Rukous

Onpa ollut ihana ja huolekas keskikesän vapaaviikko. Kasasin juhannuksen paikkeille leirivapaita sun muita siirtovapaita ja olemme saaneet nauttia uimisesta, saunomisesta, pyöräilystä, lukemisesta ja metsissä samoilusta. Olen myös koettanut, ajoittain silmät kyyneleisenä, nauttia koiraystävän seurasta niin kauan kuin se vielä on iloinen. Sain varmistuksen, että sillä on syöpä, jota ei kannata hoitaa.

Kun tänään tulimme pohjoisen reissusta kotiin, odotti toinen huoli. Sissi-kissaa ei näy missään. Isäkin sitä oli jo kaipaillut alusta alkaen, sillä kissalla on ollut tapana käydä hänenkin ruokakupillaan. Vanha kissa Raita kulkee nyt ympäri kartanoa, mouruaa ja etsii Sissiä. Saapa nähdä näkyykö Sissiä enää. Blogini kuvituskissoista Sissi on etummainen. Se tuli löytökissana taloon ja siitä tuli hyvin rakas, kun se piti pelastaa elämälle ruokkimalla lääkeruiskulla. Kissoilla on vaarana pedot ja naapurien mahdollisesti käyttämät rotanmyrkyt, tietysti myös liikenne ja muut arvaamattomat asiat.

Monet kasvit kukkivat tänä vuonna runsaina, niin myös Maariankämmekkä. Luin juuri, että se on saanut nimensä juurimukulastaan, joka muistuttaa rukoukseen liitettyjä käsiä. Nimi viittaa siis Neitsyt Mariaan, jumalanäitiin. Toivoisinpa että minäkin muistaisin ja jaksaisin rukoilla enemmän asioitteni ja rakkaitteni puolesta. 

Rukous ei aina tuota heti konkreettista tulosta, mutta joskus rauhoittuminen rukoukseen voi antaa rauhan ja turvallisuuden sydämeen. Toisinaan rukouksessa saa myös aivan konkreettisen idean. Niin kävi mökillä, kun Strömbergin hellasta alkoi uuninluukku repsottaa. Mieheni puhjasi sen kanssa hyvän aikaa, irrotti hellan sivulevyn ja yritti saada saranaa loksahtamaan paikoilleen. Hän alkoi puhua, että kannattaa ostaa uusi hella, mutta minä kun pidän vanhoista Strömbergin helloista! Sitä paitsi hellan kytkemiseen tarvittaisiin sähkömiestäkin.

Menin siis apuun, yritin ensin auttaa miettimisessä ja taivuttelussa. Sitten hiljennyin rukoukseen. Tuli mieleen, missä asennossa uuninluukku oli kun se repsahti mieheni yrittäessä siirtää hellaa. Vedin luukkua ulospäin ja nytkäytin takaisin, ja kas, yhtäkkiä luukku vain loksahti paikoilleen. Toimin oikeastaan ihan summamutikassa, intuition varassa, ja kerralla oikein. Ei olisi kai tarvinnut sitä sivulevyäkään irrottaa. 

Tuo pieni arkinen tapahtuma muistuttaa minua siitä, että myös elämän suuremmissa asioissa voi saada viisautta ja taitoa, kun sitä pyytää. Muistan miten suuren vaikutuksen minuun teki lapsena raamatunkertomus kuningas Salomonista, joka ei pyytänyt rikkauksia eikä kunniaa eikä pitkää ikää, vaan viisautta. Viisaus onkin oikeastaan sellaista, että sitä ei voi hankkia itse, ei vaikka kuinka lukisi ja pähkäilisi. Ja ne jotka luulevat viisaita olevansa ovat tyhmiksi tulleet. 

Pelottelua

Juhannus on ollut täynnä lepoa, iloa, unelmia marjasadosta ja toivon merkkejä. Haikeuttakin siihen sisältyy, sillä luulen että koiraystävällä ei ole enää pitkälti elinaikaa. Mutta sellaista elämä on. Siihen sisältyy monenmoista, ja silti mennään eteenpäin, välillä rohkeasti ja välillä epäröiden. Ehkä yritän hankkia marjastusretkilleni kaksijalkaisia ystäviä karhunsyöteiksi, ettei tule niin paljon kyyneleitä marjasankoon. 

Joskus kirkkoa on syytetty helvetillä pelottelusta. Ehkä pelottelua on joskus ollutkin mukana, ainakin herätyskristillisissä piireissä, joissa on laskettu montako tulee uskoon väkevien todistusten ansiosta. Mutta tänä päivänä pelottelijat ovat kyllä aivan muualla ja pelottelu tuntuu olevan vähintäänkin maan tapa. Se kietoutuu salakavalasti niin sanottuun uutisointiin.

Oletko nyt varmasti saanut kuulla välttämättömät keskikesän uutiset? Kerrattakoon vielä joitakin. Myrskyrintama uhkaa Suomea juhannuksena. Tähän mennessä juhannus on vaatinut kaksitoista ihmishenkeä. Hurja juhannushulina jatkuu. Brexit vaikuttaa elämääsi seuraavalla kuudella tavalla: 1) Suomen talouskasvu hiipuu  2) osakkeiden arvo laskee 3) Suomen talouskasvu hiipuu... Erikoissairaanhoito loppuu Vaasassa. Kansalaisdemokratia ei toteudu Laihialla ellei lehdistö moiti päivittäin kuntapäättäjiä. 

Edellä mainittuihin ja moniin muihin uutisiin sisältyy aimo annos pelottelua. Toisaalta myös asiatonta ja perätöntä negatiivisilla asioilla mässäilyä. Joskus negatiivinen uutinen ohjaa myös ihmisten käyttäytymistä. Kun luodaan uutiskuva talouden epävarmuudesta ja lamasta, se alkaa myös toteuttaa itseään. Tuulet ja pilvet sentään kulkevat ihan keltaisesta lehdistöstä piittaamatta.

