Varjot pitenee

Mihin käyttäisin jäljellä olevat elämäni päivät? 

Istun kotona puuhellan suloisessa lämmössä parantelemassa flunssaa ja odottelemassa lääkäriaikaa. Työterveys oli taas tukossa, mutta omasta terveyskeskuksesta löytyi päivystysaika, ja pääsen näyttämään kipeää korvaa. Tässä hyvässä maassa olen saanut koulutusta, lämpöä, ruokaa, työtä ja terveydenhoitoa. 

Elämän lyhyys kirkastuu päivä päivältä. Ja eletyn elämän pituus, osin haaskattu.  Elämä pysähtyi 8. joulukuuta 35 vuotta sitten. Nyt olen elänyt 47 vuotta pidempään kuin Saara ja 43 vuotta pidempään kuin Suvi-Päivikki. Ja jo kaksi lapsistani on elänyt pidempään kuin Paavo. 

Syksyn päivät ovat olleet kiireisiä ja vanhemmiten väsyy enemmän. Motivaatiota ei ole puuttunut, kun saa olla Suuren työnantajan palveluksessa. Mutta tunnen muistin heikkenevän ja voimien vähenevän. Joskus mietin miten selviän kaikista nimistä ja sen sellaisista. Itku tuli eräänä päivänä, kun työkaveri napautti työntekijäkokouksessa, että sinun pitää ne nimet muistaa.

On siellä riippuliitäjä, usko tai älä

Mihin käyttäisin jäljellä olevat elämäni päivät? Syksyllä sain viestin että minut on ihan yllättäen ja pyytämättä siirretty vanhuuseläkkeelle ja saan jokusen satasen MYEL-eläkettä palkan lisäksi. Pistän tuon maataloudesta ansaitun eläkkeen jemmaan ja taidanpa hakea muitakin eläkkeitä maksuun kunhan saavutan alimman eläkeiän. Tämänhetkinen tulevaisuudensuunnitelma on, että vielä reilun vuoden sinnittelen, sitten keräilen eläkkeet muista hommista, mitä niitä nyt on: LEL, TAEL, KIEL, KEVA. Monenlaista olen tehnyt! Ei siitä nyt suuren suurta eläkesummaa kerry yli 40 vuoden työurasta, mutta kyllä sillä laihialainen pärjää.

Luulisin sopeutuvani aikanaan eläkkeelle ihan hyvin, sillä olen peruslaiska ihminen. Viihdyn yksinäni, kuljeskelen metsissä, pyöräilen, teen käsitöitä, paistan joskus pullaa ja luen. Sitä kaikkea uskoisin tekeväni, jos saan elää. Ehkei se riitä elämän tarkoitukseksi, mutta turhempaakin on tullut tehtyä. Historiankirjoihin tuskin tulen jäämään. Joskus nuorena sitä haaveili tulevansa joksikin, nyt on kiitollinen siitä että on saanut elää tavallisen ihmisen turvallisen elämän.

Itsenäisyyspäivän tietämillä olen muistanut, että joskus toivon loppuminenkin saattaa jäädä historiankirjoihin. Talvisodan alettua 83 vuotta sitten 3.12.1939 äidin serkku teologian ylioppilas vänrikki Martti Elo oli Juntusrannalla johtamassa 40 miehen joukkoa, jonka piti vartioida 80 kilometrin mittaista rajaa. He näkivät, miten tuhannet venäläiset alkoivat vyöryä rajan yli. Elo soitti esikuntaan useita kertoja ja pyysi apua, mutta häntä ei uskottu, joten hän otti hevosen ja lähti itse viemään sanaa. Matkalla joku upseeri puhutti häntä ja sen seurauksena Elo koki epäonnistuneensa, menetti toivonsa ja ampui itsensä. Hän oli 24-vuotias ja oli juuri kirjoittanut kotiin: "Kuolla me voimme, mutta murtua emme koskaan." Sodan vastuun paine kävi kuitenkin hänelle ylivoimaiseksi. Neuvostoliiton armeija tuli yli yllättävästä kohdasta. Suomalaisten puolustusrintama petti 6.12. illalla niin että viholliselle avautui tie Suomussalmen kirkonkylään. Vuoden lopulla se vallattiin takaisin ja tammikuun alussa vihollisen joukot lyötiin myös Raatteen tiellä. Neuvostoliiton joukkojen kahden viikon mittaiseksi arvioitu marssi Ouluun oli estetty.

Elo haudattiin sankarivainajana niin kuin oikein onkin. Hänen sisarensa Vieno sai vasta 70-luvulla lukea Suomen Kuvalehdestä, että hänen rakas veljensä olikin kuollut oman käden kautta. Se oli hänelle järkyttävä "uutinen". Äiti käski minun kirjoittaa Vienolle puhtaaksi Lauri Pohjanpään runon. "Sada taivas unhon lunta yli syyllisen, synkän maan..." Syyllisyys on todellisuutta tässä maailmassa. Ankarien paremmin tietäjien syyllisyys yhtä hyvin kuin mitään tekemättömien syrjästä seuraajien syyllisyys. Joskus syyllisyys ahdistaa siksi, ettei ole mitään hyvää vaihtoehtoa.

Onneksi Jumalan armokin on todellisuutta ja uusi joka aamu. Jäljellä olevia elämän päiviä ei siis ainakaan kannata käyttää itsensä tai toisten syyttämiseen. 

 

Värisevää virttä ja säihkyvää sambaa

Toisen uskon vähättely on ikävä kyllä vieläkin yleistä. Olen itse sitä koettanut välttää. Herännäishenkisessä kodissani ei ollut tapana jaotella ihmisiä uskon määrän mukaan. Seurakuntanuorissa ollessamme luulimme kylläkin tietävämme kuka on uskovainen ja kuka ei. Ohjaajammekin sanoi, että kirkossa käyminen ei todista uskosta mitään ja antoi ymmärtää, että vanhempani eivät ole uskovaisia. Aika pian kuitenkin totesin että minun ei tarvitse ollenkaan arvioida toisten uskoa. Voin ajatella, että jokainen kastettu on saanut Pyhän Hengen lahjan avaamaan uskon salaisuuksia. Me ihmiset voimme korkeintaan rohkaista toisiamme uskon tiellä, ettemme torjuisi tuota lahjaa.

Joskus 90-luvulla olin Ylen aamu-TV:n lähetyksessä edustamassa körttiläisiä ja onnistuin suututtamaan paikallisen Kansanlähetyksen toiminnanjohtajan, joka oli kanssani keskustelemassa herätysliikkeiden eroista. Sanoin nimittäin että minua ahdisti Vaasa Missiossa, kun tuli eteen kutsu, ja rukoilin sekä niiden puolesta, jotka menivät eteen että niiden puolesta jotka eivät menneet. Keskustelukumppanilta meni ohi pohdintani sovinnollinen jatko, missä kerroin tulleeni lopulta kuitenkin siihen tulokseen, että kun me ihmiset olemme erilaisia, tarvitaan myös monenlaisia tapoja lähestyä ihmistä ja välittää evankeliumin sanomaa. Onneksi ohjelma taltioitiin myös videokasetille, mistä asian noustua esiin yli vuosikymmenen kuluttua sain tarkistettua mitä tuli sanottua, ja selvitettyä asian. Paiskasimme kättä päälle vähän ennen keskustelukumppanini kuolemaa.

Viime sunnuntaina Paavalin kirkosta televisioitiin hoosiannakirkko, joka on aiheuttanut yllättävän paljon jyrkkää tuomitsemista, koska jumalanpalveluksen alussa ja lopussa oli hoosianna-sambakulkue. Osalla kulkueeseen osallistujista oli myös samba-asut, joskin mielestäni varsin säädylliset. Iloisessa hoosiannaa laulavassa kulkueessa oli mukana myös muita seurakuntalaisia: nuoria ja vanhempia, liikuntarajoitteisia ja notkeampia, jouluradionkuuntelijoita ja niitä jotka eivät kuuntele. 

Jotkut ovat kirjoittaneet, että kulkue oli rienaava ja onpa hyvä kun on tullut jätettyä tämä poispoikennut kirkko tai että tämä nyt oli viimeinen pisara. On halu etsiä yhteisö, missä pyhää pidetään pyhänä. Synnintunto puuttuu tuosta seurakunnasta ja sen paimenilta. Yrittävät tehdä temppuja ja herättää huomiota. - Vaikuttaa siltä, että monet arvostelijat eivät ole edes katsoneet koko sinänsä hyvin perinteistä jumalanpalvelusta, nähneet ehkä vain kuvan tai pienen pätkän alusta. Pelkkä asu riittää johtopäätökseen, että nämä ihmiset vain esittävät, eivät oikeasti laula hoosiannaa Jumalan puoleen. Yllättävän monet ovat myös siinä luulossa, että joku viitsisi tehdä tätä papin vaativaa työtä, ellei olisi aito ja palava halu välittää sanomaa Jeesuksesta, Vapahtajasta.

Ei kaikkien tarvitse pitää siitä, mitä kirkossa tehdään. Voi arvostella väriseviä virsiä tai säihkyvää sambaa. Mutta jos sanoo, että nuo veisaajat tai nuo kulkueessa olijat rienaavat Jumalaa, tai että seurakunnan kirkkoherra ja pastori eivät ole oikeassa uskossa, kannattaa miettiä onko oikeutta asettua Jumalan asemaan. Ja miksi niin tekee? 

Jotkut ovat hyvin perinteisiä ja toivovat, että jumalanpalvelus olisi tuttu ja turvallinen, ikään kuin takuutavaraa. Sallittakoon se heille, ei meillä ole yhtään liikaa niitä ihmisiä jotka käyvät kirkossa peruspyhinä, kun ei takuuvarmasti tapahdu mitään yllättävää. 

Ilmeisesti tässä sambatapauksessa monen närkästys nousee siitä, että joku sellainen pyhyyden tunne ja hartaus särkyy, mitä on aina halunnut liittää kirkkoon ja jumalanpalvelukseen. Mutta mietin, voisiko silloin olla taustalla ajatus, että Jumalan luokse on tultava jotenkin parempana kuin oikeastaan onkaan, henkisenä ja hillittynä? Voi olla syntinen, kunhan se ei näy Herran temppelissä. Voi sydämessään olla anteeksiantamaton, katkera ja arvostelevainen, kunhan käyttäytyy sovinnaisesti ja painaa päänsä oikeassa kohdassa. Voi tanssia muutoin, vaikka sambaa, kunhan ei tanssi kirkossa. Eikö Herran edessä saa olla juuri sellainen kuin on?  Ymmärrän senkin, että joku vasta uskoon tullut haluaa tehdä selkeän eron entiseen elämäänsä löydettyään valon. Mutta oikeasti hän ei ole juuri sen parempi nytkään, jos ollenkaan, vaan sama syntisäkki. Eikä syntisäkkien kannata toisia syntisäkkejä potkia.

