Rollaattorionnettomuus

Ylpeys käy lankeemuksen edellä. Keikahdin äsken perintörollaattorilla nurin, pitkin pituuttani jäätikölle. Ulkoilutin koiraa. Voimakkaassa vastatuulessa matkanteko oli kohtalaisen hidasta, ja yhtäkkiä koira alkoi vetää taaksepäin. Ajattelin, että no, antaa sen nyt vähän pakittaa, enkä ymmärtänyt painaa jarrua. Hajun lähde olikin pellolla, ja voimakas sivunykäisy sai niin tukevan ajopelin kuin rovastinkin keikahtamaan nurin. Olkapäähän koskee, muuten selvisin vammoitta.

Vaasan uudet rovastit ja piispa Simo Peura
Kuva lääninrovasti Petri Hautala

Olimme päivällä piispan kesteillä. Sain vastaanottaa piispa Simo Peuran joulukuussa myöntämän rovastin arvonimen hyvässä seurassa ja pidettiin kauniita puheita. Kirkkoherra Tuomo Klapuri sai saman huomionosoituksen, ja edelliselle kirkkoherralle Krister Koskelalle luovutettiin tasavallan presidentin myöntämä Suomen Valkoisen ruusun I luokan komentajamerkki. Sitten syötiin maittava ateria. En nyt voi sanoa olleeni juuri sillä hetkellä ylpeä, pikemminkin jotenkin ujo ja hajamielinen. Niinpä oli hyvä, että puolisokin eli ruusti oli kutsuttu. Hän on ollut tärkeä tukija myös työssäni, niin henkisesti kuin myös käytännön palvelullaan. 

Tässä työssä voittopalkinnot jaetaan vasta taivaassa, mutta toisaalta jokaisessa työssä kannustus ja kiitos ovat tärkeitä. Ajattelen, että ehkä joku peruspappi, kenties elämässään muutakin kuin kirkon työtä tehnyt, voi kokea, että olen ikään kuin hänenkin edustajansa. Toivon, että niin voisi olla. Tuossa saamassani "kirjassa" sanotaan jotain sellaista, joka sopii todella moneen työntekijään: On virassaan osoittanut kiitettävää taitoa ja huolellisuutta. Ajattelen kaikkia heitä, jotka tekevät hyvää työtä sydämellä, antavat ideansa käyttöön ja etsivät uusia tapoja kohdata ihmisiä ja sanoittaa kristinuskon vapauttavaa sanomaa. 

Kun sitten lenkillä kaaduin, ajattelin, että se on hyvä muistutus apostoli Paavalin sanasta: Joka luulee seisovansa, katsokoon, ettei kaadu (1.Kor.10:12). Erityisesti minun, joka olen nyt saanut osakseni arvostusta, tulee oppia näkemään muiden lahjat ja rohkaisemaan heitä. Kaatuminen muistutti myös siitä vaarasta, että saatan nurista turhista tai palvella elämässäni epäjumalia. Silloin pidän tärkeinä asioita, jotka ovat tyhjänpäiväisiä eivätkä tuo turvaa.

Suden jäljille

On tullut vihdoin aika lähteä kotikonnuille sudenjälkiä laskemaan. Niitä lienee puutarha täynnä, sillä maakuntalehden mukaan kookas susi on juoksennellut kirkonkylässä ja kotikylässä Suorttilassa ainakin eilisin. Eiväthän sudet iloisia ilmestyksiä ole, mutta mukava olisi kuitenkin saada pedosta kuva vaikkapa ikkunan läpi. 

Pedot herättävät minussakin joskus alkukantaista pelkoa, vaikka tiedän, että ampiaiset, nautaeläimet, koirat ja kissat, ihmisistä puhumattakaan, ovat tappaneet elinaikanani monia ihmisiä ja sudet eivät ollenkaan. Laihiakin on saanut viime vuosina mainetta paikkakuntana, missä tapahtuu tappoja ja surmatöitä. Kylmä hiki ei kuitenkaan nouse heti pintaan, jos tapaan ihmisen kylänraitilla. 

