lauantai 22. heinäkuuta 2017

Elämän glamour

Hyvää mieltä ei yleensä saavuta ilman vaivannäköä. Se tuli taas tänään todistettua. Lienee kymmenisen vuotta edellisestä tuvan laattian lakkauksesta. Lasten ollessa pieniä lakkasin lattian joka toinen tai joka kolmas vuosi. Sitten huomasin, että kestävin pinta syntyy Venelakalla. Mutta ei sekään pinta ole ikuinen. Nyt ennustettiin poutapäivää ja pienokaiset ovat toisessa mummolassa, joten päätettiin pistää toimeksi. Lopputulos: 60 neliötä kiiltävää, mutta ajan syömää pintaa. Oli kaunis päivä istua välillä puutarhassa nauttimassa isännän puutarhakeittiön grilliherkuista. Illalla sain Proseccoa ja lämpimän saunan. Kuumennetut raakamakkarat olivat ganska stark, niin kuin lapsenlapsi sanoi. Iloa vaivannäön jälkeen!

Olen tänä kesänä tehnyt sellaisia juttuja, joita äiti ja isä arvostivat ja joista saatoin saada lapsena ja  nuorena kiitosta: mattojen pesu, lattian lakkaus, puutarhan hoito. Huomaan, miten merkittävältä tuntuu saada tehdyksi asiota, joita vanhemmatkin arvostivat. Lattia ei kuitenkaan ollut ihan sama kuin viime lakkauksen aikaan. Oli kahden koiran kynnen viiltoja, ja myös pari kohtaa, jotka tummuivat kidesoodapesussa. Mietin, että voi olla lahoa, ehkä lattiasientäkin, sitähän on ollut 60-luvulla. Mikään ei ole ikuista. Lattia pitää ehkä joskus uusia. Mutta se on elämää. Aika syö.

Aikaisemmilla lakkauskerroilla olen aamuisin harmitellut niitä kohtia, jotka eivät kiillä. Lakkaan yleensä kolme lautaa kerrallaan edes takaisin. Mutta silti saattaa jäädä joku kohta, johon ei tule riittävästi lakkaa. Ehkä kulunut paikka imee enemmän lakkaa, ehkä joku siveltimenveto on huolimaton. Nyt ajattelin, että armahdan itseäni kaikilta jälkisyytöksiltä. Ajattelen enemmän niitä kohtia, jotka kiiltävät enemmän kuin eilen.

Näin elämää on katseltava. 


torstai 20. heinäkuuta 2017

Mitä takana ja edessä

Monet sellaiset asiat, joita odottaa ja joiden uskoo tuottavan paljon iloa, saattavat tuottaa pettymyksen. Niihin voi kätkeytyä jokin harmittava asia tai nurja puoli, jonka huomaa juuri silloin, kun ilon pitäisi olla ylimmillään. Tämän olen monasti saanut kokea ja myös tämän alkuloman aikana. 

Loma on kulunut pääosin sadetta pidellessä. Tai no, olenhan ehtinyt selvitellä isän arkistoa ja irtaimistoa, etsiä marjapaikkoja ja ostaa auton. Sunnuntaina kävimme hääpäivän kunniaksi jumalanpalveluksessa kaasuautolla. Hautakiveen on myös viimein saatu isän nimi, joten siinäkin syy käydä kirkossa ja kirkkomaalla. Vilkaisimme myös erään papin hautapaikkaa, ja mietin, josko haudalleni pystytetään aikanaan rautaristi. Päivällä jouduimme hajaantumaan hänen kanssaan, jota olen yli 34 vuotta armastanut, mutta Illalla vielä kävimme syömässä Vaasassa ja tankkasimme Stormossenilla. Hyvä hääpäivä se oli.
Olen myös käynyt koiran kanssa tekemässä liikuntasuorituksia kolmella nevalla, mutta niiden raakiletilanne ei ole ollut kovin lupaava. Kypsyminen on koleassa hidasta, ja joka retkellä on löytynyt vain pari kypsää valokkia. Toivottavasti hillaa tulee paremmin. Olen hillaihminen enkä mikään helleihminen, mutta täytyy tunnustaa, että sadesää on vaikuttanut mielialaan. Oli monia suunnitelmia, joita sadesää on haitannut ja hidastanut. Kaikkia mattoja ei ole vielä pesty, tuvan lattia lakkaamatta, leikkimökki maalaamatta. Eilen illalla piti taas oikein lämmittää kakluuni, että tarkeni mennä nukkumaan. Omituinen kesä, kertakaikkiaan.