@Pixabay

Kristityt ovat kautta aikojen hajaantuneet uusiin ja uusiin lahkoihin ja kirkkokuntiin etsiessään pyhempää yhteisöä, jolla on oikeampi oppi ja elämäntapa. Mutta niissäkin yhteisöissä paimenet ovat pettäneet ja toiset puukottaneet selkään. Rakkaus rakoilee aina.

Kun Jeesus meni fariseuksen kotiin aterialle, hän antoi erään syntisenä pidetyn naisen lähestyä itseään, ja sitä kauhisteltiin. Jeesus kiitti naista siitä, että tämä rakasti paljon. Naisella oli sydämen hoosianna kohdallaan, ja sen Jeesus näkee, vain sen, ei sitä ulkonaista. Se joka on saanut paljon anteeksi, rakastaa paljon, iloitsee ja kiittää. 

Toivonmäärä

Haluan kiinnittää katseen valoon ja päämäärään. Voi minua jos kiinnitän katseen vain siihen mikä pimentää ja harmittaa. Joskus kuitenkin elämässä ja työssä joudun ahtaalle. Onko koko päämäärää olemassa, saanko joskus nähdä Jumalan kasvojen valon?  Moninaiset pienet ja isommat asiat pyrkivät peittämään tärkeimmän. Huonot uutiset uuvuttavat. Väsymys valtaa niin ruumiin kuin mielenkin. Tulenko lopultakaan mitään muuta näkemään kuin että taakse päin katsellessa elämä ja voimat ovat kuluneet paljolti hukkaan?

Piispamme Matti Salomäki kävi tänään Vaasassa. Hän puhui yhteisessä työntekijäkokouksessamme että ehkä uskontunnustus on yhtä hyvin toivon tunnustus. Jumala on Kaikkivaltias, on luonut kaiken ja yhä varjelee ja ylläpitää luomaansa maailmaa. Kristus on kuolemallaan ja ylösnousemisellaan kukistanut kuoleman ja pahan vallan. Pyhä Henki synnyttää meissä uskoa ja toivoa. 

Toivon tunnustus kuulosti hyvältä sanalta. Toivon, että näkymätön käsi raivaa tietä ja ohjaa kohti Kotia. Toivon, että jo polku on osa päämäärää. 

Pelon lietsonta

Karjataloudessa ja pienten lasten äitinä opin, että poikkeamat hyvästä arjesta ovat yleensä huonompaan suuntaan. Eläin, lapsi tai puoliso sairastuu, tai minä tai me kaikki. Suunnitelmat muuttuvat, kysytään joustavuutta ja paljon voimia. Tältä pohjalta yritän ymmärtää sitä, että myös eri tiedotusvälineiden välittämissä uutisissa painottuvat negatiiviset asiat. Mutta on se masentavaa, varsinkin nyt kun maailmassa riittää niin monenlaisia murheita.

Tällä viikolla olen miettinyt, että on kyllä myös paljon turhaa pelon lietsontaa, jota erityisesti nyt olisi syytä vähentää. Jospa tartuttaisiin nyt ensi sijaisesti siihen, mistä saamme voimaa. Toiseksi olisi hyvä keskittyä asioihin, joihin voimme vaikuttaa tai joiden eteen voimme jotakin toimittaa.

Yksi turhimmista tämän syksyn useassa tiedotusvälineessä välitetyistä uutisista on STT:n uutinen, minkä mukaan huono sienisato ennustaa metsien kuolemista. Uutisessa on totta se, että monin paikoin ruokasienisato on tänä kesänä ollut huono. Totta on myös se, että sienet elävät symbioosissa puiden kanssa ja hyödyttävät puiden ravinnonsaantia välittämällä maasta ravinteita. Mutta minun mielestäni höpöä on se, että sienen maanpäällisten osien eli virallisesti sanottuna itiöemien määrä vaikuttaisi tähän millään tavalla. Sienirihmasto kun elää maassa ihan riippumatta siitä, suosiiko kesän sää tattien, rouskujen ja haperoiden nousua. Haastateltu sieniasiantuntija oli jo havainnut muutamien koivujen kuolleen tämän takia. Voisivatko toimittajat yhtään perätä tieteellistä näyttöä? Yhtä hyvin minä voin kertoa, että vuonna 1938 istutetun koivukujamme koivuista samoin kuin pihakoivuista suurin osa voi  ikäänsä nähden hyvin, vaikka rouskuja ei näy.

Tällainen uutisointi, missä pelotellaan luontokadolla, on muodikasta eikä siinä silloin totuuden perään kysellä, kun saadaan mieliä liikuttava juttu.

Oman metsän pohjaa

Maalaisemäntä tuumaa, että viime vuonna oli kivasti monia ruokasieniä. Nyt tuntuu olevan erityisesti vahverovuosi. Kanttarelli- ja suppissadot ovat mahtavat. Parina vuonna on tullut pohjoiseen hyvin hillaa. Tänä vuonna saatiin myös mustikkaa mukavasti. Hyvä kotivara on pakkasessa. Useiden runsaiden omenavuosien jälkeen saatiin tänä vuonna pieni ja huonolaatuinen omenasato ja nyt yksi niistä harvoista omenista on maustamassa punajuurilaatikkoa. Hyvinä vuosina kannattaa siis aina tehdä vähän enemmän omenahilloa pakkaseen. Mutta kyllä ruokavalio saa vaihdella maan antimien mukaan. Vuodet eivät ole veljeksiä, ja sillä siisti.

Vastauksia

Monta kertaa olen ajatellut että rukoukseni kuultiin, ja saanut siitä toivoa. Niinpä viime aikoina olen yrittänyt muistella rukousvastauksia, kun olen kaivannut valoa pelkooni ja tähän raskaaseen maailmantilanteeseen. Rukouksen tie on avoinna silloinkin, kun ei keksi mitä konkreettista voisi tehdä asioiden eteen. Tai teot tuntuvat vaatimattomilta - porkkanoiden viljely, pakastimen täyttäminen, sähkön säästäminen, lahjoittaminen, kuunteleminen.

Ukrainan kansan ja koko tämän maapallon puolesta rukoileminen ei ole turhaa. Muistan viime kevään järkyttävät uutiskuvat, kun venäläiset tankit vyöryivät pitkänä letkana kohti Kiovaa. Rukoilin, että Jumala auttaisi, lähettäisi vaikka ylienkeli Mikaelin vastaan, niin etteivät nuo koskaan pääsisi perille. En ollut ainut, joka rukoili tähän tapaan. Ja rukous kuultiin. Mutta sellainen ihmepelastus se ei ollut, etteivätkö tuhannet ja kymmenet tuhannet ihmiset joutuneet kärsimään ja kuolemaan Ukrainassa silloin ja sen jälkeen. Silti jatkan rukousta tänään sydän täynnä toivoa: varjele ydinsodalta, varjele nälänhädältä ja taudeilta, varjele pahoilta ihmisiltä, varjele ettei oma sydän kivettyisi...

Monet rukoukseni ovat paljon pienempiä: että selviäisin jostain tehtävästä, että jaksaisin tämän päivän, että saisin jonkun rohkaisun ja lohdutuksen. Usein koen, että näihin rukouksiin vastataan heti. Joku tuntuu pitävän huolta pappiparasta!

Joskus tunnen olevani aivan lopussa ennen hautaan siunaamista, päässä humisee. Ja jos kyseessä on joku kirkosta eronnut, saattaa mieleen tulla happamia ajatuksia, että taas tarvittiin ns. instituution ilmaisia palveluksia ja minusta tehtiin seremoniamestari. Kun sitten polvistun siunauskappelissa ja pyydän armoa ja voimaa, olen siitä noustessani kuin uusi ihminen. Joku ehkä sanoisi, että pienen jännityksen nostamaa adrenaliinia. Ajatelkoon kukin mitä tahtoo, mutta itse koen, että Jumala armossaan kannattelee ja antaa viestin kulkea läpi.

Masentavan hetken jälkeen on tullut joku vahvistava kokemus tai palaute. Kun olen epäillyt, että työltäni puuttuu siunaus, olen saanut riemullisen vastauksen, että kaikki ei ole siinä mitä näet. Koko elämä on ollut vuoropuhelua suuremman kanssa. 

Tuskin koskaan on hätäisten pienten rukousteni ansiosta tapahtunut mitään sellaista yliluonnollista ihmettä, jota ei voisi selittää aivan muilla tekijöillä. Mutta minun uskonliekkiäni rukousvastaukset ovat pitäneet elossa. Suurin ihme lienee se, että usko on tähän päivään säilynyt niin, ettei ole tarvinnut puhua sellaista, missä sydän ei ole mukana.

Kotiseutu

Raskas työ, raskaat huvit, totesi kollega, joka oli vapaapäivänä kiskaissut 120 km:n polkupyörälenkin. Syksyn alku onkin töissä ollut niin hektinen, että jotain järjestystä täytyy päähän saada. Seesteisyyttä ja voimaa löytää tutkimalla omaa ympäristöä kävellen tai pyöräillen. Kotiseudun voi oppia tuntemaan omakseen, kun sitä riittävästi hengittää. 

Parille kovakuntoiselle pyöräilijätyötoverille en pärjää, mutta sähköavusteisella pyörällä olen jättänyt taakse pian parituhatta kilometriä minäkin. Hyötyajo, kuten asiointi, marjastus, sienestys ja työmatkat lämmittävät mieltä, mutta olen harrastanut myös hupiajelua. Pyörän päältä asiat näkee hyvin ja hyvänmielisesti. Olen mm. bongannut pyörällä 15 Laihianjoen siltaa. Muutama on vielä kokematta tältä vuodelta. Laihianjoki ei ole kuvankaunis, mutta silti pienikin joki on melkoinen rikkaus sekä maisemassa että luonnon lajiston puolesta. Tosin vieraslaji jättipalsami on viime vuosina vallannut jokitörmät niin että sen tieltä ovat niittykukat, kuten kaunis kurjenkello, joutuneet väistymään. Kitkemiseen ei enää voimat riitä, täytyisi ottaa lampaat avuksi.

