sunnuntai 27. kesäkuuta 2021

Kultaista vai kaltoinkohdeltua karjaa

Botswanalaisille karja on hyvin tärkeää, kirjoittaa Alexander McCall Smith kirjoissaan. Motswanat uneksivat siitä, miten edesmenneet katselevat taivaan kultaista karjaa. Myös minun unelmissani taivaassa on lehmiä, niin kuin Jesajan kirjan taivaskuvassa, jossa lehmä ja emokarhu käyvät yhdessä laitumella, yhdessä käyvät levolle niiden vasikat ja pennut, ja leijona syö heinää niin kuin härkä (Jes.11:7). Täälllä maan päällä haukka nappaa pikkulinnun, leijona antiloopin, susi lehmän. Jesajan kuva on rikkumattoman rauhan kuva. 

En kuitenkaan tiedä, onko se susi, joka ei saalista. Entä ihminen, mikä on ihmisen osa maan päällä ja taivaassa? Luomiskertomuksessa ihmiselle annettiin lupa viljellä ja kehotus varjella luomakuntaa ja hänelle annettiin ravinnoksi kaikki kasvit. Vedenpaisumuksen jälkeen ihmiselle annettiin ravinnoksi myös kaikki olennot, jotka elävät ja liikkuvat. Keräily- ja metsästysvaiheen jälkeen ihmisestä kehittyi karjankasvattaja (tosin keräilyviettini ei ole hävinnyt). Israelilaiset olivat Vanhan testamentin aikaan paimentolaisia, jotka uhrasivat Jumalalle karjansa parhaita eläimiä saadakseen synnit anteeksi tai siunauksen. Joskus uhrit poltettiin ja hävitettiin kokonaan, joskus ne syötiin samana päivänä. Myös Jeesuksen aikana uhrattiin ja syötiin eläimiä. Ja apostoli Paavali kirjoitti, että joku katsoo voivansa syödä kaikkea, mutta heikkouskoinen syö vain kasviksia (Room.14:2).

Vegaaniruokavalion puolustus ja ongelmat

Teologian tohtori seurakuntapastori Kari Kuula julkaisi Kirkko ja Kaupunki -lehdessä tammikuussa 2021 kolumnin, joka loukkasi monia maanviljelijöitä. Hän halusi nostaa esiin eläintuotannon eettiset ongelmat, ja teki sen varsin kärkevästi. Hänen mukaansa kysymys on eläinteologiasta ja luotuisten olentojen tuntoisuudesta. Hän liitti kirjoituksessaan riistämisen, kiduttamisen, näännyttämisen ja kaltoinkohtelun nykyiseen eläintuotantoon ja sanoi sitä saatanalliseksi julmuudeksi. Erityisesti hän arvosteli maidontuotantoa sanoen, että maito on kauhea tuote, koska lehmä keinosiemennetään, sen poikanen (lue: vasikka) otetaan pois, ja siitä lypsetään maitoa näännyksiin asti. Planettamme on eläintehdas, jossa tuntoisista eläimistä tehdään orjia ja esineitä. Eläinparat kärsivät ihmisten keskitysleireissä. Ratkaisu ongelmaan on vegaani ruokavalio.

Minulla ei sinänsä ole mitään vegaania ruokavaliota vastaan. Olin idean äiti, kun seurakunnassamme järjestettiin pari vuotta sitten Earth Hour -tapahtuma, jossa myös vegaanireseptit olivat esillä. Itse olin tosin siinä vaiheessa töissä poronhoitoalueella. Ihminen on sekaravinnon käyttäjä, joka pystyy hyödyntämään sekä kasveista että lihasta ja maidosta saatuja ravinteita. Kasvisruokavaliolla voi varmasti tulla toimeen varsinkin, jos tekee kevyttä työtä. Itse olen huomannut, että vanhetessa mieliteko lihaan on vähentynyt ja tekee mieli useammin syödä kalaa. Ja ihmisen, kuten eläimen, kannattaa kuunnella tarpeitaan ja vaistojaan, sillä keho tietää mitä se tarvitsee, jos annamme sen tulla tuntemaan monipuolisia makuja ja ravintoaineita. Kasvisruokavalion noudattaminen ei kuitenkaan ole ympäristön kannalta ongelmatonta. Pystytäänkö Suomessa tuottamaan riittävästi valkuaispitoisia kasviksia kuten hernettä ja härkäpapua, vai tuodaanko kehittyvistä maista geenimanipuloitua soijaa, jota tuotetaan kenties lapsityövoimalla? Ehkä uusi teknologia tuo ajan kanssa avun proteiinikysymykseen, mutta ei vielä. 

