Jeesus auta!

Matkaa voi olla vielä jäljellä, mutta tarkasti en tiedä paljonko. Takana on jo hyvä matka, ja jokaiselle elämänhiihtäjälle on karttunut taakse jääneeltä ladulta elämänkokemusta, jota voi hyödyntää tulevilla kilometreillä, jos osaa. Olen jostain syystä muistellut tällä viikolla elämän tiukimpia nousuja ja laskuja. Toivon, että vaikeat ajat olisivat kasvattaneet lujuutta ja luottamusta. 

Viikolla pidimme neuvottelun kesän hiihtorippikoulusta. Neuvottelussa joku tuli lausahtaneeksi: Hiihtäjäthän tehdään kesällä. Se on mielenkiintoista. Olosuhteet ovat aivan toisenlaiset ja kuitenkin karttuu kuntoa kaikkea sitä aivan erilaista varten, mitä on tulossa. 

Pääsin tänään vihdoin hiihtämään. Sää oli lauhtunut ja näin aamulla latupalvelusta, että latukone möngertää näillä kulmin. Neitseellistä latua oli mukava hiihdellä, vaikkei lumi vieläkään ollut luistavaa ja hiihtokunto on surkea. Olin vasta kolmatta kertaa suksilla tänä talvena. Tuli risteys, ja valinnan paikka. Kumpaan suuntaan kurvaan? Mihin kunto riittää?

Lyhyempi lenkki sai riittää, vaivaiset 993 kcal. Onkin parempi tällä ikää laskea minuutteja tai kilokaloreita, ei kilometrejä. Joskus vajaat kymmenen vuotta sitten olin niin hyvässä kunnossa, että ylitin yhtenä talvena 1000 km:n maagisen rajan, ja sen jälkeen on täytynyt tietoisesti opetella erilaista asennetta. Työ on usein rasittavaa, ja siksi vapaa-ajan ei pidä aiheuttaa stressiä. Joskus joutuu silti painiskelemaan sen epäilyksen kanssa, jaksanko kotiin asti. Näin siitä huolimatta, että Vaasan veri ei vapise.

Vaasan hiihtäjien majalla ei ollut ketään. Jos Vaasan ystävät tulette hiihtelemään, pirauttakaa, onko rovasti kotona. Porinoidaan kuulumisia vaikka kaffikupin äärellä.

Vaasan hiihtäjillä on majansa kotolenkin varrella

Viimeisillä töppyröillä tuli vastaan mies, joka tunnusti pelkäävänsä lenkin vaativinta laskua. Minäkin useimmiten kierrän latua tarkoituksella toisin päin, niin tänäänkin. Sanoin, että siinähän voi rukoilla. Hän vastasi, että ei siinä ehdi, ja lähti laskuun. Huusin  perään, että tapaan puolessavälissä huikata: Jeesus auta! 

Olihan se hillittyyn uskonnäkemykseeni nähden varsin hengellinen ohje. Mutta tuolla rukouksella rohkeasti eteen päin. Puoliväli on jo takana, muusta en tiedä.