Nyt syksymmällä kunnon kohottua olen ulottanut ajeluita myös lapsuuteni Missisipille, eli Kyrönjoelle. Siellä on kauniita hyvin hoidettuja taloja ja viljelyksiä, upeita siltoja ja maisemia. Sykähdyttävin näky on Isonkyrön Vanha kirkko vastarannalta katseltuna, siihen täytyy aina pysähtyä. Kirkon alue on myös mitä parhain ja kaunein markkinoiden pitopaikka. Siellä pidetäänkin vuosittain Vanhan ajan markkinat, missä on saatavilla kunnon tavaraa. Ja kun markkinoille menee niin aina kannattaa jotain ostaa, jos ei muuta niin pihkavoidetta, juustoa, lihasäilykettä, hauskaa käyttökeramiikkaa, sieniveitsi, kärpäslätkä, vyö jne. Jokainen löytää jotain ja katselemisestakin saa iloa. Villojakin olisin muutama viikko sitten pidetyiltä markkinoilta ostanut, mutta myyjä oli jäänyt suustaan kiinni, mikä tietysti on hyvien markkinoiden merkki.  

Isonkyrön Vanha kirkko 

Vanhan ajan markkinat

Ennen sanottiinkin kauppaan lähtiessä että mennään kirkolle

 

Perttilän riippusillalta

Akkaansillalta

Kotiseutu muuttuu niin kuin kulkijakin. Enää ei tule vastaan maitolaitureita ja heinäladot maatuvat. Puhelinpylväät poistuvat ja sähkölangat vähenevät. Niitä jo melkein kaipaa kun katselee korkeita puhelinmastoja.

Vaikka en ihmisten joukossa aina ole kotonani, koen monasti esivanhempieni maisemissa vahvaa tunnetta, että juuret ovat täällä. Molemmat isovanhempani ovat syntyisin Laihialta, äiti syntyi ja kasvoi Isossakyrössä. Siksi koen kaksi jokea ja sivukylätkin rakkaiksi. Minusta ei voi sanoa, ettei se oo oikeen mistään kotoosin.  

Nuukuuren viikon vinkit

Kotipaikkaukunnallani vietetään nuukuuren viikkoa. Paljon en ole ehtinyt osallistua nuukuustapahtumiin, mutta nuukaillut olen senkin erestä. Ja moni joutuu nuukailemaan myös aivan pakon erestä tulevana talvena. Siksi voisin jakaa tässä muutamia säästövinkkejä, ja yleisö voi kommenteissa täydentää. Osa näistä vinkeistä on sellaisia, että joudun niitä itsekin vasta opettelemaan. Osa sen sijaan on äidinmaidossa perittyjä.

Yksin ajelua harkiten

Kimppakyydit ja bussimatkat kannattaa ottaa ohjelmaan. Omassa työssäni tämä on hiukan haastavaa, koska työmatkan lisäksi täytyy usein liikkua kaupungissa nopeasti ja joustavasti paikasta toiseen. Bussimatkat ovat myös aika kalliita verrattuna biokaasuautoiluun. Mutta Stormossenin ja Jepuan ja muiden valmistajien biokaasulle löytyy aivan varmasti käyttöä yhteiskunnassa, joten olen ryhtynyt säästämään myös kaasua pyöräilyn avulla. Olen tänä kesänä käyttänyt paljon sähköavusteista polkupyörää hyötyajossa marjastus- sienestys- ja kauppareissuilla, jonkin verran myös työmatkoilla. Joku ehkä nyt sanoo, että eikös sähköstä ole pulaa. Täytyy kuitenkin muistaa, että suurin osa sähköpyöräilyynkin tarvittavasta energiasta saadaan polkijan fläskikerroksesta ja sähköpyörän akun voi ladata muulloin kuin  sähkön kulutushuippujen aikaan. Oman polkupyöräni akun lataaminen tyhjästä täyteen kuluttaa virtaa hieman yli puolikkaan kWh eli senttipeliä se on, ja yhdellä latauksella pystyn ajamaan yli 120 km. Keväällä ostamani pyörän matkamittariin on kertynyt yli 1800 km ja sähköä latauksiin on mennyt parin euron verran.

Lämminvesikraanan välttäminen

Veden lämmittäminen kuluttaa paljon kallista energiaa. On ollut puheissa, että peseytymiseen riittää pienempikin suihkuaika. Olen myös miettinyt että minulla on paha tapa huuhtaista tiskirättiä, naamaani tai jotain kippoa lämpimän veden puolelta, vaikka meillä on pitkä putki ennen kuin vesi ehtii boilerista keittiön tai edes vessan lavuaarin kraanaan. En pikku huuhtaisuihini saa yhtään tippaa lämmintä vettä, mutta boileri lähettää sitä putkeen jäähtymään, saa kylmää vettä tilalle ja alkaa lämmittää sitä. 

Kaffin keitto varuiksi

On tullut pahaksi tavaksi keittää kahvia vähän yli tarpeen, ettei vain kahvihammas jää kolottamaan. Miltei joka kerta saa heittää pannun pohjalta tilkan kahvia ennen kuin alkaa keittää uutta. Tämä on tuhlausta.

Kuivaa leipää

Syömme paljon leipää. Mutta ehkä pahimpia syntejämme on ostaa kaksi leipää kun yksi on jo leipäkaapissa. Ja sitten ei huomata laittaa yhtä leipää pakkaseen ja syödään sitä ihanan tuoretta. Jos kannikka kuivaa leipälautaselle, sen voi toki raastaa ja käyttää korppujauhoina vaikka Lindströmin pihveihin. Mutta pahinta on jos leipä ehtii homehtua kaappiin ennen kuin pussi avataan. Kompostiin on kyllä muitakin värkkejä! 

Laihialla kuulemma levitetään voita kuumennetulla naskalilla. Naskalin emäntä kyllä sanoi isännälle 70-luvulla, ettei sun yksin tartte yrittää sitä voivuorta sulattaa. 

Vessapaperin kuivaus

Vanha vitsi kertoo että siitä tietää olevansa Laihialla, kun pyykkinaruilla on kuivamassa vessapaperia. Eräs nuorisotyönohjaaja piti vuosia sitten riparilaisille ympäristökasvatusta opettaen että kädet saa kuivaksi yhdellä käsipaperilla eikä vessapaperiakaan tarvitse käyttää tuutin täydeltä. Metsänomistajana ajattelin, että riittäähän meillä sellua ja paperia. Tänä syksynä somessa keskusteltiin suihkuajoista ja joku irvaili minulle että kohta alat varmaan kertoa montako vessapaperipalaa käytät ja vaatia muilta samaa. No en. Vessapaperia menee tilanteen mukaan. Mutta ei sitä oikeasti tarvitse repiä metrikaupalla, sillä tämän päivän lehdessä luki että Metsä Tissue aikoo vähentää pehmopaperituotantoaan energiakriisin vuoksi ja vessapaperista voi oikeasti tulla pulaa. Meidän perheessä täällä Laihialla kyllä selvitään, sillä meille tulee paljon sanomalehtiä. Muistamme vielä sen ajan kun puuceessä oli sanomalehtiä ja lehdenpalasta vähän pehmitettiin hankaamalla kätten välissä. Hyvin pyyhkii.

Villasukat, -paita ja untuvapeitto

Näitä rakastan ja olen vakuuttunut siitä, että ihmiselle terveellinen huonelämpötila ei ole 24 astetta. Tosin muistan 70-luvulta että myöskään 16 astetta ei tuntunut mukavalta täällä laihialaisen kaksifooninkisen vintillä etelätuulen puhaltaessa. Mutta jos lämpötila laskee epämukavuusalueelle eikä illalla saa nukuttua, kun jalat eivät lämpiä villasukissakaan, niin kannattaa villasukan alle laittaa vielä ohut nilkkasukka. Kahden sukan yhteisvaikutus on mahtava! 

Tiskaus ja pyykinpesu

Minulla on paha tapa ottaa aina uusi kuppi, kun taas mieheni haluaisi pitää samaa kuppia pöydän nurkalla koko viikon. Kumpikaan ei ole hyvä tapa. Tiskiä kannattaa säästää varsinkin monen hengen taloudessa. Mutta pinttyneitä tiskejä ei välttämättä saa helposti puhtaaksi. Meistä myös molemmat ovat sitoutuneet pesemään omat pyykkinsä. Silloin tulee helposti vajaita koneellisia. Vajaatäyttö vie turhaan sähköä ja vettä. Joku intti että Suomesta ei vesi hevin lopu. Puhdas vesi ja jätevesimaksut ovat kuitenkin nekin perheen menoja.

Käytä palveluja jos voit

Muistan nuoruudesta, kun aikuiset puhuivat siitä että säästäminen voi johtaa myös huonoon kierteeseen. Kaikki lehdet olivat täynnä säästövinkkejä. Pankinjohtaja -tätini sanoi, että jos kaikki leipovat itse ja säästävät minkä ehtivät, työttömyys sen kun lisääntyy ja lama pahenee. Ehkä tässä meidän tilanteessa jos kaikki alkavat leipoa itse pikku pellillisiä, myös energian käyttö sen kun lisääntyy. Voi hyvällä omalla tunnolla ostaa tuotteita ja etenkin palveluja, jotka eivät edes syö kauheasti luonnonvaroja. Pitäiskin mennä hierojalle.

Laihialta on paljon hyviä ja hauskoja vitsejä. Laihialaisuus on myös osin ihan totta ja olen tosissani. Sitä paitsi kaikki se säästäminen ja kierrätys, mikä lapsena tuntui miltei hävettävältä, on nyt mitä suurinta muotia.

Toivon kukka

Olen ajatellut tänä kesänä paljon kummitätiäni Ailia. Hän oli kansakoulunopettaja ja kuoli pian eläkkeelle jäätyään sen ikäisenä kuin minä olisin puolentoista vuoden päästä, jos sinne asti matka jatkuu. Uskon, että hän oli tärkeä ihminen muillekin kuin minulle, ja monet hänet vielä muistavat.

Sekä opettajana että suvun lasten parissa hänet tunnettiin loistavana kertojana. Sekä raamatunkertomukset että sadut jäivät taatusti monen mieleen vaikuttavina. Minna-serkun kanssa joskus muistelimme satua, missä jänöemo sanoi poikaselleen, että sinulla on nyt yhtä suuret silmät kuin minullakin, ja on aika lähteä pesästä. Tuota kohtaa ei voinut oikein itkemättä kuunnella. 