Pääsin ripille sadekesänä. Ennen juhannusta olimme leirillä Röykkäsjärvellä ja leiriviikko oli kaunis. Olin innokas uimari, mutta pääsimme uimaan vain kahdesti. Juhannuksen jälkeen satoi miltei joka päivä syksyyn saakka. Jouduimme Naskalissa jopa seivästämään heinää, mitä meillä ei yleensä tehty. Seivästin isän kanssa kahdestaan Laineenmaalla. 

Minulla on sellainen kummallinen tunne, että elämässä on niin paljon muistoja, että tulevaisuus tuntuu paljon pienemmältä. Onneksi kuopus, esikoinen ja esikoisen kuopus poukahtivat tänään muistuttamaan siitä, että elämää voi olla edessäpäinkin. 


keskiviikko 12. heinäkuuta 2017

Autokuume

Nuorena olin toisenlainen. Jos mies rupesi puhumaan auton vaihtamisesta, kehuin aina vanhaa ja toppuuttelin. Jossain vaiheessa osat vaihtuivat ja aloin tehdä autokauppoja. Tuokin ominaisuus oli ilmeisesti geeneissäni, aluksi piilevänä ja sittemmin näkyvänä. Isäni oli nimittäin autoista kiinnostunut. Nuorempana hän tienasikin hakemalla Etelä-Suomesta autoja ja myymällä niitä täällä kotikonnuilla. Minä taas saatoin tehdä innostuksissani möhkäkauppojakin. Ehkä ei olisi pitänyt ostaa ihastuttavan vaaleanvihreää Renault Espacea. Maksoimme siitä liikaa ja se söi paljon bensaa. 

Kahdeksan vuotta sitten ostin meille 50-päivälahjaksi Skodan ja kauppa oli niin hyvä, että autolla on tullut ajettua lähes 300 000 km ja se on yhä pihassa. Siinä on marjastajalle sopivan korkea maavara ja neliveto (juuri kävin sillä katsomassa tuleeko valokkeja, mutta ihan nevalle asti en kyllä ajanut). Skodan oston jälkeenkin olen tehnyt autokauppoja, sillä olen ollut valitsemassa lapsille autoja. Ihminen oppii mitä vain, kunhan tarttuu härkää sarvista: lukemaan hepreaa tai autoja. 

Nyt autokuumeen nouseminen on ollut aika hidasta, sillä jo vuosi sitten aloin etsiä autoa, jolla työmatkat taittuisivat ekologisemmin. Ensin seurasin monta kuukautta kaasuautoja, mutta koska alueelta ei saanut vielä kotimaista polttoainetta eli biokaasua, ymmärsin lopulta vaihtaa mielenkiinnon sähköautoihin. Seurasin niitä muutaman kuukauden, ja keväällä intouduin pyytämään tarjouksia Huyndain sähköautoista, mutta sitten isän sairastuminen vei ajatukset muualle. Nyt sadepäivinä loman alettua olen taas seurannut automarkkinoita ja käynyt koeajolla sillä seurauksella, että sähköautokuume on vaihtunut vuorostaan kaasuautokuumeeseen. Stormossenissa tankkaaminen olisi etuisaa työpäivinä. Saa nähdä kuinka tässä käy ja millä sitä kaasutellaan, ihanko vain omalla pepulla. 


Nevalla kuume ei päässyt laskemaan, sillä märkä neva oli todella raskasta kävellä. Puuskutin ja hikosin läpimärkänä. Kiukuttelin myös koiralle, jos se kiersi näreen väärältä puolelta. Varhaisin nevani oli hienoinen pettymys, sillä raakileita ei ollut erityisen runsaasti. No, se tietää sitä, että sekä auto että marjastaja saavat paljon liikuntaa. Nevakävely kulutti paljon enemmän kaloreja kuin toissa päiväinen matonpesu, joka sekin oli erinomaista hyötyliikuntaa. 