Nyt Suomen peltoala soveltuu suurelta osin vain rehuviljan tai nurmirehun viljelyyn. Jos karjantuotannosta luovutaan, suuri osa pelloista jää viljelemättä ja puskittuu. Tämä aiheuttaa huoltovarmuusongelman ja on myös epäeettistä maailmassa, missä on yhä nälkää ja erityisesti proteiinin nälkää. Eikä tämä koske vain Suomea, vaan myös esimerkiksi Botswanaa tai Namibiaa. 

Kärjekäs ja virheellinen informaatio 

Kuulan kärjekäs kolumni aiheutti minussa voimakkaan vastareaktion, ja täytyy sanoa, että on vaikea enää pitää häntä teologisena asiantuntijana saatikka maatalouden asiantuntijana. Hän teki niin kuin meillä valitettavasti on usein tapana: otti Raamatun omien mielipiteidensä tueksi valikoimalla sieltä esimerkiksi ajatuksen siitä, että Jeesus olisi viitannut eläimiin sanoessaan Mitä teette yhdelle näistä pienimmistä, sen te teette minulle. Kuula viittaa näin Jeesuksen sanoihin viimeisellä tuomiolla, missä Kristus puhuu mm. nälkäisten ruokkimisesta, kodittomista ja sairaista. Nykykäännöksen mukaan minkä olette tehneet yhdelle näistä vähäisimmistä veljistäni, sen te olette tehneet minulle. Siinä ei puhuta eläimistä. Se että Raamatusta ei löydy tuollaista kannanottoa eläintenhoitoon ei sinänsä tietenkään vähennä eläinten merkitystä ja arvoa. 

Tuntui väärältä, että raamatuntuntutkijan ja papin arvovallalla käytiin moittimaan karjankasvattajia keskitysleirinpitäjiksi. Onhan siinä aika iso ero natsimeininkiin, kun karjankasvattaja ruokkii hyvin, hoitaa karjan sairaudet, huolehtii vitamiineista, käy iltamyöhään ja tarvittaessa monta kertaa yössä tarkistamassa onko kaikki hyvin. Ja tekee tätä viikon kaikkina seitsemänä päivänä, jouluna ja juhannuksena, että riittäisi itselle toimeentuloa ja toisille hyvää ruokaa. Niin suomalaiset karjankasvattajat tekevät ja etsivätoimiston johtaja Mma Ramotswen sanontaa lainatakseni se on yleisesti tunnettu tosiasia. Jos joku ei hoida karjaansa, se voi johtua siitä, että hän on menettänyt terveytensä, ja yksi syy siihen ovat tällaiset hänen työtään aliarvioivat mielipiteet ja toimeentulohuolet.

Useat maanviljelijät ja Maataloustuottajien etujärjestö tekivätkin Kuulan kolumnista kantelun Espoon hiippakunnan tuomiokapituliin. Kuula ymmärsi kyllä, että hänen loukkaavalta kuulostavat kärjistyksensä olivat saattaneet loukata suomalaisia maanviljelijöitä, ja pahoitteli sitä jossain vaiheessa, joskaan ei osoittanut muunlaista katumusta kannanottojensa suhteen. Hän kertoi, että hänen näkökulmansa oli globaali ja hän kohdisti kolumninsa tehotuotantoon. Hän ei määritellyt tarkemmin, mitä tehotuotannolla tarkoitetaan, mikä on ongelmallista. Joka tapauksessa hänen mielestään myös suomalaisilla maatiloilla eläinten kärsimys ylittää kohtuuden rajat, ne elävät keinotekoisessa ympäristössä eivätkä voi toteuttaa lajityypillisiä tarpeitaan. Lehmän poikanen otetaan pois eikä se saa hoivata sitä. Lehmä käy kesän laitumella ja sammutetaan talveksi parteen. Kuulan mukaan hänen teksteissään kirkko puolustaa niitä, jotka eivät osaa puhua puolestaan. Espoon hiippakunnan tuomiokapituli katsoi, etteivät kantelut anna aihetta toimenpiteisiin.

Naskalin "parteen sammutettua" karjaa
1970-luvulla. Hoitamassa äiti, isä ja
pikkusiskoni, kaikki edesmenneitä.