Aili oli valoisa kristitty, joka teki monenlaista vapaaehtoistyötä seurakunnassa. Hän mm. piti Perälän koululla pyhäkoulua ja seurakunnan tyttökerhoa. Pyhäkouluun pääsin apulaisohjaajaksi ja ohjaajaksi jo hyvin nuorena ja se onkin tähän astisen elämäni suurin menestys evankelioimistyön rintamalla, koska pyhäkoululaisten määrä kasvoi kahdeksasta jopa 27:ään lapseen.

Perälän koululla Aili-täti järjesti myös kyläläisille ristinjuhlia ja adventtijuhlia, jotka juonsi ja joissa itsekin puhui hyvin koskettavasti ja rakkaudellisesti Jeesuksesta. Hän myös aloitti sujuvasti virret, jotka soivat vahvasti sopivalta korkeudelta. 

Lähetystyö ja arkidiakonia sytyttivät. Aili-tädin luona sain aivan nuorena lähetyskipinän, kun namibianlähetti Kirsti Pakkala oli näyttämässä dioja ja kertoi bushmanneista. Aili-tädin arkidiakonian tärkein ajatus oli, että vanhuksia ei saisi jättää yksin, vaan täytyy vierailla heidän luonaan. Hän oli mukana myös seurakunnan ja kirkon hallinnossa, kirkkoneuvostossa ja kirkolliskokousedustajana. Olen seurannut jälkiä.

Isänsä kuoltua Aili hoiti dementoitunutta mummaani niin kauan kuin jaksoi ja se oli mahdollista. Sitten hän ajoi koululta selvittyään joka päivä Seinäjoelle katsomaan äitiään. Meidän perhettä ja äitiäni hän auttoi monissa kotini askareissa, kuten matonkutomisessa, ruuanlaitossa, puutarhatöissä ja heinätöissäkin. Hän kuljetti meitä hyviin marjapaikkoihin tai vaateostoksille. Pääsin hänen mukanaan monille eri herätysliikkeiden hengellisille kesäjuhlille ja sukulaisvierailuille. Olin vähän kuin hänen lapsensa, enkä ainut. Hän myös tarjosi meidän perheelle hyvin monena pyhänä sunnuntailounaan. Ruokalajit eivät niin paljon vaihdelleet, mutta ei tarvinnutkaan, sillä porsaankyljykset ja lihapullat olivat herkullisia, ja kastikkeet aika vaaleita, koska niissä oli kermaa, ja marjojen kanssa nautittiin kermavaahtoa. Miehenikin ehti käydä noissa kesteissä ja ihmetteli, ettei Aili-täti nuorekkaana, lempeänä ja taitavana naisena ollut avioitunut.

Ainahan sitä muistaa myös jotain ikävää, kun alkaa muistella. Murrosikäisenä kuulin kerran sattumalta, kun Aili-täti moitti poikamaista kävelytyyliäni äidille. Se haavoitti syvästi ja jäi mieleen, koska täti oli minulle niin tärkeä ihminen eikä yleensä puhunut kenestäkään pahaa takana päin. 

Aili-tädin elämänhistoriassa oli myös kipeä vastoinkäyminen, josta sain kuulla vasta vanhempana. Häntä oli nuorena syytetty vilpistä, kun hän oli ollut vaaliavustajana kappalaisenvaalissa. Hän sanoi että se vanhus, jota hän avusti äänestyskopissa, sanoi selkeästi ketä tahtoo äänestää, ja hän auttoi kirjoittamaan oikean numeron. Mutta omaiset alkoivat syyttää häntä vilpistä ja hän sai myös tuomion menettäen kansalaisluottamuksensa joksikin aikaa. Äiti ihmetteli, että ne käräjäpöytäkirjat löytyivät tädin kuoltua hänen yöpöydän laatikostaan - miksi hän säilytti niitä tuskallisia asiapapereita eikä heittänyt pois? Olen kyllä itsekin huomannut, että koetut vääryydet tahtoo muistaa liiankin hyvin myös ilman asiapapereita.

Joku oli tuonut haudalle pioneja ja kaksi kynttilää.

Aili-tädin vahva usko ylösnousemukseen ja iankaikkiseen elämään tuli ilmi erityisesti hautajaisissa. Hänen kukkavihossaan oli aina keltaisia kukkia muistuttamassa pääsiäisestä. Keltainen ei ole kirkollinen väri, mutta hänelle se viesti ylösnousemuksen pääsiäisen iloa. Viime keväänä ostin itselleni keltaisen äitienpäiväruusun, koska miehet olivat tiiviisti kylvöjen parissa. Sain sitten kuitenkin punaisen ruusun ja ajattelin, että käyn istuttamassa keltaisen Aili-tädin ja isovanhempieni haudalle. Hautausmaan hoitajat kai katsoivat että se on voimakkaassa kasvussa ja jättivät paikoilleen istuttaessaan haudanhoitosopimukseen kuuluvat kukat. Muut elämäni ruusut ovat kuolleet nopeasti, mutta se oli merkillinen ruusu, rehotti ja kukki myöhälle syksyyn, peitti vähän liikaakin nimiä, mutta sen voima julisti iloa. Keväällä se näytti olevan elossa, joten kävin leikkaamassa sen jossain vaiheessa. Ja nyt se kukkii valtoimenaan ja julistaa pääsiäistä. Tuo kukka tahtoo selvästikin vahvistaa heikkoa uskoani. On enemmän, on toivoa!  Tänään kun kävin toisella suvun haudalla, huomasin, että joku oli istuttanut punaisten begonioiden väliin kaksi keltaista tulilatvaa. Sydämeni sykähti ilosta.

Syyllinen on löytynyt vai onko

Eräänlainen putinismi on vallannut myös Suomen tiedotusvälineet. Esimerkiksi metsänomistajat saavat aivan suotta rikollisen leiman, vaikka heitä pitäisi kiittää siitä, että ylläpidetään kasvustoa, joka koko ajan sitoo hiiltä. Vihreä kasvusto muuttaa hiilidioksidia hapeksi, muut elämän toiminnot vain hyödyntävät tätä lehtivihreäapparaatin toimintaa. Esitetään laskelmia, miten hiilitase vanhaan "ikimetsään" verrattaessa on metsänhakkuun jälkeen huonompi. Ainut vain, että tällaisten taseiden laskelmat päättyvät vuoteen 20 hakkuun jälkeen, jolloin hakattu metsä alkaa sitoa enemmän hiiltä kuin vanha metsä. Kuitenkin talousmetsän elinkaari on 80-120 vuotta, ja hiilitaseet pitäisi laskea koko tuolle ajalle. Silloin hoidetussa metsässä päästään hyviin tuloksiin. 

Puun polttoa pidetään nykyään negatiivisena asiana, koska sitä kautta hiili vapautuu taas luontoon. Juu näin käy. Niin käy myös silloin kun puu lahoaa metsässä, joskin prosessi on hitaampi. Mutta talousmetsästä jää aina ainespuuta tukkeina ja sahatavarana sitomaan hiiltä pitkäksi aikaa. Yleensä esitetään että vain 20 % metsän tuotosta, mutta ainakin joissakin laskelmissa silloin neulaset ja lehdetkin lasketaan puun tuottoon ja vaikka ne mullistavat kunttaa ja kariketta, niin sitä ei huomioida. Jotenkin tuntuu että eko-tutkimus on monelta osin tendenssimäistä: Valitaan haluttu lopputulos ja sitten yritetään päästä siihen laskelmilla, jotka huomioivat vain osatotuuksia. 

Miksi näin? Syynä ilman hiilidioksidipitoisuuden kasvuun ei ole hyvä talousmetsän hoito, vaan se, että on vuosikymmeniä poltettu fossiilisia polttoaineita, kuten öljyä, maakaasua ja kivihiiltä. Kivihiileen, öljyyn ja maakaasuun on joskus esihistoriallisena aikana sitoutunut runsaasti hiiltä kasveista ja meren eliöistä. Ne ovat kuumuudessa ja paineessa muuttuneet kiinteiksi, nestemäisiksi tai kaasumaisiksi hiilivedyiksi, ja kun niitä on nyt poltettu, ilman hiilidioksidipitoisuus on noussut ja ilmasto muuttuu kenties monin tavoin epäsuotuisaksi. Seurauksena on jo nyt nähtävissä ilmaston lämpenemistä ja äärevöitymistä. 

Ei ole siis mitään syytä syyttää tästä kehityksestä metsänomistajia, jotka hoitavat metsiään. Syypäitä ovat kaikki ne yksityishenkilöt, yrittäjät ja teollisuudenalat, jotka käyttävät fossiilisia polttoaineita. Esimerkiksi Hanasaaren lämpölaitoksessa on haluttu polttaa kivihiiltä, koska näin on saatu kaupunkilaisille edullista lämpöä. Omantuntonsa rauhoittamiseksi kaupunkilaiset sitten haluavat tulla määräilemään toisten metsiin, vaikka heidän ajatuksenjuoksunsa ei edes auta itse ongelmaa.

Ei edes Ukrainan sodan aikana ole pontevasti suositeltu asuinhuoneiden lämpötilojen ja ajonopeuksien pudottamista, vaan päin vastoin: Suomeen on ostettu ja varastoitu entistä enemmän venäläistä öljyä ja näin tuettu Venäjän sotakassaa. 

EU-parlamentin ympäristövaliokunta esittää, että puuta ei katsottaisi enää uusiutuvaksi energiaksi, vaikka olen nähnyt puun tilalle kasvavan aina uuden puun. Myös sellunkeittoa pidetään yleisesti epäkristillisenä, vaikka en ole vielä kuullut, että ympäristönsuojelijat olisivat luopuneet esim. vessapaperista ja ryhtyneet vanhaan tapaan käyttämään tikkua. Ja voisiko tikkua käyttää, kun sekin on puuta? Sellusta saadaan paljon myös hyviä tuotteita, jotka korvaavat öljystä valmistettuja ja luonnolle tuhoisia muovituotteita.