Skodassa ei korkeasta iästään huolimatta ole tietääkseni muuta vikaa kuin korkeat hiilidioksidi-, typpi- ja hiukkaspäästöt. Emännällä sen sijaan on päästöjen lisäksi myös kulumia nivelissä, reikiä ja lohkeamia hampaissa. Saa nähdä kumpi tästä talosta ennemmin lähtee. 




sunnuntai 9. heinäkuuta 2017

50-päivät

Tänään on pikkusiskon 50-päivät. Kävin loman alkajaisiksi haudalla muistelemassa. En tiedä miten paljon hän on muuttunut näinä liki 30 vuotena siitä kun on viimeksi nähty. Suloinen Saarakin olisi jo 46-vuotias. Millaista olisi jos tämä olisi yhteinen juhlapäivämme? 

Luulen, että taivaassa ei vietetä viiskymppisiä. Ehkä ihminen on siellä jotenkin ajaton. Nunnaystäväni sanoi kerran, että pyhät kuvataan usein nuorina ja siksi Kynttilänpäivän ikonissa naisprofeetta Hanna on aivan nuori, vaikka Raamatun mukaan ikää oli pitkälti toistasataa. Hannahan oli ollut leskenä 84 vuotta oltuaan aviossa 7 vuotta. 

Olen ajan vanki, ja on vaikea ajatella ajattomuutta. Ymmärrykseni on varsin rajallinen. Jos heittäydyn nurmikolle ja ajattelen maailmankaikkeutta, linnunratoja ja galakseja jotka jatkuvat äärettömiin, tunnen itseni heti pienemmäksi ja se on tietysti mukavaa. 

Tiedemiehet ovat  olemassaoloa pohtiessaan lähes yhtä tietämättömiä kuin me itse kukin lapsena. Mitä oli ennen kuin oli mitään? Mitä tulee kun kaikki tämä häviää? Ehkä niin takana kuin edessä on tila, jossa ei ole aikaa. 

keskiviikko 5. heinäkuuta 2017

Kutistuva kirkko

Luin jostain eilettäin, että tekipä kirkkomme mitä hyvänsä, ihmiset eroavat kirkosta. Ei se ihan noinkaan ole. Mutta on siinä jotain perääkin. Tuntuu siltä, että aina kun kirkon asiat ovat esillä mediassa, tapahtuu kirkosta eroamisia. On lukuisa joukko ihmisiä, jotka eivät koe kirkon sanomaa tai seurakuntayhteyttä ja seurakunnan palveluja tärkeäksi ja ovat herkillä käyttämään jotain sopivaa kimmoketta erotakseen kirkosta. Toiseksi on lukuisa joukko toimittajia, jotka ovat erityisen halukkaita nostamaan parrasvaloihin kirkon kiistakysymyksiä saadakseen nostatettua joissakin henkilöissä sellaisia tunteita, jotka johtavat eroklikkaukseen. Yleensäkin monien toimittajien ykkösagendana näyttäisi olevan saada aikaan muutosta, ihan sama mihin suuntaan. Kolmanneksi on valitettavasti myös pappeja, jotka eivät ole ymmärtäneet, mistä on kysymys siinä kun kantaa kirkon virkaa eikä omaa virkaa. 

Yksi syy kirkosta eroamisiin lienee myös Raamatussa ja sen vaikeatajuisuudessa. Tänään Ilkka-lehden yleisönostossa oli Matti Hurmeen yleisönosastokirjoitus, joka pysäytti miettimään, että monikohan oikeasti kuvittelee kirkon uskon edustavan kirjaimellista raamatuntulkintaa? Hurme nosti esiin eroavaisuuksia, joita esimerkiksi eri evankeliuimteksteissä on, kun kuvataan Jumalan puhetta Jeesuksen kasteen hetkellä. Hän kyseli, kuinka Raamattu voi olla kirjaimellisesti totta, jos sama asia kuvataan kolmella eri tavalla? Mietin, että pitäisi jaksaa kirjoittaa yleisönosastoon ja kertoa, että kirkon uskon mukaan Raamattu on sekä inhimillinen että jumalallinen kirja. Esimerkiksi Martti Luther ei edustanut sanainspiraatio-oppia, jonka mukaan jokainen sana Raamatussa olisi Jumalan sanelun mukaan kirjoitettu. Luther ajatteli, että Jumala on historiassa ilmoittanut ihmisille ne asiat, jotka ovat tärkeitä, että ihminen voisi kohdata armollisen Jumalan ja rakastaa lähimmäistään. Raamatun kirjoittajat ovat Pyhän Hengen johtamina kirjoittaneet nämä asiat ylös. Raamatussa on asioita, joita ei voi ymmärtää. Sillä kohdalla saa nostaa hattua ja mennä ohi. 

