Esimerkki

Olen jossain määrin allerginen sanonnalle, jonka mukaan pappikin on vain ihminen. Se on tietenkin siinä mielessä totta, että ei pidä luulla olevansa muita parempi. Ja myös siinä mielessä, että olen haavoittuvainen, tunnen samalla tavalla kipua ja surua kuin muutkin ihmiset. 

Tuota sanontaa kuitenkin käytetään usein puolusteluna ja perusteluna sille, että pappi pettää, rikkoo lupauksensa ja näyttää huonoa esimerkkiä. Tavoitteethan on kuitenkin asetettu varsin korkealle. Jeesus kehotti vuorisaarnassaan meitä kristittyjä olemaan täydellisiä niin kuin Taivaallinen Isämme. Papiksivihkimisen yhteydessä lausuin monta tahdon -sanaa. Yksi niistä oli vastaus kysymykseen Tahdotteko edistää kaikkea, mikä rakentaa seurakuntaa, ja elää niin, että olette esikuvana seurakunnalle?

On selvää, että en pysty kaikissa asioissa toimimaan esimerkillisesti, mutta minua kutsutaan kilvoittelemaan. Ja minua kutsutaan myös omistamaan armo, voin olla esimerkkinä silloinkin kun lankean ja erehdyn, sillä silloin saan tunnustaa virheeni, nousta ja turvautua Jumalan hyvyyteen. 

Virheiden ja erheiden näkeminen ja tunnustaminen on kovin vaikeaa, ja siksi on kiusaus langeta puolustautumaan sanomalla "ihmisiähän me vain olemme."  

Olemme tulleet haudanhoitoikään. Olimme pari viikkoa sitten puolison kanssa kunnostamassa sukuhautaa. Paikalle tuli vanhus, jolle iloisesti mainitsin asiasta kun siinä puuhailimme. Hän kertoi ensiksi, että oli saanut olla tätini kanssa kuntoutuksessa samassa huoneessa ja täti oli ollut mainiota seuraa. Sitten hän kertoi, että hänen äitinsä oli ollut 1920-luvun alussa piikana isovanhemmillani, ja sai oppia Fannilta (os. Kahra) ja Eemeliltä niin hyvät elämäntavat, että hänkin on ne perinyt ja saanut elää näin terveenä. Hän myös sanoi, että Kahrat ja Hietaset ovat Laihian aatelia, niin tavallisia, huumorintajuisia ja aina ystävällisiä ihmisiä. 

Luulen, että minusta ei kukaan tule sanomaan noin hyvää todistusta. Tuntui merkittävältä, että joku oli kokenut isovanhempieni kodin niin hyvänä palveluspaikkana. Meilläkin oli tässä muutama maatalousharjoittelija, kun olimme nuoria: pari virolaista, yksi unkarilainen ja yksi suomalainen. He olivat kaikki hyviä työntekijöitä. En kuitenkaan osannut aina kohdella heitä hyvin ja oikeudenmukaisesti. Olisin voinut opettaa enemmän ja kärsivällisemmin.

Mietin, mitä vanhus oikeastaan tarkoitti. Ehkä sitä, että Eemeli oli alkiolaisia raittiusmiehiä, kun edellisessä sukupolvessa oli alkoholinkäytöstä karvaita kokemuksia. Kaikki nuo terveelliset elämäntavat ja hyvät arvot eivät ole periytyneet omassa suvussamme, mutta ne eivät tee niistä yhtään sen vähemmän arvokkaita. Päinvastoin.  Haudanhoitoikään tuleminen avaa silmiäni ja muuttaa asenteitani.

Uskovainen pappi

Joskus olen kuullut ihmisten arvoivan, että joku pappi on uskovainen tai uskossa. Sehän tarkoittaa, että joku toinen pappi ei ole. Aika korkealtahan silloin puhutaan, asetutaan miltei Jumalan asemaan. Itse vältän tällä tavalla jaottelemasta ihmisiä. Joskus nuorena niin tuli tehtyä, mutta se on mielestäni synti. Usko piilottelee joskus arkana kuoren alla. Moni suomalainen muistuttaa Nikodemosta, joka meni salaa yöllä Jeesuksen luo. 

Älköön nyt kukaan ajatelko, että tällainen lausahdos olisi aivan viime aikoina sattunut minua loukkaamaan. Ei, mutta usein on omallekin kohdalle ihan positiivisessa mielessä tällainen arvio osunut. Silloin on tehnyt mieli sanoa, että ei tätä työtä kukaan tee, jollei ole Jumalalta kutsua saanut. Onhan tämä aika erikoinen homma eikä palkkakaan ihan päätä huimaa.

Työ on käynyt vuosi vuodelta monipuolisemmaksi. Ihmisten kohtaamisten, erilaisten kokousten ja palaverien, jumalanpalvelusten ja pyhien toimitusten lisäksi on moninaisia  kirjoitus-, tietokone-, videointi- ja valokuvaushommia. Välillä käsittelen yömyöhään jotain videoklippiä, että voin julkaista sen seurakunnan sivuilla. Usein järjestelen tuoleja tai raahaan erilaisia tavaroita, kuten nukkeja, aarrearkkuja ja tietysti kirjoja paikasta toiseen. Tätä kaikkea saan tehdä Jumalan siunauksen varassa ja armoon turvaten. 