 

Laihian seurakunnan metsäillassa joku esitti, että jos runsaasti metsää omistava seurakuntamme hakkaa metsiään hakkuusuunnitelman mukaan, se putoaa hiilensidonnassa neljänneksi huonoimmalle sijalle. En ole nähnyt pohja-aineistoa, mutta jos se oli joku Kirkkohallituksen laskelma,  niinkuin ymmärsin, niin tuollainen taulukko osoittaa, että siellä ei nyt ole ollut ollenkaan asiantuntemusta tässä asiassa. Hakkuusuunnitelmaa noudatettaessa puuston määrä on koko ajan pikku hiljaa kasvanut ja hiilensidonta lisääntynyt. Metsien rakenne on sellainen, että on paljon nuoria ja vartuneita kasvatusmetsiköitä, jotka sitovat tehokkasti hiiltä.

Lähes joka uutisissa kannetaan huolta jonkun eliölajin lopahtamisesta ja luontokadosta. Hiljakkoin murehdittiin tervapääskyjen vähentymistä. Syyksi arveltiin hyönteisten vähentymistä ja parannuskeinoksi hyönteisruiskutusten vähentämistä. Hyvää uutisoinnissa oli se, että näytettiin karjaa, sillä karjatalous ja kaikki kotieläimet lisäävät hyönteisten määrää. No, meidän talon ympärillä olen bongannut tänä keväänä noin 50 lintulajia, ja tervapääsky on niistä yksi. Se lentää pesäänsä talon räystään alla olevasta raosta niin kuin ennenkin. Tervapääskyt kirskuvat joka puolella maaseudulla. Ehkä tervapääskykannan romahtaminen on tapahtunut kaupungeissa, missä se myöskin on ollut hyvin yleinen lintu. Silloin myös syytä kannattaa etsiä kaupungeista. Ehkä siellä rakentaminen on muuttunut niin ettei enää löydy sopivia rakosia pesäpaikoiksi. Ehkä biohajoavien jätteiden käsittely on muuttunut niin, ettei pääskyille löydy enää hyönteisiä ruuaksi. Miksi syy olisi aina maalla?

Monista lapsuudessani harvinaisista linnuista on tullut kulttuurilintuja. Monien eliöiden ravinnonlähde on vaihtunut. Luonto sopeutuu ja muuttuu. Jumala ylläpitää luomaansa maailmaa ja luo jatkuvasti uutta. Tämä olisi hyvä muistaa myös Kirkkohallituksessa, kun tehdään jotain ympäristödiplomin käsikirjaa. Pystymme vaikuttamaan jossain määrin luonnon monimuotoisuuteen, mutta emme pysty kovin paljon määräämään sitä milloin mikin eliölaji maapallolla runsastuu ja vähenee. Jos alamme suosia lahopuuta, suosimme kenties myös hyönteisiä, jotka popsivat kaikki puut ja hiilensidonta loppuu kokonaan.  

En vastusta harkittuja ja hyvin perusteltuja toimenpiteitä ja toimenpidekieltoja luonnon hyväksi. On myös tehty virheitä. Ei kantoja kannata repiä metsistä polttopuiksi eikä niin enää tehdäkään. Ne ovat hiilivarastoja. Soiden ojitus kannattaa harvoin ja myös ennallistaminen lisää usein hiilikuormaa. 

Kirkon on omaa ympäristöohjelmaa tehdessään syytä miettiä ennen kaikkea seurakuntien päivittäisiä toimintoja. Olen huomannut että leirikeskuksen sähköpatterit voivat olla täysillä kesähelteellä kun huoneiston lämpotila on yli 30 astetta. Krematoriot käyttävät runsaasti energiaa ja vapauttavat hiilidioksidia ja raskasmetalleja. Jätteiden lajittelu ei käytännössä toimi yhtä hyvin kuin kotona. Työntekijät ajelevat joskus monella autolla samaan kohteeseen pelätessään joustamatonta liikkumista tai saadakseen kilometrikorvaukset. Puun käyttöä rakentamisessa tulisi jälleen lisätä, sillä puurakennus on hiilivarasto.

Lohijoki

Lapsuudesta muistan, että isä kertoi useammille vieraille sen luultavasti keksityn jutun, mitä kerrotaan ympäri maan: Oli aika, jolloin joesta nostettiin niin paljon lohta, että rengit ja piiat pyysivät että olis joskus jotain muutakin ruokaa. Osallistuin keväämmällä Åbo akademin järjestämään työpajaan, jossa keskusteltiin luonnon hyödyistä Laihianjoella ja joen ekosysteemipalveluista. Siinä tuli puheeksi, että yläjuoksulla on taimen alkanut kasvaa kohtalaisesti. Tuli myös mieliteko tänä kesänä kokeilla saataisiinko tästä meidän kohdasta merralla jokirapuja. Päätin pyytää sitä varten syötiksi särkeä. Särkeä joessa on aina ollut jonkin verran, mutta arvelin kalakannan runsastuneen, kun saukot seilaavat tässä edestakaisin. Eilen tuli vain muutama ahven, jotka paistoin muistellen, miten ahkeraan istuin lapsena ongella Viron Matin kanssa. Kun sitten kerran yksin onkiessani sain elämäni ensimmäisen ahvenen, isä sanoi että onpas hyvän kokoinen, ja paistoi sen minulle karjakeittiön padan hiilloksella. Isä osasi aina kannustaa kalastajia. Kerran hän pyysi minua paistamaan veljenpojalle Markulle särjen, jonka tämä oli saanut joesta itse tekemällään rysällä. En tiedä, miksi pontevasti kieltäydyin, kyllä särkikin on syötävä kala.

No, tänään katiska olikin sitten puolillaan kalaa ja tuli muutakin kuin särkeä. Keitin viiden litran kalasopan kiloisesta hauesta ja kymmenestä isommasta ahvenesta. Loput nyt toistaiseksi pakastettiin kissan- siilin- ja ravunruuaksi. Hyvää voimistelua leikatulle polvelle oli tuo kalojen alkukäsittely, kuten kuvasta näkyy. Loppukäsittelyn suoritin isännän ehdotuksesta vanhalla lypsyasemalla, missä työasento oli huomattavasti mukavampi. Monet kalat olivat kirkkaita, ehkä nousseet merestä kutemaan.

Muistanpa, että lapsuudessani ei aina ollut talossa lihanpuolta niin paljon kuin nykyään, ja nokkospinaattia oli syöty jo useampana päivänä. Äiti pyysi eräänä aamuna leipomustensa äärestä, että kävisin kokemassa katiskan. Yleensä se oli miesväen hommaa, mutta eivät olleet kartanolla. No, minä otin kepin ja kun nostin katiskaa, siellä oli kaksi hyvän kokoista haukea. Äiti näki tilanteen ikkunasta ja ryntäsi innoissaan apuun. Hän sanoi, että kävi juuri niin kuin toivoin - pitkään aikaan ei ole tullut mitään ja nyt saadaan kalasoppaa. Hyvää se olikin.

Sitten tuli kalakuolema. Joen tila ei ollut neljään vuosikymmeneen erityisen auvoinen. Piispa Laulaja tapaa aina muistella, että oli Laihian apupappina  ollessaan meillä rantasaunassa saunomassa ja Juhani-isäni sanoi että nyt mennään uimaan. Hän kyseli että voiko tuossa uida. Juhani sanoi, että johan nyt toki - mitä nyt possunraatoja joskus tulee yläjuoksulta. 

Asutuksen, metsä- ja maatalouden ravinnekuormitus on pienentynyt, luonto ja joki on korjannut itseään jopa paremmaksi kuin mitä se oli 50 vuotta sitten. Linnusto ja eliöstö rikastuu ja runsastuu vuosi vuodelta. Ympäristön eteen on tehty työtä ja kannatta tehdä edelleen. Ja väitänpä että maalaisjärki on tässä parempi apu kuin tendenssimäiset tutkimukset, joissa yritetään varta vasiten kepulikonstein todistaa, etteivät kasvatusmetsät olisi hiilinieluja ja muuta vastaavaa höpöä.

Yksi asia harmittaa. Lapsuudessani oli tietoiskussa slogan: Pidä Suomi siistinä. Nyt pitäisi sanoa: Älä roskaa enää enempää, ettet hautaudu muoviin itsekin. Keräsin ennen polvileikkausta kaikki pikitien varren roskat meidän kylän kohdasta. Kunnan järjestämän kampanjan ansiosta myös moni muu on kerännyt lähiympäristöstään muovijätettä yms. Se on tärkeää työtä paitsi viihtyvyyden, myös luonnon kannalta, sillä mikromuovi koituu lintujen ja kalojen tuhoksi. Mutta sitä työtä ei tarvittaisi, elleivät esim. grillillä kävijät heittäisi roskiaan auton ikkunasta tien pieleen ja elleivät kantasuomalaiset perustaisi yksityisiä kaatopaikkoja toisten maille metsäautoteiden varsille. 

Ruoka kallistuu, ja kaikki puhtaat luonnon antimet otetaan kiitosrukouksella vastaan, niin särjet kuin lohetkin. Ilman vaivaa ei kylläkään mitään hyvää saa totesin taas, kun hikipäissä suomustin kaloja.

Varautumisen mestari

Olen vetkutellut lankapuhelinliittymän irtisanomista, vaikka Inkeri-tädin kuoltua siihen ei soita enää muut kuin puhelinmyyjät, jotka yrittävät jallittaa meitä vanhuksia. Taka-ajatuksena on ollut vuosikausia, että entä jos matkapuhelinverkot eivät kriisitilanteessa toimi, mutta lankaliittymät jostain syystä toimisivat. Silloin kyläläiset sanoisivat, kuten joskus kauan sitten: Mennään Naskaliin soittamaan. Jossain takaraivossa on myös kummitellut ajatus, että on hyvä olla kortteeripaikkoja eri puolilla Suomea, jos joskus joudutaan lähtemään pakoon vaikkapa ydinlaskeumaa. Aika hassuja ajatuksia siis. Nykymaailman valossa ne eivät enää kuulosta niin typeriltä, joten voin ne tunnustaa. Pandemian alkaessa hamstrasin myös kahvia, mutta valitettavasti ne tuli juotua ennen kahvin merkittävää kallistumista.