Kuitenkin joskus kannattaa tarkata varsinkin itseään. Paaston alkaessa yritän muistuttaa itseäni Jeesuksen varoittavista sanoista, kun hän kuvasi pahan polkuja: 

Juuri ihmisen sisältä, sydämestä, lähtevät pahat ajatukset, ja niiden mukana siveettömyys, varkaudet, murhat, aviorikokset, ahneus, häijyys, vilppi, irstaus, pahansuopuus, herjaus, ylpeys ja uhmamieli. Kaikki tämä paha tulee ihmisen sisältä ja saastuttaa hänet. (Mark. 7:21-23.)

Silmät ja sydän auki

Nukahdin äsken soffalle. Mutta olen koettanut olla viime viikkoina myös avoimin silmin. On elämän rikkautta ja parhautta kuulla erilaista kieltä, nähdä erilaisia ihmisiä, kokea erilaista työkulttuuria ja yrittää perehtyä osin toisenlaiseen kansanluonteeseen. On ollut monta ensimmäisten kertojen päivää: ensimmäiset kohtaamiset, ensimmäiset toimitukset, ensimmäiset saarnat ja liturgiat, ensimmäiset päätökset, myös ensimmäiset höpötykset ja selittelyt. Mielessä ovat sanat seikkailu ja uteliaisuus.

Kävimme tänään Taivalkosken näyttämöllä katsomassa uusinta produktiota, Takinkääntäjää. Kappale osoittautui hyväntuuliseksi ja esittäjät lahjakkaiksi. Muistan, miten työhaastattelussa minulta kysyttiin, että kun täällä on kaksi kokoavaa tekijää, teatteri ja Rauhanyhdistys, niin nähdäänkö sinua molemmissa paikoissa? Vakuutin, että kyllä nähdään. Aion lunastaa lupauksen. Kumpikaan ei ole vieras maailma.

Eilen olimme kolmen työkaverini kanssa rippikoulupäivässä Jokijärven leirikeskuksessa. Valmistelimme rippikoululaisten kanssa tämän päivän messua. Kerroin, että messu on kuin pyhää näytelmää. Sanoma kohtaa meidät tämän hetken asioissa, mutta eläydymme samalla niihin tapahtumiin, joista Raamatussa kerrotaan. Kun kanttori laulaa Kunnia Jumalalle korkeudessa, pomppaamme ylös ja liitymme laulamaan jouluenkelien kanssa maan päällä rauha ihmisillä, joita hän rakastaa. Vaikea kuvitella, että enkelit laulaisivat istuen Jumalalle kunniaa! Tai kun ehtoollispöytä on katettu, palvomme Johannes Kastajan kanssa Vapahtajaa laulamalla Oi Jumalan Karitsa, joka pois otat maailman synnin, armahda meitä...

Eläytymistaito on tärkeä avu. Taide voi kasvattaa kykyä samaistua toisen osaan. Elämä ei kuitenkaan ole näytelmää, vaan totisinta totta, niin aitoa kuin ikinä. Tänään olen ollut kosketettu erityisesti Himoksella rippikoululaisen hengen vaatineesta onnettomuudesta. Rukoilimme messussa lohdutusta ja voimaa kuolleen nuoren läheisille, ystäville, rippikoulutovereille, -ohjaajille ja kaikille, joita asia on koskettanut. Olkoon Paraisilla Jumalan pyhiä enkeleitä, jotka voivat paitsi iloita, myös itkeä. 

Jeesus auta!

Matkaa voi olla vielä jäljellä, mutta tarkasti en tiedä paljonko. Takana on jo hyvä matka, ja jokaiselle elämänhiihtäjälle on karttunut taakse jääneeltä ladulta elämänkokemusta, jota voi hyödyntää tulevilla kilometreillä, jos osaa. Olen jostain syystä muistellut tällä viikolla elämän tiukimpia nousuja ja laskuja. Toivon, että vaikeat ajat olisivat kasvattaneet lujuutta ja luottamusta. 

Viikolla pidimme neuvottelun kesän hiihtorippikoulusta. Neuvottelussa joku tuli lausahtaneeksi: Hiihtäjäthän tehdään kesällä. Se on mielenkiintoista. Olosuhteet ovat aivan toisenlaiset ja kuitenkin karttuu kuntoa kaikkea sitä aivan erilaista varten, mitä on tulossa. 