Tuotannon eettisyys ja karjatalouden kehitys

Eläintuotannosta on hyvä keskustella kuluttajien ja tuottajien kesken, mutta valitettavasti tätä keskustelua ei aina osata käydä asiallisesti. Tietyn ammattiryhmän solvaaminen ja vähätteleminen voitaisiin ehkä jopa tulkita yllyttämiseksi kansanryhmää vastaan. Kuitenkin on myös maataloustuottajan etu, että esim. eläintuotteita voidaan pitää eettisesti korkeatasoisesti tuotettuina. Tällaiset kärjekkäät kannanotot saattavat hämärtää monisyisen totuuden. Itse olen pohtinut aikaisemmassa työssäni paljon, miten saisin kuluttajat arvostamaan elintarvikkeessa muutakin kuin halpaa hintaa. Laatu maksaa, myös moraalinen elintarvike.

Karjantuotanto on ollut maassamme myös luonnon monimuotoisuuden ylläpitäjä. Siellä, missä on karjaa ja niittyjä, on myös kärpäsiä ja erilaisia hyönteisiä, jotka hyötyvät lehmänläjistä. Ne taas tarjoavat elinmahdollisuuksia monille linnuille, kuten räystäspääskyille ja kottaraisille. Viljellyllä maisemalla on myös omat kauneusarvonsa. Karjatila on ollut monelle lapselle hyvä kasvupaikka, jossa on oppinut kunnioittamaan elämää, rakastamaan ja hoivaamaan eläimiä. Kirjoitan erityisesti karjatilan näkökulmasta, koska tunnen maidontuotannon parhaiten, ja Kuula otti sen erityisesimerkiksi.

Muistan, että kun meistä tuli Naskalin isäntäpari reilut 30 vuotta sitten, lehdet olivat täynnä ruuan hintavertailuja. Maanviljelijöitä syyllistettiin siitä, että ruokaa tuotetaan Suomessa tehottomasti ja se maksaa liian paljon verrattuna muihin Euroopan maihin. Kun liityttiin Euroopan Unioniin, tuotteista saatu tulo romahti, ja asetettiin tavoitteeksi suuremmat tuotantoyksiköt. Speedy Motorsin toimitusjohtajaa J.L.B. Mategonia lainatakseni yrityksen tavoitteena on nimittäin se, että kun tuotoista vähennetään kulut, viivan alle jäisi jos mahdollista plusmerkkinen luku. 

Tuotantoyksiköiden kasvu on yllättäen koitunut joiltakin osin eläinten onneksi. Raskaita työvaiheita on voitu koneellistaa, mikä on vapauttanut karjanhoitajan työpanosta eläinten hyvinvoinnin tarkkailuun. Uudet karjasuojat ovat järkiään pihattonavettoja, missä lehmät saavat liikkua vapaasti. Niissä huomioidaan eläinten viihtyvyys. Nykyaikaisissa pihatoissa lehmät menevät vapaaehtoisesti useita kertoja päivässä lypsyrobotin hellään lypsyyn. Robotti kun pystyy mittaamaan maidontulon utareneljänneksittäin eikä nypi vahingossa tyhjää utaretta. Huolimatta tästä kehityksestä karjatilat ovat Suomessa edelleen perheviljelmäpohjaisia eikä mitään tehdasyksikköjä. On myös vanhoja pienempiä yksiköitä, missä lehmät ovat edelleen parressa päästä kiinni, mutta missä ne saavat sitäkin yksilöllisemmän hoidon ja pääsevät jaloittelemaan jaloittelutarhaan tai laitumelle. Väittäisin, että vanhainkodissa harvoin kysytään mikä tänään maistuisi, mutta sairaan lehmän kohdalla hoitaja näkee paljon vaivaa saadakseen sen syömään jotain, että pötsi pysyy toiminnassa. Kuula ei ehkä tiedä, mistä kuulee ja tunnistaa tyytyväisen ja onnellisen lehmän. 