Suomi on nyt  päättänyt varautua siihen, että Venäjä voi hyökätä rauhantahtoisiin ja ystäväliismielisiin naapurimaihinsa. Se on tehnyt sen ennemminkin ja se on tehnyt sen nyt. Täällä on viimeistään isonvihan ajoista asti tiedetty, mihin päin puolustuslinjat pitää lujittaa. Nyt on tultu siihen tulokseen, että emme pärjää yksin, kun Venäjä uhittelee jopa ydinaseilla. Sitä en kyllä ihan ymmärrä, että sotilasliittoon liittyminen olisi kenenkään poliitikon unelmien täyttymys, niin kuin joku lehti taannoin otsikoi. Ei kai sotilasliitto voi olla kenenkään unelma, mutta ikävä kyllä joskus välttämätöntä oman itsenäisyyden turvaamiseksi.

Eräs kollega mietti, onko mikään maapala sittenkään maailmassa kuolemaan asti puolustamisen arvoinen. No on se, sillä jos hirmuvaltiaille annetaan valta ja väistetään kauniisti, missään maailman kolkassa ei voi kohta enää elää arvojensa mukaisesti. Kun Venäjä hyökkäsi, mietin omaa paikkaani, jos sota tulisi. Ensin mietin, että ajan polkupyörällä Torniosta yli. Sitten ajattelin että ei, opettelen ampumaan ja vaanin niitä jotka yrittävät tänne. Vasta viimeisenä tuli mieleen, että tehtäväni lienee siunata hautaan ja lohduttaa surevia.

Reilut viikko sitten pääsin yli vuoden odottamaani polvileikkaukseen. Loppusuoralla leikkausaika siirtyi kerran minusta riippumattomista syistä. Niinpä "siivosin pöydän" kahteen kertaan. Noukin riskut ja roskat, kylvin porkkanat. Varauduin myös siihen, että pitkän virkavapaan tullessa Kirkon Palvelukeskus kytkee minut irti sekä kirkon sähköpostista että muista kirkon verkoista. Se tapahtuikin jo tänään. Kai se on pieni vihje, että ilman sinua pärjätään mainiosti, ole rauhassa. Jotain unohdin: automaattisen vastausviestin, että olen poissa kuvioista elokuun alkuun saakka. Postilaatikko täyttynee lukemattomista lukemattomista viesteistä, kun en pääse niihin käsiksi. 

Ihan rauhassa ja levossa ei voi kuitenkaan olla, sillä kevään tärkeimpiä rukouksia on, että siunaa kylvötyö, anna suotuisat ilmat ja anna sadon riittää kaikille maailman nälkäisille. Tuo viimeinen pyyntö on minun laatimanani jossain kylvönsiunausrukouksessa. Sitä kirkolliskokouksen täysistunnossa ihmeteltiin, että ei kai kukaan ajattele kylväessään kaikkia maailman nälkäisiä. Mutta kyllä ajattelee! Maan kasvu ei kuitenkaan tapahdu itsestään, vaan vaatii kylväjien joskus yli-inhimillisiäkin ponnisteluja juuri ajallaan. Vanha isäntä on tehnyt kevätkyntöjä ja nuori isäntä on kylvänyt yölläkin saatuaan nukutettua esikoisensa, joka on isän poika. Tämä mainio pakkaus on viime päivinä ollut osin momman hoteissa, päiväunet on nukuttu sitten yhtä aikaa. Jonkin verran haittaa se, että neljä viikkoa pitäisi kulkea kahden kyynärsauvan kanssa. Joskus on hankalaa, kun muiden kantamusten lisäksi pitää vielä kantaa niitä sauvojakin.

Sesonkiin pitää varautua monissa töissä: yhtä hyvin kirkossa, kaupassa, sairaalassa ja patruunatehtaalla kuin maataloudessakin. Täytyy ennakoida ja kasvattaa venymisvalmiutta. Kun lapset olivat pieniä, yritin pitää huolta että köökissä homma pelasi ja neljä pientä mukulaa hoidettiin yhtä hyvin kuin 20 lehmääkin. Isäntä sai paneutua ajallaan kylvöihin, rehuntekoon tai puinteihin. Taidan olla niitä, jotka puhuvat vähemmän ylätason strategioista eivätkä kirjoittele kovin paljon toivomusponsia pöytäkirjoihin, mutta tiukassa paikassa löytyy käytännön tekijä ja huonoihin päätösesityksiin konkreettinen vastaehdotus. 

Viime vuosina meillä on köökissä vuoro vaihtunut ja mies on mahdollistanut sen, että olen saanut syödä ajallaan päästäkseni hautaamaan. Olen oppinut myös passoottamaan itseäni. Kai se on varautumista siihen, että krempat eivät lopu ja lopulta sitä ollaan muiden käänneltävänä.    

Ei mommaoletettu vaan oikia momma

Nautimme juuri paapan kanssa prinsessakaakkua. On juhla- ja kiitosmieli siitä, että lapsi on saanut elämän ja syntynyt maailmaan. Meillä on nyt neljä suloista lastenlasta. Neljä lastamme ovat nyt siis yhteensä saaneet saman verran jälkeläisiä kuin itse olemme matkaan laittaneet. Kevätaurinko paistaa ja kaikki huolet saa hetkeksi laskea pois.

Sitä minä vain, että en ole mommaoletettu, vaan ihan oikia ja nelinkertainen momma. Olen naiseuteni todistanut viimeistään siinä vaiheessa, kun olen neljä lasta synnyttänyt ja imettänyt. Minua saatettiin pojitella nuorena, kun kuljin pitkin askelein, farkut jalassa ja lyhyt tukka hapsottaen lippalakin alta. Se tuntui ikävältä. Mutta jos joku nyt jollain palstalla rohkenee nimitellä minua naisoletetuksi, se tuntuu vielä pahemmalta. Minä olen kuulkaa nainen, äiti ja momma, ja ylpeä siitä. Olen myös ihan kurkkuani myöten täynnä sitä, että jotkut naiset katsovat asiakseen puhua miesoletetuista. Se on mielestäni halventavaa ja ihmisarvoa loukkaavaa. Jos et ole selvillä sukupuolesta, puhu kauniisti vaikkapa ihmisestä. 

Keltaista, sinistä ja vihreää

Olen ollut lomalla ja tikunnut "jämälangoista" kolmet miesten sukat. Aikaisemmat sukupolvet tarttuivat toimeen sota-aikana, pakkokin oli. Tässä tuvassa oli silloin muistaakseni 14 leivän uuni, ja lotat leipoivat rintamalle Fanni-momman johdolla. Aino-täti oli talvisodassa muonituslottana ja menehtyi lentävään keuhkotautiin. Martti-setä oli myös rintamalla. Muut sisarukset tekivät maatöitä ja muita kotirintaman töitä. Marja-serkku sanoi juuri 96-vuotiaana kuolleesta Inkeri-tädistä, että hän käsitteli surut tekemisen kautta. Siihen oli opittu! 

Ehkä minuakin toiminta auttaa hieman, kun Ukrainan ahdistus tuo alakuloa. Jotkut ovat reippaasti ryhtyneet keräämään jotain järkevää vietävää, ei mitään lumppuja kasoihin Puolan rajalle, vaan jotain mitä on pyydetty ja tarvitaan. Ihan hyvä. Suurilla avustusjärjestöillä on hyvät kanavat toimia, mutta pienemmälläkin kansalaisaktiivisuudella voi olla paikkansa, valttina ketteryys. 

Sanotaan, ettei mitään niin pahaa ettei jotain hyvääkin. Tuntuu vähän vaikealta sanoa näin, kun näkee että siekailematon järkyttävä pahuus on päässyt valloilleen, ja kaikkien valheiden isä pommittaa säälimättä rauhantahtoista Ukrainan kansaa. 

Ihmisten auttamishalu on kuitenkin osoittanut, että länsimaiden arvopohja kaikesta huolimatta on jotain muuta kuin rahan valtaa ja "moraalittomuutta". Pikkuasioista voidaan väitellä, mutta suuret asiat yhdistävät.  

Toivoisin myös, että sellaiset asiat kuin oma elintarviketuotanto, huoltovarmuus ja metsän järkevä käyttö saisivat nyt vihdoin laajempien kansanosien ymmärryksen ja jopa tuen. Tähän asti on energiapolitiikka kulkenut esimerkiksi vihreillä sellaista ajatusrataa, että ostetaan Venäjältä hiiltä, öljyä, maakaasua ja energiapuuta kompensoiden hiilipäästöt kieltämällä omilta kansalaisilta puunpoltto, sellunkeitto ja tukkipuiden kaataminen - puhumattakaan turpeenpoltosta. Ja nyt pitäisi Suomessa ennallistaa ilmeisesti sellaisiakin metsäojituksia, joiden ennallistaminen lisää hiilipäästöjä?

Olen joskus keskustelupalstoilla yrittänyt selittää, että kasvava metsä sitoo enemmän hiiltä kuin lahoava metsä, ja pitkäikäiset puurakenteet sitovat hiilen pitkäksi aikaa. Olen saanut vastaani tunnepitoistakin vähättelyä. Tuoreen tutkimuksen mukaan kasvava talousmetsä toimii hiilinieluna, kun taas luonnontilaisen tai vähän käsitellyn metsän hiilivarasto pysyy ennallaan. Ympäristöjärjestöt teilaavat tämän tutkimuksen, koska se ei käy yksiin pitkäpartaisten haaveilijoiden ennakkokäsitysten kanssa. 

Meillä on nyt suuri yksimielisyys siitä, että Venäjän fossiilisista polttoaineista on päästävä eroon, mutta käytännön politiikassa on edelleen hyvin erilaisia näkemyksiä siitä, miten tähän päästäisiin. Voidaanko tuottaa biokaasun lisäksi puukaasua? Miten sähköä tuotetaan? Toivottavasti käytännön tarve ajaa löytämään pikaisesti kestäviä ratkaisuja. 

Sininen raita muistuttaa puhtaasta vedestä, keltainen viljavista pelloista ja vihreä kasvavista metsistä. Niitä kaikkia tarvitaan sodan ja rauhan aikana. Hätääntyneet rukoukset pääsevät ulos Ukrainan ja koko maailman puolesta. 

Kansojen välinen ystävyys

Hiljakkoin eräissä hautajaisissa oivalsin, miten hyvää rauhantyötä monet tiedekonferenssit ovat. Syntyy ystävyyksiä ja yhteyksiä tutkijoiden välillä ja nämä saavat suoran käden tietoa toisista kulttuureista. Tästä ehkä johtuu sekin, että monet venäläiset tiedemiehet ovat esittäneet rohkeasti kritiikkiä maansa harjoittamaa hyökkäys- ja valloitussotaa vastaan. 