Pääsin tänään vihdoin hiihtämään. Sää oli lauhtunut ja näin aamulla latupalvelusta, että latukone möngertää näillä kulmin. Neitseellistä latua oli mukava hiihdellä, vaikkei lumi vieläkään ollut luistavaa ja hiihtokunto on surkea. Olin vasta kolmatta kertaa suksilla tänä talvena. Tuli risteys, ja valinnan paikka. Kumpaan suuntaan kurvaan? Mihin kunto riittää?

Lyhyempi lenkki sai riittää, vaivaiset 993 kcal. Onkin parempi tällä ikää laskea minuutteja tai kilokaloreita, ei kilometrejä. Joskus vajaat kymmenen vuotta sitten olin niin hyvässä kunnossa, että ylitin yhtenä talvena 1000 km:n maagisen rajan, ja sen jälkeen on täytynyt tietoisesti opetella erilaista asennetta. Työ on usein rasittavaa, ja siksi vapaa-ajan ei pidä aiheuttaa stressiä. Joskus joutuu silti painiskelemaan sen epäilyksen kanssa, jaksanko kotiin asti. Näin siitä huolimatta, että Vaasan veri ei vapise.

Vaasan hiihtäjien majalla ei ollut ketään. Jos Vaasan ystävät tulette hiihtelemään, pirauttakaa, onko rovasti kotona. Porinoidaan kuulumisia vaikka kaffikupin äärellä.

Vaasan hiihtäjillä on majansa kotolenkin varrella

Viimeisillä töppyröillä tuli vastaan mies, joka tunnusti pelkäävänsä lenkin vaativinta laskua. Minäkin useimmiten kierrän latua tarkoituksella toisin päin, niin tänäänkin. Sanoin, että siinähän voi rukoilla. Hän vastasi, että ei siinä ehdi, ja lähti laskuun. Huusin  perään, että tapaan puolessavälissä huikata: Jeesus auta! 

Olihan se hillittyyn uskonnäkemykseeni nähden varsin hengellinen ohje. Mutta tuolla rukouksella rohkeasti eteen päin. Puoliväli on jo takana, muusta en tiedä.

Lämmikkeitä

Kurkku tuntui vähän kipeältä töistä tullessa, ja olen lääkinnyt sitä hunajalla, punapensasteellä ja Carlos I:llä, joka on hyvää pitkään kypsytettyä epsanjalaista brandyä. Ansaitut viikkovapaapäivät ovat alkamassa. Tuntuu mukavalta istua villapaita päällä takkatulen loimussa nauttimassa lämmikettä. Tiedän että tämäntyyppiset lämmikkeet eivät kaikille sovi, ja suosittelen esimerkiksi inkivääriteetä heille, joilla on ongelmia alkoholin kanssa. Itsekin yritän pitää varani. Mökki on kyllä kohtuullisen lämmin muutenkin, töistä tultua oli mittarissa peräti 18 astetta, vaikka päivä on ollut aika poutainen. 

Vaihdoimme viime viikolla miehen kanssa autoa. Hän sai kitkarenkailla varustellun biokaasu-Passattini, ja minä hänen nastarenkailla varustellun neliveto diesel-Skodansa. Tosin en ole dieselauton hankintaan aivan syytön, koska jo kymmenen vuotta sitten minussa aktivoitui yllättäen isältä peritty autonhankintageenistö ja ostin meille 50-lahjaksi ensimmäisen Scoutin, vaikka isäntä ei ollut edes kotona. Mielessäni olivat marjastajan metsätiet, korkeampi maavara ja nelivedon tuoma turvallisuus Syötteen reissuilla. Toissa kesänä löysin sitten armaalleni uudemmman Skoda Scoutin mallin vähän sen jälkeen, kun olin aloittanut viherpiipertelyn Volkkarilla. Nyt uskoin, että tuo Skoda takaisi minulle jonkinmoisen katu-uskottavuuden myös näillä selkosilla. Luulenkin, että uskottavuuteni on aivan kohtalainen eikä täällä tarvitse yrittää olla fiinimpi tai fiksumpi kuin on.  

