Tiedonvälittäjien homehtuneet asenteet

 Julkisuudessa tuntuu yhä olevan muodikasta liittää kirkko ja kirkon sanoma negatiivisiin yhteyksiin. Viime viikolla kiinnitin huomiota siihen, miten Yle luonnehti pedofiilioikeudenkäynnin pääpukaria lähes ainoastaan määreellä "entinen kirkkovaltuutettu". Näin siitä huolimatta, että teot eivät uutisten mukaan liittyneet hänen toimintaansa seurakunnassa. Uutinen loi mielleyhtymää ikään kuin kirkko olisi valtuuttanut hänet noihin törkeisiin rikoksiin. Kysymys oli kuitenkin henkilöstä, joka oli jostain syystä tullut valituksi avoimessa vaalissa pariksi vuodeksi (2020-2012) tuohon luottamustehtävään. Ehdokas kun ei ollut silloin vielä jäänyt kiinni eikä paljastanut olevansa seksuaalirikollinen. Hän oli toiminut hyvin monissa muissa eri yhteyksissä. Mietin, miksi ihmeessä tuo kirkkovaltuutetun määre oli niin vahvasti esillä. Kysyin, onko Ylellä uutisoinnissaan kaksoisagenda: yrittää samalla liata kirkkoa. En saanut vastausta. 

Tänään Iltasanomissa joku poliitikko liittää kolumnissaan yhteen suomalaisen lähetystyön ja kolonialismin. Hän väittää, että Ambomaasta (Namibiasta) olisi joskus suunniteltu Suomen siirtomaata, koska suomalaiset lähetystyöntekijät menivät sinne "tekemään mustista pakanoista kunnon kristittyjä." Mietin, että eivät namibialaiset kuitenkaan suomalaisia kolonialisteina pidä, sillä ainakin Oniipan  kaupunginjohtajan mukaan suomalaiset loivat ambolaisille kirjakielen, toivat koulutuksen ja kirjapainon, rakensivat sairaalan ja auttoivat valoon.

Tiedonvälityksen vanhentunutta kalustoa

Kirjoittaja on joskus kuullut joltain oppaalta, että Swakopmundissa on kerran ollut saksalainen leipuri, joka on tehnyt natsileivonnaisia. Kirjoittaja hämmentyi kuulemastaan ja kysyi namibialaiselta ministeriltä, miten tämä on mahdollista. Näin hän pääsee siteeraamaan edesmennyttä moninkertaista ministeriä ja varapääministeri Nickey Iyamboa, jonka mielestä namibialaisia eivät kiinnosta tuollaiset eurooppalaisten tavat. Onko tämä nyt niin ihmeellistä? Mielenkiintoisempaa olisi mielestäni, että Nickey Iyambo piti isokyröläistä sairaanhoitajaa ja lähettiä Kirsti Pakkalaa henkisenä äitinään. Kirsti Pakkala ja muut suomalaiset lähetit olivat kaikkea muuta kuin kolonialisteja. He nostivat Iyambon ja monen muun nuoren kukoistukseensa, he nostivat Namibian itsenäisyyteen. 

Kirjoittajan kolumnin pääpointti vaikuttaisi olevan siinä, että Kiinan valta Afrikassa kasvaa. Onko tuossa nyt sitten paljon uutista, kun se kasvaa myös Euroopassa? Se kasvaa myös siksi, että monet vähättelevät omaa kulttuuriamme ja omaa henkistä ja hengellistä perintöämme ja kiinnittävät toivonsa ja sielunsa aineelliseen, joka ei kestä. 

Päätin ystävällisesti kertoa kirjoittajalle, että en ymmärtänyt hänen viittaustaan liittyen suomalaiseen lähetystyöhön. Toin esiin, että namibialaisten oma näkemys suomalaisten työstä on toisenlainen. Hän vastasi, että ei ollut tilaa kertoa muuta ja että luetun ymmärtämiseni on huono. Mielestäni hän kuitenkin niputti asiat yhteen väkivaltaisesti, myös koko Afrikan yhteen nippuun, niin demokratiat kuin diktatuurit. Aikamoinen sillisalaatti koko juttu. Ehkäpä kirjoittaja voisi tehdä paljonkin sen eteen, että tällainen tyhmempikin lukija ymmärtäisi. 