Tähän iloon ja vaivaan olen saanut nyt työtoverikseni uuden pastorin, Jari Kolmosen. Sain helluntaina olla mukana pappisvihkimyksessä Oulun tuomiokirkossa, kun piispa Jukka Keskitalo vihki kymmenen uutta pappia. Tuossa vihkimyksessä vihittiin papiksi myös nuorisotyönohjaajan virkaamme hoitanut Eva-Maria Mustonen, joka menee töihin Pudasjärven seurakuntaan, ja Vaasassa kesäteologina ollut Leea Vahtera, joka silloin itketti minua ihanalla positiivisella palautteella - hän menee papiksi Kemiin. Piispa Keskitalo oli aikanaan mukana siunaamassa myös minua papin virkaan, sillä hän oli Lapuan hiippakunnan pappisasessorina 2003, kun piispa Jorma Laulaja vihki minut papiksi.

Tänään ehdin käydä suonlämpäreillä katsomassa, vieläkö usko kestää. Hieman halla kopisutteli viime viikolla, mutta vielä on toivoa ja uskoakin. Uskon saavani enemmän hilloja kuin viime kesänä. Usko horjuu joskus, kun elämän tuulet ja hallat repivät. Lopullinen korjuuaika ja Suuren Puutarhurin viinirinteiden sato on kuitenkin kokonaan Jumalan kädessä.

Unohtumaton hetki

Nuorena kihlaparina makoilimme armaani kanssa vieretyksin Latokartanon ylioppilaskylässä. Ei ollut mihinkään kiirettä. Vakuutimme vuorotellen radiokuuluttajan kanssa: Odottelemme Maj Lind -pianokilpailun tuloksia. Ja nauroimme! Paljon on unohtunut, mutta tuo pieni, sinänsä jokseenkin merkityksetön hetki elämästä on jäänyt meille molemmille mieleen. Ihan hiljakkoin siihen palasimme. Välillä tapahtuma on saattanut sekoittua Mirjam Helin -laulukilpailuun, mutta kyllä se oli pianokilpailu. Tulokset eivät alun alkaenkaan jääneet mieleen, mutta netistä on helppo tarkistaa, että tuolloin Ilkka Paananen voitti, Teppo Koivisto ja Olli Mustonen jakoivat toisen sijan. Tuo kilpailu oli silloin vielä kansallinen.

En tiedä jääkö tämä hetki mieleen. Olen yksin, kuuntelen yhäti voimistuvaa mökin kattoon ja järvelle rummuttavaa sadetta, kuin pianomusiikkia. Katselen ulos. Odottelen kesän tuloa. Sen pitäisi tulla tällä viikolla.

Miksi toiset asiat jäävät mieleen ja toiset eivät? Jotkut pitkätkin perheen kanssa tehdyt matkat ovat unohtuneet mielestäni kokonaan. Hämmästyn: Olemmeko käyneet sielläkin? Ehkä pienten lasten kanssa kaikki aika ja voimat menivät siirtymävaiheista selviytymiseen, pukemiseen ja ruokkimiseen. Yhtä lailla luen joskus omia tekstejäni ja ihmettelen: Olenko kirjoittanut tämänkin? Luulen, että Mirjam Helin -laulukilpailu jäi mieleen, koska nauru ja hyvä olo pulppuilivat sydämeen asti, ja koska toistimme asian ääneen niin monta kertaa. Radiokuuluttajan sanojen rytmissä oli jotain salaperäistä ja samalla painokasta, ja sitä oli mukava matkia.

Valitettavasti myös monet ikävät kommellukset ja kommentit jäävät mieleen. Joskus kivahdan: Ei puhuta siitä, en halua muistaa. Kuitenkin muistan, eivätkä kaikki harmittavat asiat pehmene hyväksyväksi nauruksi. Näin viikolla unta, joka muistutti mieleen jonkun kokemani epäoikeudenmukaisuuden. Ahdistava olo säilyi herättyäni pitkään, ikään kuin uni olisi ollut totta ja tapahtunut juuri. Ja mielen kuvat poikivat toisia ikäviä asioita. Näin eräällä facebook-sivulla latinan sanan ja ärtymys kasvoi. Muistelin mitä tapahtui, kun olin iloissani erehtynyt tekemään tuolle kaupunkilaisten sivulle murrekielisen ja siis käsittämättömän päivityksen. Taidan olla pitkävihainen. 

Mietin, voinko vaikuttaa muistoihin, kohottaa niitä, vahvistaa hyviä. Ehkä voisin lausua ääneen, muistella ja kertoa usein iloisia ja hyvällä tavalla merkittäviä asioita. Ehkä voisin liittää hyvään tunnelmakuvaan jonkun linkin muuhun todellisuuteen, kuten Maj Lind -pianokilpailuun. Muistankin, että kerran Etelä-Pohjanmaan agronomiyhdistyksen johtokunnan kokous pidettiin meillä Naskalin salissa mukavassa porukassa, sitähän agronomit ovat! Olin sihteeri ja minulla oli inhottavan huono mustekynä, joka teki klimppejä. Se ei kuitenkaan masentanut, olin iloisella mielellä ja aloitin pöytäkirjan kohdasta Aika: Berliinin muurin murtumisen päivänä. Joku katsoi vierestä ja sanoi, että miten se tähän liittyy. Mutta puheenjohtaja Arjo Kangas sanoi, että sehän on mielenkiintoista! Ehkä joku joskus lukee tuota pöytäkirjaa ja tuo merkintä tuo siihen aikaperspektiivin, sillä Berliinin muurin sortuminen aivan varmasti jää historiaan.