Olimme 24-vuotiaana nuorenaparina v. 1983 interreilaamassa ympäri Eurooppaa. Matkasimme Unkariin Budapestiin, ja minulle iski junassa kauhea migreeni. Matkatoverit looshivaunussa varmasti huomasivat, että tyttösen piti käydä oksentelemassa tämän tästä. Lopulta menimme ravintolavaunuun ja puraisin siellä vahingossa niin vahvaa chilipaprikaa, että hiki tunki ulos joka huokosesta - ja päänsärky parani.

Tuli seesteisempi hetki, jolloin eräs mies alkoi puhella kanssamme vaunussa ja esittäytyi: "Olen Balázs Lajos, unkarilainen astronomi, ja olen päässyt käymään myös Suomessa, kun on ollut fyysikkojen ja tähtitieteilijöiden välisiä kansainvälisiä tapaamisia." Hän nauroi, että ei siis astrologi, tähdistä ennustaja, vaan astronomi, tähtitieteilijä. Tiedemies oli nytkin tulossa harvinaiselta ulkomaanmatkalta Italiasta, missä oli ollut konferenssi.

Balázs Lajos kertoi, että me unkarilaiset ja suomalaiset olemme sukulaiskansoja, ja myös kielessämme on joitakin samoja sanoja. He vaimonsa kanssa ovat Suomi-ystäviä. Hän kutsui meidät, reissussa rähjääntyneet matkalaiset, vieraiksi kotiinsa. Hän ehdotti, että tapaisimme sunnuntaina tiettynä kellonlyömänä Linnanvuorella Matiaksenkirkolla. Ja sinne hän tuli meitä noutamaan, kaikista epäilyksistämme huolimatta.

Matiaksenkirkko @Pixabay

Menimme perheen uuteen kotiin, jonka hankkimisesta uusi ystävämme oli selvästi iloinen. Puoliso oli lääkäri, joka oli erikoistunut lasten syöpäsairauksien hoitoon. Asunnossa ei juuri ollut huonekaluja, sillä Neuvostoliiton aikana itäblogin maissa ei korkea koulutus ja merkittävä työpaikka taannut kummoistakaan elintasoa. Kaikki rahat olivat menneet asunnon hankkimiseen. Saimme kuitenkin nauttia perheen vieraanvaraisuutta, parasta ikinä nauttimaani gulassikeittoa. Illalla meidät haluttiin esitellä Suomi-ystäville. Mentiin vanhaan kulttuurikotiin, joka oli täynnä väkeä. Siellä kaupungin sivistyneistö otti meidät ystävällisesti vastaan. Erityisen tärkeää isäntäväellemme tuntui olevan meidän agronomiopiskelijoiden esitteleminen eräälle metsänhoitajalle, joka oli kirjoittanut kirjan Suomesta. 

Meillä tuskin oli mitään annettavaa heille, mutta ystävällisyys jätti mieleen valtavan kiitollisuuden. Käyntikortti on kadonnut, matkan kirjalliset dokumentit eivät nyt löydy. En muista oliko meillä edes kameraa matkassa. Mutta sydämeen on piirtynyt jälki vieraanvaraisuudesta ja ystävällisyydestä. Joskus olen etsinyt Balázsia Budapestin puhelinluettelosta voidakseni kiittää, nyt wikipedia antoi osuman. Toivon, että terveiset välittyvät vaikka tämän kirjoituksen kautta. Meidän kansoillamme on myös yhteistä pelon historiaa, joka auttaa ymmärtämään toisiaan. 

Budapestinmatkalta jäi mieleen myös eräs "ilmainen opas". Kun olimme menossa Kansallismuseoon, eräs nuori mies tarjoutui oppaaksi. Emmimme, koska arvelimme hänen vaativan lopuksi rahaa, ja meitä oli huijattukin matkalla. Mutta hän sanoi, että hän haluaa opastaa meitä ilmaiseksi vain saadakseen puhua englantia. Ja niin hän kierrätti meitä museossa selvästi nauttien siitä että sai olla avuksi. Suomalainen ja Länsi-Eurooppalainen vapaus oli hänen unelmansa! 

Unkarilainen runoilija Erzébet Túrmezei kirjoitti suomenmatkallaan 1970 meille runon, jonka Anna-Maija Raittila on suomentanut:

Karu ja kallioinen on kamaranne. 
Hyvä graniittipohja! Opettaa taistelemaan.
Olkaa kallionlujia uskossanne,
kivisydämiä älkää milloinkaan.

Sorretun puolella

Tämän päivän Raamatun sana Jesajan kirjasta rohkaisee vapauttamaan sorretut, avaamaan kodin kodittomalle ja ruokkimaan nälkäisiä. 

Silloin sinun valosi puhkeaa näkyviin kuin aamunkoi
ja hetkessä sinun haavasi kasvavat umpeen.
Vanhurskaus itse kulkee sinun edelläsi
ja Herran kirkkaus seuraa suojanasi.
Ja Herra vastaa, kun kutsut häntä,
kun huudat apua, hän sanoo: ”Tässä minä olen.” (Jes. 58:8-9)

Yleensä auttamiseni on varsin vähäistä. Mutta nyt Ukrainan kohtalo koskettaa sydäntä niin että on syttynyt halu tehdä jotakin tuon sorretun ja ahdistetun kansan hyväksi. Ensimmäinen asia on rukous. Toisena halusin antaa pienen rahalahjan ja iloitsen siitä, että Suomi on tänään päättänyt lähettää mm. kenttäsairaaloita. Kolmanneksi mietin, voisiko meidänkin kotimme joskus ottaa vastaan  pakolaisia tai työllistää jonkun, joka on joutunut kotoaan lähtemään.

Meillä oli virolanen maatalousharjoittelija niihin aikoihin, kun Viro, Ukraina, Latvia ja Liettua itsenäisyivät Neuvostoliiton kahleista. Joko hän tai häntä aikaisemmin apunamme ollut virolainen työntekijä lausui mieleenpainuvan tunnustuksen: Venäläinen on aina valmis auttamaan, venäläinen antaa vaikka viimeisen leipänsä nälkäiselle. Vika ei siis ole venäläisissä, vaan heidän johtajissaan.

Kovanaama Putin haluaisi jäädä maailmankirjoihin vallantäyteisessä pahuudessaan, kuten eräät hänen edeltäjänsä. Ehkä hän kuitenkin erehtyy luulemaan, että Ukraina on heikko ja muu maailma alkaa riidellä keskenään. Venäjä on jo pitkään hajottanut Euroopan kansojen yhtenäisyyttä kylvämällä disinformaatiota, joka on jakanut ihmisiä eri leireihin. Mutta näyttää siltä, että kun tehdään todella suuri moraalinen vääryys, jakolinjat liestyvät ja ihmiset lähtevät yhtenäisenä vastarintaan. Se antaa toivoa, sillä johan tässä meinasi usko hyvään mennä, kun jopa Yhdysvalloissa Trumpin valheet upposivat puoleen kansasta kuin veitsi voihin. 

Emme tiedä mihin olemme matkalla, mitä tästä tulee. Mutta tiedämme, että Herra vastaa, kun etsimme häntä ja huudamme hänen puoleensa. Hän on aivan lähellä. 

Jono muka elää koko ajan

Elääkö vai kuoleeko leikkausjono? Soitin keskussairaalaan ja kysyin miten on polvijonon laita. Lähete on annettu vuosi sitten, joko alkaa tapahtua? Ei kuulemma voida antaa minkäänlaista arviota siitä milloin pääsisin pöydälle, ja sitä paitsi heidän ajanlaskunsa alkaa siitä, kun minut otettiin vastaan poliklinikalla ja siitä on vasta seitsemän kuukautta. Nyt on jonossa vielä niitä, jotka on pantu jonoon pari kuukautta ennemmin. Yritin sanoa, että työnantajakin tarvitsee jonkinlaista osviittaa, kun on rippikoulujen järjestämistä sun muuta. Jononhoitaja sanoi, että mitään arviota ei voi antaa, jono elää koko ajan. Sitä paitsi huomaan, että sinullahan on joitakin muita tutkimuksia kesken, joten kukaan ei sinua leikkaa. Mietin, että ei se jono enää kauaa elä, kyllä siellä kuolemantapauksia tulee, kun tämä on näin pitkässä liemessä.

Mma Ramotswe ajattelee kirjassa Kelpo rouva johtajat (Alexander McCall Smith) monia viisaita ajatuksia. Mma Makutsi esittää, että olisi nykyaikaista uudistaa etsivätoimiston laskutusjärjestelmä niin että laskutusperusteet eriteltäisiin tarkoin. Vastusteluihin hän vastaa, että vanha Botswana on menneisyyttä - ei menneisyydessä voi elää. Mma Ramotswe ei lähde väittelemään, mutta ajattelee mielessään: Jos riittävän moni päättäisi elää menneisyydessä, kyllähän historia jäisi eloon!  Mitä vikaa menneisyydessä on? Ei vanhoissa ajoissa ollut vikaa, vaikka ei elämä silloinkaan ollut täydellistä. Silloin löytyi aina aikaa muille ihmisille, silloin ajateltiin, että toisia pitää kuunnella ja heille pitää puhua, eikä kaiken aikaa voi näprätä sähköisiä laitteita. 

Voin iloissani sanoa, että me papit ja kirkon työntekijät olemme aika hyviä kuuntelemaan ja puhumaankin. Emme voi mennä esimerkiksi siunaustilaisuuteen ja puhua arkun äärellä jotain hajamielisiä arvauksia siitä mitä tämä ihminen merkitsi läheisilleen. Emme kuitenkaan avaa tietokonetta sielunhoitokeskusteluissa. Osaisin kyllä kirjoittaa kymmensormijärjestelmällä nopeammin kuin toinen puhuu, mutta luottamushan siinä menisi ja tulisi jotain teknistä ihmisten väliin. Toisin on esimerkiksi lääkärissä. Sähköisten laitteiden näprääminen todella häiritsee työtä ja tuloksellisuutta.