Saattaa olla, että kun irvailee alkuun lähetystyötä, kirkkoa tai kristinuskoa, tietty lukijakunta koukuttuu. On ollut jo aika pitkään muodikasta moittia kristinuskoa ja kirkkoa. Voi kuitenkin olla, että käänne on jo käsillä. Kirkko on ollut kansakuntamme tärkeä henkinen tuki kriisiaikoina, ja sitä se on monelle nytkin. Moni kaipaa ja kysyy koronajoulunakin kristinuskon rohkaisevaa sanomaa: Saat luottaa Jumalaan, hänen johdatukseensa ja rakkauteensa! Hän on läsnä yksityisen ihmisen ja kansakuntien vaiheissa. Mitään ei tapahdu sinulle Jumalan tietämättä! Siellä missä on kärsimys ja murhe, epäoikeudenmukaisuus ja yksinäisyys, siellä on Kristus. 

Unettomia öitä

Olen testaillut, kuinka vähällä unella ihminen pärjää niin että pystyy kuitenkin suoriutumaan tehtävistään purskahtamatta itkuun tai saamatta raivokohtauksia. Aika vähällä, mutta uskoisin, että myös unettomuuden syy vaikuttaa tilanneherkkyyteen. 

Tiistaita vasten yöllä Piki oli kateissa. Se ei tullut normaalilta iltaulkoilultaan sisään. Kissittelin sitä pitkin yötä, ja kävin tutkimassa pihapiirissä pari paikkaa, mihin kissa jää joskus loukkuun, jos pääsee livahtamaan huomaamatta sisään. Lopuksi aamuyöllä herätin puolison ja kysyin kävitkö illalla missään oven takana. Hän vastasi unisella äänellä, että lämpökeskuksessa. No siellähän pikkukissan oli ollut lämmin nukkua, mutta kyllä se mielellään tuli sisään syömään hiukopalaa. 

Tiistai-iltana tuli viesti, että nyt ollaan laitoksella. No pitihän sitä valvoa, vaikka ensisynnytys voi vähän kestää. Aamukuudelta tuli kuva aivan täydellisestä lapsosesta, kolmannesta lapsenlapsestamme. Vauvan odotus oli uskomattoman jännittävää myös meille isovanhemmille. Hänestä tulee meille varmasti hyvin läheinen. Emme tahdo sälyttää hänen päälleen tässä vaiheessa mitään vaatimuksia, mutta on mahdollista, että hänestä tulee joskus talon vanhan lähes 10-litraisen olutkannun onnellinen omistaja, ei niinkään käyttäjä. Isäntä löysi kannun, kun siivosi ja kunnosti "pyöräsolaa", ja kannun pohjassa on vuosiluku 1786. On eletty ennenkin! 

Keskiviikkoiltana päätimme piipahtaa Tampereella juhlimassa eli syömässä pitsaa. Tähän oli kaksi muutakin hyvää syytä kuin vauvan syntymä. Ensinnäkin Francescolla on ollut niin paljon työtä ja joka viikonloppu kiinni, ettemme ole nähneet pitkään aikaan häntä ja tytärtämme. Toiseksi päätin ostaa Huutoniemen kirkolle videokameran ja tavara kaupoista hupeni sitä vauhtia, että lähetin tyttäreni hakemaan mieluisaa kameraa Lielahdesta. Tampereenreissu työpäivän päätteeksi oli luonnollisesti melkoinen ponnistelu, ja nukuin vähän huonosti, koska heti aamulla oli tiedossa kokous. 