Aamulla kytkin auton akun hyvissä ajoin lisälataukseen ja ajoitin moottorilämmityksen päälle sopivasti ennen lähtöaikaa. Kun astuin autoon, se kuitenkin rupesi tinttailemaan. Painoin käynnistysnappulaa. Moottori vain lupaili. Kaikki auton valot syttyivät ja jäivät päälle, myös sisävalot. Moottorilämmitin alkoi tuhista uudelleen ihan itsekseen ja auton sisätilapuhaltimet pouhoottivat päälleni pakastinilmaa. Mittariston ohjeteksti kertoi ajoneston olevan päällä ja vaati avainkäynnistystä. Tiesin, että kysymyksessä ei ole ajajan konjakinkäyttö tai muu vastaava ajokunnottomuus. Avaimella ei saanut enää edes lukittua ovia. Soitin armaalleni, joka ilmiintyy nyt etelämpänä. Saamieni ohjeiden mukaan tarjosin autolle käynnistyksessä molempien avaimien avainmöltin sirua, mutta mikään ei auttanut. Soitin Skodan ajoturvaan, josta ei osattu neuvoa, vaan luvattiin tilata paikalle huolto tai hinaus. Kerroin lähteväni taksilla töihin ja pyysin, että huoltaja ottaisi vasta huomisin yhteyttä. 

Hiukan olivat jo sormet jäässä, mutta varsinkin järki. En siinä hötäkässä tullut ajatelleeksi, että yksi työkaveri asuu kahden kilometrin päässä. En muistanut edes rukoilla. Pyrin lämpimään soittamaan taksia. Huomasin lähtiessä mittariston herjaavan, että avainta ei tunnisteta. Suljin oven, ja silloin tapahtui jotain yllättävää. Auton turhat valot sammuivat ja se näytti normaalilta. Päätin yrittää vielä kerran. Painoin avainmöltillä käynnistysnappulaa, ja auto hyrähti käyntiin kuin ei mitään. Ehkä ilmakin oli jo vähän lämmennyt, vain vaivaiset 34 pakkasastetta. Matkalla töihin päästiin Scoutin kanssa jossain notkossa -38.5 asteeseen. Mietin, että näin kylmää ilmaa en ehkä koskaan ole haistellut. Ei mikään ihme, että auto vähän oikuttelee. 

Kävin hitaalla, mutta päivä oli kuitenkin mitä mainioin. Saatiin monta hyvää asiaa vireille ja työntekijäkokouksessa en edes osannut luetella kaikkia havaitsemiani työkaverien hyviä ominaisuuksia, vaikka yritin. Erityisesti jäin harmittelemaan sitä, että hyydyin, enkä viimeisen kohdalla osannut sanoa, miten iloinen olen siitä, että talouspäälliköllä on paitsi asiantuntemusta, myös empatiaa työntekijöitä kohtaan, ja joustavuutta aivan sopivasti. Kun rahasta puhuttiin, muistutin, että olen Laihialta, mikä aiheutti melkoisen naurunremakan. En kuitenkaan aio muikistella, kun työntekijät käyttävät budjetoituja varoja toimintasuunnitelman mukaiseen toimintaan. Kun tiukille mennään, niin sonnikin poikii. Toivossa ja valossa teemme työtä.

Joskus ajattelen, että koneetkin ovat miltei kuin ihmisiä. Niiden kanssa täytyy tulla tutuksi ja oppia niiden oikut. Kuinka paljon tärkeämpää onkaan suhtautua ihmisiin kuin ihmisiin konsanaan. Itsellenikin on tärkeää toisen ihmisen sydämellinen lämpö ja ymmärrys. Siitä tänään kiitän.

Pilven tulen patsaita

Ajelin tänään hyvin nukutun yön jälkeen aloittamaan ensimmäistä virallista päivää Taivalkosken vs. kirkkoherrana. Oli aikaa katsella aamun ja lumen valoa. Valaistus oli niin vaikuttava, että sitä oli vaikea vangita kameraan, vaikka pysähdyin matkalla kaksi kertaa. Ensimmäiselle levennykselle oli pysähtynyt kaksi muutakin iloista naista kuvaamaan. Toisella pysähdyksellä kuvasin valoa hohtavan pilven, joka oli tulevan työpaikkani yllä. Siitä sain korvamadonkin: Pilven-, tulenpatsaitasi vielä näytä sanastasi. Pidä niiden tuntumassa elämässä, kuolemassa. (Siionin virsi 244:2.)

