Elämän tarkoitus

Kevät herättää tarkkailemaan ja ihmettelemään luontoa. Maaliskuussa mietin, mihin varpuset ovat hävinneet. Maalaistalossa niitä on ollut aina riesaksi asti. Isäntä sanoi, että markilla taitaa taas asustaa varpushaukka, sillä joku lintu viuhahti kerran pihatosta ja sillä oli jotain suussaan. Sainkin asialle sitten varmistuksen ja näin haukan puussa aivan muutaman metrin päästä. Kyllä haukka nappaa muitakin lintuja kuin varpusia, aivan kyyhkyihin asti. Toivotaan, että verotus on kohtuullista ja linnunlaulu saa olla monipuolista satakielestä punakylki- ja laulurastaaseen. Paappani istutti kuusiaidan ja koivukujan, ja niin on linnuilla suojana puuta ja puskaa. 

Vielä on tiukkuusia

Olen kulkenut kamera autossa saadakseni todistusaineistoa siitä, että lähipellolla vistaa pikkukuovi. Arkoja ovat! Aamulla parkkeerasin auton pari metriä liika aikaisin ja kun nytkäytin vähän eteenpäin, kuovi oli poissa. Illalla sain sentään jonkinmoisia kuvia tavallisesta "kuikasta". Valtavan hyvä suojaväritys niillä on apilanvihertävälle herneensängelle. Yhdessä kuvassa oli tarkemmin katsottuna myös liero, jonka kuovi oli pitkällä nokallaan kiskaissut maasta. Ei kuvista kuitenkaan mitään julkaistavia luontokuvia tullut. Ihailen niitä, jotka jaksavat rauhassa kytätä sopivia kuvaushetkiä. 

Tintti osaa laulaa vaikka mitä

Joella on ollut vilkas telkkäkevät, ja äsken huomasimme vastarannalla naarastelkän mättäällä. Se olikin hupaisen näköinen, kun yleensä se on veden päällä ja näkyy tummana valkealla siipijuovalla. Kokovartalokuvassa vatsanalusta oli valkoinen, sitten harmaata ja ruskea pää. Se lähti siitä toisen naaraan ja yhden uroksen kanssa soutelemaan ennen kuin ehdin kameran kanssa ulos. Mietimme hautovatko naaraat vuorotellen samassa pöntössä vai ovatko pönttönaapuruksia. Odotamme näkevämme poikasia kahden viikon sisään.

Näin tänään hautuumaalla myös liito-oravan. Se ei tosin liidellyt, vaan juoksi maassa, mutta häntä oli sen verran littana, ettei asiasta jäänyt isompaa epäilystä. Mietin juuri, mikä on elämäni tarkoitus, mutta oravalle asiassa ei ollut luultavasti mitään epäselvää. Elämän tarkoitus on sinnitellä elossa, tuottaa poikasia ja liidellä, jos mahdollista. Kaikkeen tuohonhan ihminenkin pystyy, ainakin unissaan. Monilla linnuilla on myös kaipaus kotiin, niin että ne keväisin liitelevät tuhansia kilometrejä päästäkseen Suomeen pesimään. Samanlainen kaipaus on istutettu myös minun sydämeeni, kaipaus sinne missä on sielun ja hengen kotimaa. Jossain sanotaan, että olisin arvokkaampi kuin monta varpusta, ja että kotona valmistellaan huoneita. Pääsee valmiille pesille.

Tukka pystyssä

Seurakuntaan oli tullut vuosi sitten tuohtunut palaute siitä, että suoratoistetussa messussa toisen papin tukka oli ollut pystyssä ja toisella muistaakseni stola vinossa. Tämä "tukka pystyssä" -tyyppi on sen jälkeen palannut aiheeseen usein ja myös mielestäni vältellyt striimattavia tapahtumia. Siltikään hän ei tiettävästi ole laskuttanut seurakuntayhtymää hiusmuotoiluvalmennuksesta. 

Seurakunnan tapahtumien suoratoistot ovat laajentaneet yleisöä, eli koronan ansiosta on tavoitettu enemmän ihmisiä kuin ennen. Mutta kyllä muuttunut työnkuva myös uuvuttaa, sen olen tänä vuonna kokenut nahoissani. Työhön on tullut entistä huolellisempaa valmistautumista ja hieman enemmän perhosia vatsan pohjaan. Huolellisempi valmistautuminen ei ole kuitenkaan omallakaan kohdallani ulottunut niinkään hiusten laittoon tai muuhun ulkonaiseen. 

Papillakin on joskus tukka pystyssä.
Kuva TheOtherKev Pixabaystä 

Aivan käsittämätönhän tuo Valtion tarkastusviraston pääjohtajan moraali on ollut ja haastattelujen perusteella edelleenkin on. Yleensä vierastan kaikkia ajojahteja, ja olen niitä vastaan kirjoittanut usein. Mutta kyllähän jonkun on joskus  nostettava esiin näitä epäkohtia, jos ei ihmisillä ole enää omaatuntoa ollenkaan. 