Torstai-iltana Piki ei taaskaan palannut iltaulkoilulta. Itse asiassa en nähnyt sitä koko iltana, koska tulin töistä vasta kahdeksan jälkeen. Kissittelin sitä yöllä moneen kertaan ja tein kaksi pidempää retkeä tutkimaan mahdollisia paikkoja, joihin kissa olisi voinut jäädä loukkuun, vaikka kukaan ei ollut illalla avannutkaan yhtään ovea. Muistin yläsalin, autotallin, yhden lutin osaston, johon ei ole kissaluukkua, lämpökeskuksen, saunan ja leikkimökin. Muistin, että joku kissanpentu itki kerran kellarin välikatossa ja toinen oli jostain syystä kaksi päivää solan vintillä, missä on vanhoja viljalaareja, vaikka sieltä pääsee portaita pois. Joku kissoistamme oli kerran mennyt tronkelista talon alle kuoppaan ja itki siellä. Niinpä avasin aamulla myös kuopan kannen. Tutkin myös oman autoni, olisinko ajanut kissan päälle tullessani töistä. En saanut unta ja lähdin koiran kanssa aamulenkille jo puoli kuudelta. Etsimme haistellen ja taskulampun kanssa kotitienoolta, olisiko kissa jäänyt auton alle. Kuuntelimme puiden alla kuuluuko miukunaa. Kissaa ei vain löytynyt. Ajattelin, että ehkä se on tullut jo ensimmäiseen kiimaan ja lähtenyt kylille. Mies lupasi jatkaa etsintöjä, ja minä lähdin töihin.

Eilen töistä tultua puhelimme, että kissa on kyllä ollut niin sisäkissa, että tuntuu uskomattomalta, että se olisi yhtäkkiä jättänyt meidät vapaaehtoisesti. Kyselin kuivaajasta, että onko siellä laaria johon voisi jäädä loukkuun. Mietimme, että ehkä joku peto on napannut Pikin, niin kuin kukon kesällä. Ajattelin itsekseni, että menetimme hyvän kissan, mutta saimme ihanan lapsen, joten nyt ei kannata itkeä. Kiersin vielä naapuritalon tienoon, kissittelin sen kellarin tuuletusaukkojen kohdalla ja tutkin ulkorakennuksen. Palasin kotipihaan. Kurkistelin kartanolla pihattoon, riiheen, vanhaan navettaan, kalustovajaan ja heinälatoon. Lopulta avasin kuivaajan oven, ja kuivaajan vintillä portaiden yläpäässä miukui surkeana pieni musta kissa. Se ei meinannut uskaltaa laskeutua portaita edes sylissä. Tajusin, että tällaiset tikasportaat, joissa askelmat menevät toistensa alle, mahtavat näyttää ylhäältä päin kissan mielestä todella pelottavilta - samanlaiset tikkaat johtavat myös solan päälle, missä joku pikkukissa kyyhötti kymmeniä vuosia sitten. Tuon seikkailun jälkeen ruoka ja uni maittoivat Pikille. Samoin minulle, olen nukkunut nyt yhden hyvän yön, ja olen miltei kuin uusi ihminen. 

Uusi ihminen, niin. Aivan upouusi ihminen on nyt nukkunut pikkuNaskalissa elämänsä ensimmäisen yön. Elämän suuri ja mielenkiintoinen seikkailu eksymisineen on alkanut. Takana ovat sukupolvet, jotka tekivät ahkerasti arkityötä ja tarjoilivat juhlissa isosta kannusta olutta. Edessä on arvaamaton, haastava, mielenkiintoinen tulevaisuus. Joskus itkettää, joskus suututtaa, joskus vain väsyttää. Mutta aina voi löytää ja tulla löydetyksi. 

Jännitys

Ehdin vasta perjantai-illan hämärtyessä viemään kallunat ja jäkälää Rajamäen haudalle ja vein lyhdyn ja havuseppeleen myös Rinnan sukuhaudalle, missä lepäävät täti, isovanhemmat, vanhempani ja kaksi pikkusiskoa. Oli todella kaunis ilta ja kynttilät tuikkivat valoa. Yöllä näin niin hirvittävän painajaisen, että arvelen sen johtuvan lapsen odotuksen mukanaan tuomasta jännityksestä. Naskaliin odotetaan vauvaa parin viikon sisällä! 

