tädin kuoltua siihen ei soita enää muut kuin puhelinmyyjät, jotka yrittävät jallittaa meitä vanhuksia. Taka-ajatuksena on ollut vuosikausia, että entä jos matkapuhelinverkot eivät kriisitilanteessa toimi, mutta lankaliittymät jostain syystä toimisivat. Silloin kyläläiset sanoisivat, kuten joskus kauan sitten: Mennään Naskaliin soittamaan. Jossain takaraivossa on myös kummitellut ajatus, että on hyvä olla kortteeripaikkoja eri puolilla Suomea, jos joskus joudutaan lähtemään pakoon vaikkapa ydinlaskeumaa. Aika hassuja ajatuksia siis. Nykymaailman valossa ne eivät enää kuulosta niin typeriltä, joten voin ne tunnustaa. Pandemian alkaessa hamstrasin myös kahvia, mutta valitettavasti ne tuli juotua ennen kahvin merkittävää kallistumista.

Suomi on nyt  päättänyt varautua siihen, että Venäjä voi hyökätä rauhantahtoisiin ja ystäväliismielisiin naapurimaihinsa. Se on tehnyt sen ennemminkin ja se on tehnyt sen nyt. Täällä on viimeistään isonvihan ajoista asti tiedetty, mihin päin puolustuslinjat pitää lujittaa. Nyt on tultu siihen tulokseen, että emme pärjää yksin, kun Venäjä uhittelee jopa ydinaseilla. Sitä en kyllä ihan ymmärrä, että sotilasliittoon liittyminen olisi kenenkään poliitikon unelmien täyttymys, niin kuin joku lehti taannoin otsikoi. Ei kai sotilasliitto voi olla kenenkään unelma, mutta ikävä kyllä joskus välttämätöntä oman itsenäisyyden turvaamiseksi.

Eräs kollega mietti, onko mikään maapala sittenkään maailmassa kuolemaan asti puolustamisen arvoinen. No on se, sillä jos hirmuvaltiaille annetaan valta ja väistetään kauniisti, missään maailman kolkassa ei voi kohta enää elää arvojensa mukaisesti. Kun Venäjä hyökkäsi, mietin omaa paikkaani, jos sota tulisi. Ensin mietin, että ajan polkupyörällä Torniosta yli. Sitten ajattelin että ei, opettelen ampumaan ja vaanin niitä jotka yrittävät tänne. Vasta viimeisenä tuli mieleen, että tehtäväni lienee siunata hautaan ja lohduttaa surevia.

Reilut viikko sitten pääsin yli vuoden odottamaani polvileikkaukseen. Loppusuoralla leikkausaika siirtyi kerran minusta riippumattomista syistä. Niinpä "siivosin pöydän" kahteen kertaan. Noukin riskut ja roskat, kylvin porkkanat. Varauduin myös siihen, että pitkän virkavapaan tullessa Kirkon Palvelukeskus kytkee minut irti sekä kirkon sähköpostista että muista kirkon verkoista. Se tapahtuikin jo tänään. Kai se on pieni vihje, että ilman sinua pärjätään mainiosti, ole rauhassa. Jotain unohdin: automaattisen vastausviestin, että olen poissa kuvioista elokuun alkuun saakka. Postilaatikko täyttynee lukemattomista lukemattomista viesteistä, kun en pääse niihin käsiksi. 

Ihan rauhassa ja levossa ei voi kuitenkaan olla, sillä kevään tärkeimpiä rukouksia on, että siunaa kylvötyö, anna suotuisat ilmat ja anna sadon riittää kaikille maailman nälkäisille. Tuo viimeinen pyyntö on minun laatimanani jossain kylvönsiunausrukouksessa. Sitä kirkolliskokouksen täysistunnossa ihmeteltiin, että ei kai kukaan ajattele kylväessään kaikkia maailman nälkäisiä. Mutta kyllä ajattelee! Maan kasvu ei kuitenkaan tapahdu itsestään, vaan vaatii kylväjien joskus yli-inhimillisiäkin ponnisteluja juuri ajallaan. Vanha isäntä on tehnyt kevätkyntöjä ja nuori isäntä on kylvänyt yölläkin saatuaan nukutettua esikoisensa, joka on isän poika. Tämä mainio pakkaus on viime päivinä ollut osin momman hoteissa, päiväunet on nukuttu sitten yhtä aikaa. Jonkin verran haittaa se, että neljä viikkoa pitäisi kulkea kahden kyynärsauvan kanssa. Joskus on hankalaa, kun muiden kantamusten lisäksi pitää vielä kantaa niitä sauvojakin.

Sesonkiin pitää varautua monissa töissä: yhtä hyvin kirkossa, kaupassa, sairaalassa ja patruunatehtaalla kuin maataloudessakin. Täytyy ennakoida ja kasvattaa venymisvalmiutta. Kun lapset olivat pieniä, yritin pitää huolta että köökissä homma pelasi ja neljä pientä mukulaa hoidettiin yhtä hyvin kuin 20 lehmääkin. Isäntä sai paneutua ajallaan kylvöihin, rehuntekoon tai puinteihin. Taidan olla niitä, jotka puhuvat vähemmän ylätason strategioista eivätkä kirjoittele kovin paljon toivomusponsia pöytäkirjoihin, mutta tiukassa paikassa löytyy käytännön tekijä ja huonoihin päätösesityksiin konkreettinen vastaehdotus. 

Viime vuosina meillä on köökissä vuoro vaihtunut ja mies on mahdollistanut sen, että olen saanut syödä ajallaan päästäkseni hautaamaan. Olen oppinut myös passoottamaan itseäni. Kai se on varautumista siihen, että krempat eivät lopu ja lopulta sitä ollaan muiden käänneltävänä.