Olen itsekin töpännyt ja oppirahani maksanut. Kun olin töissä Jurvan seurakunnassa, ja oli joku iltatilaisuus Sarvijoella, otin tilaisuuden järjestäneeltä yhdistykseltä kympin matkakuluja, koska sinä päivänä jouduin käymään kaksi kertaa töissä. Olin silloin vt kirkkoherra ja noita ylimääräisiä työmatkoja tuli silloin tällöin, ja siltikin oli usein myös tehtävä yli kellonympärystän päiviä ilman lepotaukoa. Tajusin sitten, että eihän kymppi riitä tähän toiseen ajeluun ja laskutin lisäksi seurakuntaa kirkolta Sarvijoelle. Räknäsin, että yhdessä tämän kympin kanssa saan bensarahat siihen että jouduin käymään päivällä kotona. Pohdiskelin asiaa sakastissa, ja ehkä sen ansiosta asiasta nousi iso haloo.  Laihialainen sai kyytiä ja minua vieläkin muistetaan Jurvassa kaksoislaskutuksesta tuon kympin takia. Paremmin tuossa talossa menivät läpi sellaiset laskut, joissa ei ollut ollenkaan ajelun syytä tai kohdetta. Jollekin maksettiin ilman matkalaskun näyttämistä, ja kun sitä ihmetteli, tuotiin pöydälle matkalaskuja, joissa luki muutamaan kertaan että "asiointia x kilometriä".

Vielä Vaasassa yritin kerran laihialaisesti laskuttaa kilometrin eli jotain 40 senttiä siitä, että vein omalla autolla aidonkokoisen aasin kirkkoon. Vesa Koivisto korjasi laskusta pois tuon kilometrin, koska kirkkoon on kävellen reilusti alle kilometrin matka. En olisi aasia jaksanut kantaa ja vetämällä se olisi ehkä vaurioitunut, mutta matkustusohjesäännön mukaan ratkaisu oli aivan oikea. Olen sitten yrittänyt nuoria pappeja opettaa, että parempi on ottaa vähän omaan piikkiin matkoja kuin yrittää laskuttaa joistain kävelymatkoista tai paisutella kilometrimääriä. Pikkurahoistahan siinä on joka tapauksessa kysymys. Puhdas omatunto antaa paremman yöunen, eikä tule sanomista. Samaa ajatusta olen koettanut iskostaa jälkipolville myös liittyen veroilmoituksen tekemiseen, sillä vältyimme koko maatalousyrittäjyysajan verokirjanpidon tarkastamiselta, eikä sitä tarvinnut myöskään koskaan pelätä. 

Uskon, että jokainen kokee joskus, että antaa aika paljon työnantajalle omia voimavaroja ja suorastaan omaa persoonaansa. Eikä se palkka aina niin kaksiselta tunnu. Tekisi mieli saada vähän enemmän etuja. Ja kuitenkin on oikeudenmukaista ja oikein, että noudatetaan puolin ja toisin yhteisiä sääntöjä eikä ruveta laatimaan omia. Tämä koskee niin rahallisia etuja kuin työturvallisuutta. Ohjeita on myös noudatettava riippumatta siitä onko kyseessä hautajaiset vai strategiatyöskentely.

Itse kun en ole koskaan jaksanut meikata, voisivat seurakuntalaiset varmaan olla joskus tuohtuneita, kun ei toimituspappi ole huolitellun näköinen. Hyvin ovat kuitenkin sietäneet tätä maalaispappia eikä kukaan ole vielä tyrkyttänyt lahjakorttia kosmetologille, niin kuin jollekin vihkipapille oli jossain käynyt. Onneksi myös ehostusvaateet ovat menossa luonnonmukaisempaan suuntaan ja ihmiset keskimäärin arvostavat enemmän aitoa kohtaamista kuin ulkonäköä. Kohtaamisista saan itsekin voimia, ja myös näiden rajoitusten aikana tätä työn suolaa on saanut maistaa lähes päivittäin.

Kurjan keskiviikon koipipyykki

Olen ajatellut jalkoja, kaikkia niitä jalkoja, jotka Jeesus pesee puhtaaksi ja kuivaa pehmeällä puuvillapyyhkeellä. Sehän on oikeastaan kiirastorstain evankeliumi, mutta voihan se olla tämän kurjan keskiviikonkin evankeliumi. Mikä hyvä ja hellä sanoma kaikille niille jaloille, jotka hakeutuvat hänen kanssaan samalle aterialle. Huutoniemen kirkon pääsiäispolulla oli mukana Jeesuksen hoitosetti: emalivati, kannu ja pyyhe (suom huom. pesufati, emalitouppi ja pyheliina). Mirjam Silvén oli ottanut selvää, että Jeesuksen aikaan ei ollut vielä käytössä porsliinia, mutta emalia oli! 