Minulle osui tänä vuonna tehtävä, josta en ole oikein pitänyt, ja johon en ole montaa kertaa joutunutkaan: pyhäinpäivän iltakirkko. Minusta se on työläs ja raskas tehtävä ja korona teki siitä vielä haastavamman, kun toteutuksessa täytyi ajatella kameroita ja koettaa välittää tunnelma ja sanoma katsojille uudella tavalla. Käsikirjoituksen työstämiseen meni useampi tunti, etten sanoisi päivä. Nimiä luettavana ja kynttilöitä sytytettävänä oli peräti 295:lle seurakuntalaiselle, jotka on siunattu hautaan viime pyhäinpäivän jälkeen. Iltakirkko striimattiin Vaasan suomalaisen seurakunnan YouTube -kanavan kautta.

En ole moneen vuoteen jännittänyt mitään niin paljon kuin eilisiltaa. En saanut rauhaa yöllä en päivällä. Päätä särki, olin hajamielinen, ajatus katkoi kun yritin muistella ulkoa niitä muutamia alkulauseita, jotka olin liturgille jättänyt sanottavaksi. Pelkäsin että tulee täydellinen breakdown ja kyyhötän yksin edessä osaamatta jatkaa. Mutta kun pääsimme alkuun, meillä oli siunaus mukana. Pystyin jopa muistelemaan niitä monia ihmisiä, jotka tuossa joukossa olivat tuttuja. Ajattelin rukouksin myös niitä kolmea tuttua tärkeää ihmistä täällä Laihialla ja Saksassa, jotka aivan hiljan ovat ylittäneet kuoleman rajan. Nautin musiikista ja yhdessä tekemisestä. 

Kun tilaisuus saatiin loppuun ja kaikki onnistui, huomasin, että myös kuvaajaryhmä oli jännittänyt, ja kirkko pulppuili huojennusta ja hyvää mieltä. Olimme niin iloisia, ettemme meinanneet malttaa lähteä pois kirkosta. Se on harvinaista, yleensä meillä on aina johonkin kiire. Mutta siitä myös näki, miten tärkeänä tilaisuutta olimme pitäneet. Emmekä turhaan vaivaa nähneet, sillä kanavalla on tähän mennessä ollut yli 1100 katsojaa. 

Työ on muuttunut eikä se ole vähentynyt koronan takia. Olen asennuttanut viikko sitten Huutoniemen kirkkoon hyvän nettiyhteyden, ja pystyimme tänään lähettämään sieltä ensimmäisen striimatun jumalanpalveluksen. Aikaa oli mennyt koko lailla paljon, että saatiin piuha tuotua antennilta paksun betoniseinän läpi kirkkosaliin. Valitettavasti seurakunnalla ei ole vieläkään omia videokameroita, jotka keväällä päätettiin hankkia. Palvelus striimattiin halvalla webbikameralla. Kyllä sekin jännitti. Paljon on vielä opittavaa. Kuva nyki ja jotkut mikrofonit särisivät. Seuraavaksi on käytävä läpi kirkon äänikaappi, onko jotakin parannettavaa, kun sieltä tulee joku ihme vinkuna, ellei äänitasoja lasketa aika alas. 

Nyt on kuitenkin olemassa perusvalmiudet siihen, että voidaan tehdä kuvausta esimerkiksi kahdella kameralla kuvakulmaa vaihtaen. Joulu on tulossa, ja haluamme tarjota mahdollisuuden osallistua iloon tutussa kirkossa, jos ei muuten, niin verkon välityksellä. Eletään niillä reunaehdoilla, jotka meille on annettu. Jännitys kuuluu elämään, samoin kuin ilo, toivo ja muut tunteet, valitettavasti surukin.