Kehityksessä voi nähdä myös negatiivisia piirteitä. Kun Naskalin lehmät pääsivät pihattoon v. 1993, oli pyydettävä eläinlääkäri sahaamaan teräväsarvisilta sarvet, koska lajitoverit saattoivat käydä puskemaan kioskilla olevan lehmän utareita takaapäin saadakseen sen karhattua pois ruokintapaikalta ja syötyä sille tippuneen jauhoannoksen. Ahneus on tavanomaista kaikkien olentojen kohdalla, se on yleisesti tunnettu tosiasia. Myös vasikat jouduttiin nupouttamaan ja painamaan reikäkoneella korviin EU-korvamerkit. Itkin ja ihmettelin, kun ensimmäistä korvamerkkiä laitettiin, sillä tunsin toki eläimeni ilman numeroa – mutta ehkä joku iso tilallinen Euroopassa olisi huijannut vuoristopalkkioita roudaamalla samoja lehmiä paikasta toiseen. On sääli, että naudalta riistetään sarvet ja sille laitetaan muovilappuja korviin.

Pyrkimys tehokkaampaan tuotantoon ja korkeampaan maidon laatuun on todellakin painottanut karjanjalostusta liiaksi tuotantomäärän suuntaan kestävyyden ja tuotantoiän kustannuksella. Tässä Kuula on oikeassa. Tämä asia oli tiedossa jo 90-luvulla, ja mielestäni jalostustavoitteita silloin myös tarkennettiin ja ryhdyttiin huomioimaan mm. jalostuseläinten rakenne entistä paremmin tavoitteena parempi kestävyys. Kuula sääli kolumnissaan lehmiä, jotka eivät saa maistaa oikeaa sonnia ja pitää vasikkaa vierihoidossa. Sen sijaan häneltä ei riittänyt sääliä lemmikeille, jotka kastroidaan ja jotka eivät pääse toteuttamaan lajityypillistä käyttäytymistään luonnollisessa ympäristössään. Erityisesti koirien ja kissojen pito on lisääntynyt niin, että jos ihmiset eivät enää söisikään lihaa, niin ainakin lemmikkejä varten on kasvatettava eläimiä, sillä ne tarvitsevat eläinproteiinia.

Iloinen perhetapahtuma Naskalin uuden
kylmäpihaton poikimakarsinassa

Mikä eläimelle oikeasti on parasta? 

Meillä oli uudessa pihatossa ensin poikimakarsina, josta oheinen suloinen kuva vastasyntyneestä vasikasta. Lehmä ja vasikka saivat olla yhdessä viikon verran. Se tuntui söpöltä, mutta sitten tajusin kuunnellessani esitelmää metsälehmätutkimuksesta, että eläimen kannalta se ei ole lainkaan luonnonmukainen järjestelmä. Metsälaitumella lehmä käy sivummalla poikimassa vasikkansa, ja jättää sen suojaiseen paikkaan käyden siellä sitä imettämässä. Emo kuitenkin viettää suurimman osan ajastaan ruokailemassa muun lauman kanssa. Vasta kun vasikka on kunnolla leimautunut emä tuo sen lauman joukkoon. Poikimakarsina-ajattelussa toimitaan päinvastoin: Pidetään emä ja vasikka yhdessä silloin kun emä ei halua ja erotetaan ne silloin kun vasikka on kunnolla leimautunut. Lypsykarjatuotannossa, missä vasikka otetaan pois emältä, on lempeämpää antaa vanhaan totuttuun tapaan emän nuolla vasikka kuivaksi ja erottaa ne sitten. Emolehmätuotantoon perustuvassa lihantuotannossa vasikka sen sijaan saa seurata emäänsä noin puolivuotiaaksi saakka.  Eläinten parasta ei voi päättää ihmisen tunteiden perusteella, vaan hoidon on perustuttava tutkittuun tietoon eläinten käyttäytymisestä.

Sivumennen sanoen myös lemmikkieläimiltä viedään lähes aina pennut ennen kuin ne haluaisivat niistä luopua, mutta jos etelän kaupunkiseurakuntien papit mainitsisivat tästä, voisi tulla kirkosta eroamisia. Eläimet kokevat surua ja iloa ja viestivät sitä monin tavoin hoitajilleen, lehmät mm. korvien asennolla. Meidän on herkistyttävä kuulemaan niitä viestejä ja tehtävä parhaamme. Aina ei voi eläintäkään auttaa. Ylemmässä kuvassa olevan pikkusiskoni Ismo-kissa kuoli suruun pian Saaran (16) kuoleman jälkeen. 