Opetan rippikoulussa, että evankeliumien eroavaisuudet johtuvat siitä, että Jeesuksen seuraajat ovat kertoneet kertomuksia hänestä jopa 30 vuotta ennen kuin hänen elämänkertojaan ryhdyttiin kokoamaan. Jokainen silminnäkijä näki asiat oman sydämensä läpi ja kertoi ne niin kuin muisti. Painotukset olivat erilaisia ja asiat myös kerrottaessa muuntuivat. Silti Pyhä Henki johdatti Raamatun kirjoittajia niin, että erilaiset kertomukset kukin avaavat meille jotain tärkeää Jumalasta ja ihmisestä. Joku näki haudalla vain yhden enkelin, toinen kaksi. Jeesuksen äiti ja täti näkivät varmaan ristin juurella valtavan kärsimyksen ja kertoivat siitä. Synoptikot Matteus, Markus ja Luukas saivat kuulla näitä kertomuksia. Sen sijaan Kleopaan vaimo ja Johannes saattoivat nähdä, että Jeesuksen kuolemassa oli kuitenkin jotain kuninkaallista, jotain ylevää. Ehkä he kertoivat siitä näkökulmasta, ja Johanneksen evankeliumi poikkeaakin oleellisesti muista. 

Länsimaisen ajattelun mukaan totuus voidaan ymmärtää siten, että kaikki detaljit pitävät tarkasti paikkansa. Heprealaisen kertomusperinteen mukaisesti totuus on kuitenkin siinä, mitä tärkeää kertomus avaa sinusta, minusta ja Jumalasta. Olen joskus ajatellut, että jos Betlehemin lastenmurhaa ei olisikaan historiallisesti tapahtunut, se joka tapauksessa kuvaisi todellisuutta. Se kuvaa millainen hallitsija Herodes oli. Hänhän tappoi vaimonsa ja lapsiaan, kun pelkäsi vallankaappausta. Ja Jeesus syntyi tällaiseen maailmaan, missä lapset joutuvat kärsimään ihmisten ahneuden ja vallanhimon tähden. En väitä, että Betlehemin lastenmurha olisi tarua, mutta sen syvin totuus on jossain muualla kuin itse tapahtumassa. En silti edusta ajattelua, jonka mukaan Raamatussa kuvatut tapahtumat olisivat vain vertauskuvallisia. Olen vakuuttunut Jeesuksen historiallisuudesta ja siitä, että hänet teloitettiin ristillä. 

Luulen, että monet kirkon työntekijät ja aktiiviset seurakuntalaiset ovat epäonnistuneet pitämään esillä sitä, miten Raamattua tulee ymmärtää ja johtaneet monet ihmiset älylliseen ristiriitaan Raamatun ns. ristiriitaisuuksien äärellä. Ehkä olen itsekin ollut tässä liian arka ja antanut liian paljon tilaa niille raamatunselittäjille, jotka vaativat uskomaan, että Jumala loi maailman kirjaimellisesti seitsemässä päivässä. 

Syvin ongelma ei kuitenkaan ole edes tässä. 

Kirkon sanoma on aivan valtava. Olen hyvin motivoitunut pitämään esillä sitä. Mielestäni on todella merkittävää, että elämässä on enemmän kuin mitä näemme ja voimme todistaa. Kaikissa elämän tilanteissa on toivoa. On olemassa rakastava Jumala, joka tahtoo kohdata sinut ja antaa ilon ja rohkeuden. On olemassa armo, jonka tähden saa aloittaa uutta elämää puhtaalta pöydältä. Kuolema ei ole kaiken loppu. Tätä sanomaa ei jostain syystä pidetä tällä hetkellä tärkeänä tai en osaa välittää sitä oikein. Siksi kirkosta erotaan.

Mutta jostain syystä sitten kun kirkosta eronnut on kuollut, hänen omaisensa pyytävät, että kirkon pappi siunaisi hänet hautaan. Hän on kuulemma eronnut kirkosta vain rahan vuoksi. En ole vielä kehdannut sanoa, että juuri rahan vuoksi jättäisin mielelläni siunaamatta, sillä jonkun on maksettava papeille palkka. Näen kirkosta eroamisen myös hengellisesti hyvin vakavana asiana, ja mietin, onko ihminen samalla sanonut ei Jumalalle ja Jeesukselle. 