Tuon Jeesukselle tänään hyvin väsyneet jalat, jotka vähintään joka toinen päivä toivoisivat pääsevänsä pian eläkkeelle. Tuon ontuvan jalan, joka odottaa varaosaksi uutta polvea. Tuon hänelle hyvin työteliäät jalat, jotka ovat kyykistelleet lehmien utareiden alla ja tarponeet pitkiä taipaleita metsissä ja soilla. Tuon jalat, jotka ovat usein polvistuneet Herran alttarille pyytämään, että voisi löytää jonkun sanan, joka auttaisi uskoon ja antaisi toivoa. Tuon jalat, jotka kannattelevat ihan liian suurta painoa, mutta eivät jaksa jouduttaa laihdutusyrityksiä. Tuon jalat, joissa tänään on samaa paria mustat sukat ilman sukkamehun hajua, vaikka aamulla oli kiire lähtö ja illalla hidas paluu. Tuon jalat, joilla on nuorena ehditty kauas lyhyessä ajassa, mutta joilla ei enää juosta. Tuon jalat, joilla on hypätty useasti yli neljä metriä pituutta kovaan soraläjään, mutta enää ei tahdo päästä pienen sarkaojan yli. Tuon jalat, jotka ovat eksyneet joskus kirjaimellisesti, mutta myös kuvaannollisesti väärille poluille. 

On hyvä olla Jeesuksen lähellä, koska hän on kiinnostunut siitä, millainen olen, mitä ajattelen ja mitä toivon. Hän lopettaa puhumisen ja tuossa ihanassa hiljaisuudessa, jossa kuuluu vain veden ääni, hän tahtoo virkistää ja vahvistaa jalkoja ja koko ihmistä. Ja lopuksi hän sanoo, että tällainen toimintatapa on myös hyvä esimerkki minulle ja kaikille niille, jotka ovat jonkinlaisessa asemassa omassa yhteisössään.

Kyllä minua tämän pesun jälkeen jo vähän kiinnostaakin, mitä sinun jaloillesi tänään kuuluu?

Kesätyttö

Mies sanoi aamulla, että Saara olisi varmaan tosi kaunis 50-vuotias. Niin olisikin! Saaralla oli ihanat hymykuopat. Otin hänestä  noin 15-vuotiaana kuvan, jolla osallistuin Pellervon kesätyttökilpailuun. Pikkusisko loikoili bikineissään lukemassa kirjaa saunan takaverannalla, ja väläytti viehkeän hymyn. Kuva julkaistiin, mutta äänet eivät riittäneet voittoon, kun mukana oli joku suloinen pikkutyttö. 

Muistan Saaran hyväntuulisena, avoimena, veikeänä, älykkäänä ja eläinrakkaana tyttönä. Hän oli mielestäni jonkin verran nöyrempi, lempeämpi ja tasaisempi kuin muut perheenjäsenet, ja olisi varmasti menestynyt hyvin elämässä. Hänen ei kuitenkaan tarvinnut. Hän oli kirkastuvan kevään lapsi ja siksi jäi. Minua lohduttaa nunna-ystäväni sana, että pyhät ovat iäti nuoria. 

Kun Saara oli 16-vuotias, jouduimme oppimaan, että elämässä ei ole mitään varmaa eikä mitään pysyvää. Mitä tahansa voi menettää koska tahansa. Kun isoveli kuoli, sanottiin, että parhaat viedään ensin. Kun pikkusiskot kuolivat, ei ollut enää sanoja kuvaamaan menetystä. Moni muukin on joutunut kulkemaan loppumattoman tuntuisia surun polkuja. Emme ole ainoat.

Meillä on taipumus olla elämän suhteen hyvin optimistisia, ja ajatella, että "ei se minuun satu". Maailmanlaajuinen vitsauksemme on kuitenkin tuonut entistä kirkkaammin esiin elämän haurauden. Työssä, sukulais- ja ystäväpiirissä lähes jokainen joutuu kohtaamaan uudenlaisia tosikertomuksia. Kenen tahansa vuoro voi olla seuraavana, kukaan ei voi olla varma, miten oma elimistö reagoi uuteen viholliseen. Emme voi todellakaan hallita elämää emmekä kuolemaa.

Siskojen haudan kauniiseen enkelipatsaaseen haettiin pitkään lausetta. Etsin itse jotain lohdullista, mutta vaikea sitä oli löytää. Vanhempani päätyivät lopulta julistavaan Sananlaskuun: Jotka varhain minua etsivät, he löytävät minut! Yritin ehdottaa, että eikö löytyisi jotain lempeämpää. Mutta äiti ja isä olivat sitä mieltä, että on hyvä jos lause pysäyttäisi miettimään iankaikkista päämäärää ja ottamaan mallia Saarasta ja Suvi-Päivikistä, joilla oli yhteys Jumalaan kunnossa. He olivat jo nuorina ymmärtäneet, mikä elämässä on tärkeää. 

Ehkä minua on tuon lauseen äärellä aina vaivannut ajatus siitä, että olen kuullut joidenkin etsineen uskon lahjaa sitä löytämättä. Tänään haudalla jostain mielenpohjalta tuli Aaro Hellaakosken runonsäe: 

Etsi en, tähän jään.
Kaipaavat, perinjuurin
köyhät löydetään.