Ongella ollessani olen huomannut, miten mato kiemurtelee, kun laitan sitä koukkuun. Mato on varmasti tuntoinen olento siinä missä nisäkäskin. Mutta jos saan kalan, tapan sen mahdollisimman kivuttomasti ja saan siitä hyvää vapaana kasvanutta ruokaa kissalle tai itselleni.  Tuntoisten eläinten ja ihmisten tunteita loukataan koko ajan, sillä emme ole vielä taivaassa. Joudumme usein tekemään vaikeita valintoja, sillä kaikki vaikuttaa kaikkeen ja kun yhdessä asiassa yrittää tehdä oikein, voi se kostautua toisaalla. Oikeaa tietä etsiessään jokaisen on kuljettava itse. Viisaus ei asu yhden ihmisen päässä eikä kukaan voi sanoa olevansa kirkon ääni paitsi Kristus itse. 


tiistai 8. kesäkuuta 2021

Hautapaikkaa hakemassa

Olen varmaan kertonut montakin kertaa isäni mainiosta mustasta huumorista. Kun menin kerran aikoja sitten hautuumalle, hän sanoi, että hyvä kun tulit. Oli iloisia uutisia: Oon löytäny sulle hautapaikan ja pitänyt siinä jo vähän kukkaakin. Isä oli parhaillaan siistimässä sukuhautaa, jossa lepäsivät talvisodassa menehtynyt tätini, isovanhempani ja kaksi pikkusiskoani. Nyt siihen on haudattu myös vanhempani. Ehkä siinä tosiaan on jo vähän täyttä ja hautakivi on suunnitelmallisesti täytetty nimillä.

Isän löytämä hauta lienee ainut Laihian hautausmaalla, missä on tämän vanhan sukutilan nimi Naskali. Olen aina välillä käynyt tuota hautaa tutkailemassa. Nimistä saa vielä juuri ja juuri selvää, ja olen ihmetellyt, miksi siihen on selvästikin haudattu äiti ja poika, Anna ja Wihtori Naskali. Liekö poika avioton? Äidin nimeä ei löydy Naskalin isäntäväen lapsikatraista, mutta kun monilla esivanhemmistani oli jopa 12 lasta, joista aina jokunen kasvoi aikuiseksikin, niin mahdollisia sukulinjoja on runsaasti. 

Asia tuli jälleen ajankohtaiseksi, kun suvun kahta hautakiveä piti oikaista ja kunnostaa. Huomasin, että myös tuo Naskalin hauta on kunnostusta vailla ja kysyin tarjousta. Peruskivi pitää nostaa, kivi puhdistaa ja nimet hopeoida, kaivaa esiin vajonneet reunuskivet. Siihen vierelle mahtuisi aikanaan minun ja Joukon kivi. Mutta hautaa ei voi noin vain omia. Kysyin hautaoikeuden hallintaa seurakunnasta. Haudalla ei ole ketään haltijaa ja se on hoitamaton, mutta jotain perusteita täytyisi olla siihen, että saisin sen hoitooni. Sain vinkin, että paikkakunnalta löytyy laihialaisten sukujen tutkija ja tuntija.

Otin yhteyttä Finnilän taloon Pentti Jokelaan, ja sain kuin apteekin hyllyltä yli 50 sivua Wihtori Naskalin sukulinjaa. Siitä selvisi kohta, että Wihtori on paappani 3. serkku, yhteinen esi-isä Henrik Jaakonpoika on syntynyt 1745. Wihtori ei kuitenkaan ole kovinkaan etäinen Naskalin tilaan nähden, sillä hänen isänsä Matti Naskali on täällä syntynyt ja avioitunut sitten Wihtorin äidin kanssa. Reilut puoli vuotta Wihtorin syntymän jälkeen Matti-isä kuitenkin lähti Amerikkaan ja jäi sille tielle. Anna eli elävän leskenä ja Wihtori eli lähes isättömänä ja kuoli lapsettomana mäkitupalaisena. Ehkä hän kuitenkin saa Naskalin isäntäväkeä rinnalleen, kun meistä aika jättää. 

Hautausmaalla ja sukukirjoissa on monenlaista mielenkiintoista historiaa. On kiehtovaa katsella taaksepäin. Toki hauta-asian järjestäminen ennen kuolemaa tuntuu myös innostavalta. En kuitenkaan aio vielä teetättää hautakiveä, jossa olisi nimi ja syntymäaika valmiina, vaikka sellaisiakin olen nähnyt. Elämästä voi nauttia, vaikka jo hoitaakin omaa hautaansa.