Teen parhaani, mutta aina en osaa enkä onnistu. Uskon lahjaa ei voi toiselle antaa, mutta jokainen kristitty voi antaa todistuksen elämällään. Tässä kohdassa huomaan tarvitsevani erityistä armoa, sillä elämäni voisi syvemmin kertoa rakkaudesta. Minä en pysty muuttamaan suuntaa, mutta Jumala voi. Maailmanlaajuisesti kristillinen kirkko kasvaa ja vahvistuu koko ajan. Pienikin kirkko voi olla Jumalan valo maailmassa.


sunnuntai 2. heinäkuuta 2017

Lepopaikka

Lienee monelle tuttua, että pieni jännitys saa nukkumaan koiranunta. Luulee, että on jo aamu, vaikka on nukkunut vasta tunnin pari. Ja kelloon vilkuilu jatkuu pitkin yötä. En ymmärrä miksi viime yönä jännitin tämänaamuista messua. Onhan suuri ilo viettää konfirmaatiota Vaasan kauniissa kirkossa, ja tuttuakin se on. Ajattelin, että joku nuorista varmaan nukkuu pommiin, täytyykin muistaa hakea aamulla puhelinnumerot toimistolta, että voi sitten ruveta herättelemään. Mietin miten nuorisotyönohjaaja mahtaa saada levottomat lapset puettua alboihin, jos en ehdi auttamaan. Tulevatko isoset ajoissa? Mahtaako kanttori tuoda rytmisoittimet ja onkohan hän monistanut laulun sanoja? Onko kirkossa tarpeeksi virsikirjan lisävihkoja? Mietin myös omia mahdollisuuksia erehtyä - onnistuinhan eilenkin tekemään pienen mokan Oravaisten kirkossa. 

Turhaahan nämä kaikki huolet olivat. Nuoret olivat aivan fiksuja ja rakensivat omalta osaltaan hienon juhlan. Oli sykähdyttävää, kun konfirmoidut nuoret säestivät rytmisoittimilla Jaakko Löytyn säveltämää Martin Luther Kingin laulua uudesta maasta: Siellä ei toinen toistansa pelkää, siellä ei itketäkään, siellä ei taakat rasita selkää, yhdessä kun eletään... 

Sydän oli täynnä riemua, kun kansa tungeksi ehtoollispöytään, ja laulettiin: Armon lapset riemuitkaa! Messussa koen usein virkistyväni silloinkin, kun olen työtehtävissä. Eihän siellä kukaan ole lopulta omien suoritusten varassa.

Yllätyksekseni huomasin kastejuhlaan lähtiessä, että enää yksi viikko töitä ennen kesälomaa. Tosin olen tuon viikon kirkkoherran sijaisena, ja niinpä toivon, ettei tapahtuisi mitään yllättävää, joka vaatisi lisäpanostusta. Kesäpäivät ovat aina kovin kiireisiä. En ole ehtinyt syödä lounasta kolmeen päivään, joten olen syönyt iltapalaa sitäkin enemmän. Kaipaan myös sitä rauhaa ja lepoa, mitä saan nauttia luonnon helmassa.
 
Tänään on ollut nimipäiväni eli heinä-Maaria, eräs Jeesuksen äidille omistettu päivä, joka oli keskiajalla myös Suomessa juhlapyhä riippumatta siitä, sattuiko päivä sunnuntaille niin kuin nyt. Kirkoissa puhuttiin tänään tuhlaajapojasta, mutta heinä-Maaria eli Marian käyntipäivä muistuttaa siitä, miten Jeesuksen äiti lähti raskaaksi tultuaan katsomaan sukulaistaaan Elisabetia, joka puolestaan odotti Johannes Kastajaa. Kun naiset kohtasivat, lapsi hypähti Elisabetin kohdussa, ja Elisabet lausui täynnä Pyhää Henkeä: Siunattu olet sinä naisista siunatuin, ja siunattu sinun kohtusi hedelmä (Luuk. 1:42).

Siunattu olen minäkin, sillä saan levätä sen varassa, mitä Jumala on minulle lahjoittanut ja mitä Jeesus on puolestani tehnyt. Siunattuja olkoot myös kohtuni hedelmät niin ensimmäisessä kuin toisessa polvessa.