Toissa päivänä jo otin ennakkoa. Perehdyin seurakunnan elämään, työyhteisöön ja hallintoon kellonympäryksen verran. Illalla oli kirkkoneuvoston kokous, ja tulin luottavaiselle mielelle, kun huomasin miten asiantuntevaa ja sopivasti kantaa ottavaa väkeä luottamushenkilöissä on. Yöllä sitten heräsin ja mietin, että olin itse liikaa äänessä. Toisaalta sain kysyessäni paljon tietoa ja tuntumaa uutta tehtävääni ajatellen.  

Eilen piispa Jukka Keskitalo vieraili Taivalkoskella ja käytiin monituntiset keskustelut Koillismaan rovastikunnan eli Kuusamon, Pudasjärven ja Taivalkosken kirkkoherrojen, talouspäälliköiden ja johtavien luottamushenkilöiden kesken. Sain olla kuunteluoppilaana paikalla, ja se oli hyvin valaisevaa. Oulun hiippakunta on saanut hyvän ja ihmisläheisen piispan. Jukka Keskitaloon olen tutustunut jo silloin, kun hän oli Lapuan hiippakunnan pappisasessorina saadessani ordinaatiokoulutuksen pappisvirkaan ja pappisvihkimyksen vuonna 2003. Muistan myös, miten paljon isäni piti hänestä, kun hän oli mukana Laihian seurakunnan piispantarkastuksessa. Kirkkohallituksen kansliapäällikkönä hän osoitti mediataitonsa ja toivoinkin hänen päätyvän piispan virkaan. 

Jukka Keskitalo on jo ennen piispaksi tuloaan pitänyt hyvän kosketuksen seurakunnan perustyöhön, ja vierailullaan Koillismaalla hän tahtoi tutustua alueen seurakuntien hengelliseen elämään ja taloudellisiin haasteisiin. Haasteita riittää, sillä seurakuntien jäseninä on suhteellisen paljon lapsia ja nuoria ja yli 60-vuotiaita, mutta työikäisen väestön kohdalla on kuoppa, sillä monet muuttavat opiskeluvaiheessa pois eivätkä työmahdollisuuksien puuttuessa enää useinkaan palaa työhön kotiseudulle. Seurakunnat ovat joutuneet tekemään kipeitä leikkauksia, mutta kuten todettiin: Usko ja armo ovat kuitenkin ilmaisia. Toivoa on. Olin vaikutettu siitä, että sain kuulla uuden työtehtäväni aattona piispan lukeman Herran siunauksen. Siunauksen varassa on hyvä aloittaa uutta työtä.

Ak, piispa Keskitalo, Khra Tuomo Törmänen,
suntio Eila Majava, diakonissa Heidi Keränen.
Kuva: piispan erityisavustaja Harriet Urponen

Tänään oli töissä juuri sellaisia teknisiä ongelmia kuin voikin odottaa: työkännykkää ei saatu vielä käyttöön, kun SIM-kortti oli tietokatkoksen vuoksi väärän kokoinen, eikä työsähköpostiakaan ehditty vielä saada toimimaan uudella käyttäjätunnuksella. Tällaiset tekniset ongelmat ovat varsin tavallisia, kun vaihdetaan työstä toiseen. Oikeastaan meillä oli talouspäällikkö Kari Jaakkolan kanssa hauskaa, kun yritimme niitä ratkoa. Pääsin kuitenkin sähköiseen kalenteriin, joten työn suunnittelu voi alkaa. Olen iloinen kaikista uusista työkavereistani, jotka ovat hyvin lahjakkaita. 

Joskus kauan sitten maa oli autio ja tyhjä. Pimeys peitti syvyydet. Jumalan henki liikkui vetten päällä. Sitten tuli valo. Tuli aamu. Ensimmäinen päivä.