Halusin tarkentaa reseptiä, jonka kunnanlääkäri Nukarinen on määrännyt vuonna 1997. En enää pärjännyt sillä lääkityksellä jänisruttoon syömieni neljän antibioottikuurin jälkeen. Menin työterveyslääkärin vastaanotolle. Vaikutti ihan hyvältä, sillä hän teki pienen tutkimuksenkin. Oudoksuin kyllä sitä, että hän päättäväisesti ja vastalauseistani huolimatta uusi reseptin jossa oli vielä vuosi lääkettä jäljellä ja vieläpä sen lääkkeen, josta ei ollut nyt apua. Epikriisistä sitten huomasin, ettei hän ollut kuunnellut lainkaan. Hän oli kirjoittanut että en ollut käyttänyt mitään lääkitystä, vaikka olin kertonut kahdesta lääkkeestä, joista toista olin käyttänyt tulehdukseen peräti kolme kertaa päivässä nyt jo kolmen kuukauden ajan ja toista kuurinomaisesti. Lisäksi hän oli päätellyt, että tilanne oli hyvä, mikä kuulosti siltä että olin vain huvin vuoksi tullut lääkäriin. Muistinkin sitten miten paljon hänen huomiotaan meni tietokoneen näpräämiseen, hän ei katsonut kohti eikä esittänyt yhtään avointa kysymystä. Täsmäkysymyksen jälkeen yritin laajentaa vastaustani kertoakseni oireista, jolloin hän keskeytti. Seuraavana päivänä oli vielä puhelinaika ja minulla oli tilaisuus korjata tiedot lääkityksistä. Ei kuitenkaan mennyt perille: päivästä tuli nyt viikko. Olipa kovakorvainen!

Kirjoitin Mehiläiseen palautteen, että pitäisi paremmin kuunnella eikä aina voi vain uusia sitä Nukarisen 25 vuotta vanhaa reseptiä. Ylilääkäri soitti ja sanoi, että hän antaa lähetteen keskussairaalaan. Pääsin parin kuukauden kuluttua keskussairaalaan tähystykseen, ja toimenpidettä suorittava lääkäri sanoi, että oikeastaan sinun kohdallasi ei tarvita säännöllisiä tähystyksiä. Yritin kertoa, että en minä tähystystä halunnutkaan, vaan sitä että lääkitystä tarkasteltaisiin nykytiedon pohjalta, sillä olen ymmärtänyt että olisi muitakin vaihtoehtoja. Oli kuitenkin turha toivo, että lääkärillä olisi ollut aikaa keskustella lääkkeistä. Sen sijaan hän kirjoitti lähetteen kirurgiselle poliklinikalle, johon suhtaudun epäilevästi, koska oireitten syynä on tulehdus eikä elimellinen vamma. Kirurgisella varmaan pääsen tällä erää kolmannelle hoitopöydälle, ja oletan, että sielläkään lääkärillä ei ole aikaa puhua siitä, voisiko käyttää esimerkiksi lyhytaikaista kortisonikuuria, että tilanne saataisiin hallintaan... Ja ellen pääse tämän vaivan osalta hoitotasapainoon, en myöskään pääse siitä toistaiseksi elävästä jonosta eteenpäin polvileikkaukseen. 

Sanon, että tämä on ihan hullujen hommaa. Olen koko lailla varma siitä, että jos työterveyslääkäri olisi paneutunut asiaani huolellisesti, en olisi tarvinnut yhteiskunnalle kalliita erikoispoliklinikkakäyntejä. Olisi pitänyt ymmärtää hakeutua kunnanlääkäri Nukariselle! Mutta onpahan sitten tutkittu, vaikka ei apua saisikaan. Monet tekniset apuvälineet mahdollistavat huolellisen tutkimuksen ja silloin jos kyseessä on henkeä uhkaava sairaus, sen varhainen toteaminen parantaa tietysti mahdollisuuksia hoitaa. On kuitenkin myös sairauksia, jotka heikentävät elämisen laatua, ja myös niihin tulisi olla aikaa paneutua edes vartin verran.

Menneisyydessä oli paljon hyvää, jonka sietäisi jäädä eloon. Muistan miten eräällä vanhalla lääkärillä oli vielä 90-luvulla pahvinen potilaskortisto. Hän kaivoi korttini esiin ja aloitti kysymällä: Miten elämä on teitä kohdellut? 

Venäjän hyökkäyssuunnitelmat ovat havahduttaneet myös huomaamaan, miten helppoa tämä meidän sähkön varassa elävä yhteiskuntamme olisi lamauttaa totaalisesti iskemällä muutamiin kriittisiin kohteisiin. Energiansaanti ja vaikkapa potilastiedot voidaan saada äkkiä sekaisin. Koko maailma on haavoittuvampi kuin toisen maailmansodan aikaan. Elämä on vaarallista.

Yksi Mma Ramotswen kaunis ajatus vielä tähän loppuun: On oikeastaan vain kahdenlaisia ihmisiä: edesmenneitä, ja niitä, jotka ovat vielä läsnä. Ihmisiä on poistunut keskuudestamme valtavat määrät. Osa heistä merkitsee meille enemmän kuin muut ja heidät tulemme aina muistamaan. 

- Kelaan aika usein mielessäni tätä kuolleiden jonoa. 

Kaupunkiin vai maalle?

Maailmanlaajuinen kriisi on jossain määrin lisännyt ihmisten kaipausta maaseutumaiseen asuinympäristöön, missä voi liikkua puhtaassa ilmassa ja törmäillä naapureihin vain halutessaan. Eräät maaseutukunnat ovat saaneet nähdä, että alituinen muuttotappio on kääntynyt muuttovoitoksi. Aika näyttää, mikä on pysyvä trendi. Olen miettinyt, mitä hyötyä ja haittaa on siitä, että ihmiset kasautuvat kaupunkeihin? Entä maaseutuasumisen ilot ja ongelmat?

Kaupungistumisen etuja

Kaupungistumista on pidetty luonnon ja ihmisenkin kannalta hyvänä asiana. Varmasti kaupunkiasumisesta löytyykin monia etuja: Joukkoliikenne voidaan saada toimivaksi, niin että liikennepäästöt vähenevät. Ahtaammin asuvat ihmiset eivät kuluta niin paljon energiaa asuntojen lämmitykseen. Jätevedet on helpompi puhdistaa suuremmissa taajamissa kuin haja-asutusalueilla. 

Palvelut ovat helpommin saavutettavissa. Harrastusmahdollisuudet ovat kaupungeissa monipuoliset ja monenlainen kulttuuri käden ulottuvilla.

Kaupungistumisen haittoja

Kaupunkeihin kerääntyy paljon ihmisiä, ja joskus suuressa joukossa jää kovin yksin. Aina pitää olla varuillaan varkaiden varalta.

Kaupunkien yllä leijailee myös pilvi ilmansaasteita ja järkyttävän paljon valosaastetta. Kaukolämpöä tuotetaan esimerkiksi Helsingissä yhä polttamalla kivihiiltä, koska se on niin edullsita, ja vihreät kaupunkilaiset tunkevat sitten maalaisten metsiin määräilemään mitä siellä saa tai ei saa tehdä, että saisivat hiilipäästönsä kompensoitua. Puhdasta juomavettä joudutaan tuomaan kaupunkeihin kaukaa tai tuottamaan kemiallisesti pintavesistä.

Isoissa taajamissa aletaan säästellä maankäytön kanssa, pelätään että hautausmaat loppuvat, ja suositaan tuhkausta, joka on hyvin energiaasyövä ja ilmaa saastuttava hautaustapa: ruumista poltetaan 1-4 tuntia vähintään 750-asteisessa uunissa, ja päästöinä ilmaan pääsee erään arvion mukaan jopa 500 kg hiilidioksidia sekä mm. elohopeaa, hiilimonoksidia, hiukkasia, raskasmetalleja ja rikkivetyä. Energiaa ruumiin tuhkaukseen kuluu noin saman verran kuin 1000 km autoiluun.

Lasten kasvuympäristö on kaupungeissa liikenteen vuoksi jonkin verran vaarallisempi kuin maalla. Ja uutisten mukaan kaupungeissa näyttäisi olevan nuorilla enemmän ongelmia. On jengiytymistä ja väkivaltaista käytöstä. Mutta on paha mennä sanomaan, etteikö maaseudullakin ole nuorten kasvuympäristössä monenlaisia ongelmia. Osa niistä jää varmasti piiloon, kun äänet eivät kaiu porraskäytävässä.

Maaseutuasumisen etuja

Maaseutumaisessa asumisessa voidaan suosia puurakentamista, joka sitoo hiiltä toisin kuin kaupungeissa vallalla oleva betorirakentaminen, joka lisää hiilipäästöjä. Asuminen on usein avarampaa ja omissa oloissaan puuhailu mahdollista.

Lapset ja aikuiset saavat luonnostaan enemmän terveellistä hyötyliikuntaa puhtaassa ilmassa. Maalaisjärki kasvaa monipuolisessa kasvuympäristössä. Parhaimmillaan yhteisö tukee, ei tosin aina. Kyläyhteisöissä harvemmin kukaan on kuukausikaupalla kuolleena asunnossaan niin ettei kukaan huomaisi. 

Kaunis luonto ja puhdas ilma on aivan lähellä, ilahduttamassa ja voimaannuttamassa. Puhdasta ruokaa voi kasvattaa itse ja keräillä lähimetsästä. Juomavesi on huippulaatuista pohjavettä. 

Jokainen, joka asuu haja-asutusalueilla, on tärkeä osa Suomen turvallisuuspolitiikkaa. Maaseudulla on myös valmista intraa, jonka hylkääminen ja uudelleenrakentaminen kaupunkeihin on tuhlausta.

Maaseutuasumisen huonoja puolia

Palvelut ja työpaikat voivat olla kymmenien, jopa satojen kilometrien päässä. Joukkoliikennettä ei juuri ole, koska sen järjestäminen harvaanasutulla alueella ei ole kannattavaa.  Liikkuminen pitkien etäisyyksien maaseudulla on kallista. Sähköautojen tuotanto ja sähköntuotannon ekologisuus ovat vielä lapsenkengissä. Sähköautoissa on matala maavara maaseututeille, ja niiden valmistuksen aikaisten päästöjen kompensoimiseksi pitää ajaa jopa 150 000 km ennen kuin ollaan tasoissa polttomoottoriautojen kanssa. Sähköntuotanto ei suinkaan ole aina ympäristöystävällistä.

Maaseutuasumisen ongelmana on myös kaupunkiasujien kateus ja pyrkimys neuvoa asioissa, joista eivät juuri mitään ymmärrä. Lisäksi kateutta ja erilaista poissulkemista ilmenee myös sisäänpäinlämpiävissä maalaisyhteisöissä.

Tuleeko sinulla mieleen vielä jotain muita eroavaisuuksia näiden kahden erilaisen asumiskulttuurin välillä?