Olen sanomalehtisukua ja siksi meille on tullut aina paljon lehtiä. Nyt olen vihdoin saanut tarpeekseni lukemattomista lehdistä ja suostunut siihen, että perutaan toinen aamulehden duplikaateista, jonka erityisaineistoon kuuluu lähinnä nimettömän puskastahuutelun palsta. Säästyneen summan voin yrittää käyttää johonkin, joka tuo enemmän toivoa maailmaan.

Joskus on ollut puhetta, että koululaisille tulisi opettaa medialukutaitoa. En osaa sanoa, miten paljon sitä koulutyössä harjoitellaan, mutta aihe on todellakin tärkeä. Tulisi opettaa niin lapsille kuin aikuisille, että asioita tulisi yrittää suhteuttaa. Elämässä on nousuja ja laskuja, myrskyt tulevat ja menevät. Joka päivä kannattaa etsiä kasvun ja toivon merkkejä. Päivän evankeliumissa Jeesus sanoo: Älä pelkää! 

Raamattu, kirkko ja eläimet

Fiona pentukoirana kymmenisen vuotta sitten

Kyllähän minä itkin, kun käytin koiraani viikko sitten eläinlääkärissä. Täytyy kuulemma varautua pahimpaan, kuonossa voi olla syöpä. Niin olin pelännytkin. Otettiin kudosnäyte ja laitettiin tikki kuonoon. Toissa iltana huomasin, että tikki oli irronnut törtselistä huolimatta. Niinpä otin sessulin eilen mukaan Palosaaren kirkon aamurukoushetkeen voidakseni käyttää sen eläinlääkärissä ennen päivän hautajaisia. Jouduin ajelemaan edestakaisin ja päivästä tuli hektinen. Arvasin, että Palosaaren kirkon ihana vahtimestari Pirkko antaisi koiran rukoilla sakastissa sillä aikaa kun me muut rukoilisimme kirkon puolella. Koira käyttäytyikin oikein kauniisti. Huomasin, että koiran parantumisen puolesta on jopa helpompi rukoilla kuin ihmisen. Luulen, että ihmisen kohdalla jännitän, etten vain anna vääriä toiveita. Eläimen kohdalla olen paljon luottavaisempi. Raamatussa, Psalmissa 36, on ihana lause: Ihmistä ja eläintä sinä autat, Herra. 

Eläinlääkäri tuntui olevan aika vähän huolissaan kuonon haavasta. Halusinkin vain varmistaa, ettei haavan sisään ole jäänyt tikkilankaa, kuten minun haavaani kerran. Kudosnäytteen tulokset eivät ole vielä tulleet ja se ratkaisee paljon enemmän. Nyt annan koiralle vitamiineja ja rasvaan kuonoa pihkavoiteella ja vauvojen aurinkorasvalla. Ainakin sillä on vielä hyvä ruokahalu ja onnellinen ilme. 

Meillä oli karhukoiraan vivahtava talonvahti, kun olin lapsi. Sen nimi oli Miksi. Miksi jäi eräänä päivänä auton alle tuossa kolmostiellä. Veljeni kantoi sen itkien kotiin ja hautasi riihen luo. Kirjoitin päiväkirjaani horjuvalla käsialalla onnettomana: Miksi, miksi jäit auton alle? Äiti ei oikein pitänyt koirista ja niihin liittyvästä vaivasta. Siksi meille ei otettu uutta koiraa, ennen kuin vanhempani kerran olivat lomamatkalla. Silloin isotveljet rohkenivat ottaa naapurista pystykoiraan vivahtavan Tomin, jonka toinen korva nuokkui. Tomi osoittautui myöhemmin nartuksi ja sitä alettiin kutsua Tomskuksi. Tomskukin jäi auton alle eräänä aamuna, kun huomasi minut koulutiellä ja lähti innoissaan ylittämään tietä. Itkin sitä kauan. Äiti ei enää antanut ottaa koiraa, joten päätin, että aikuisena minulla on koira. Ja niin on ollut. 

Fiona on neljäs aikuisiän koiristani. Hirvikoira Tella ja lapinkoira Nätti kokivat saman kohtalon kuin Miksi ja Tomsku. Jotenkin ne pääsivät livahtamaan tielle. Muistan, että Nätti saattoi karata matkoihinsa, kun oli mukana noutamassa karjaa laitumelta. Se onneton ei totellut enää kutsua, jos pystyi välttämään katsekontaktin. Surin koiria kovin, vaikka äiti sanoi, että tässä ei yhtä koiraa ruveta itkemään kun on kovempiakin koettu. Kuitenkin jo Tellan kohdalla paljastui, että äitikin oli ollut siihen kovin kiintynyt ja poissa tolaltaan sen poismenon johdosta. Seuraava koiramme Lapinkoira Nöpö ei ollut yhtä kaunis kuin Nätti, mutta tottelevainen ja hyvä syömään - sillä oli myöhäisiällä keuhkoissa kasvain ja sitä saattohoidettiin neljä vuotta koiranmakkaralla ennen kuin sen elämä päättyi noin 12-vuotiaana. Jostain syystä puolisoni hautasi Nöpön yksin, ja oli kuulemma hoitanut homman asiallisesti, eli veisannut virren Jumalan kämmenellä ei pelkää koiranen...

Ilmestyskirjassa koirat rinnastetaan noitiin ja irstailijoihin, murhaajiin ja epäjumalanpalvelijoihin (Ilm. 22:15). Ne eivät pääse pyhään kaupunkiin, uuteen Jerusalemiin. Tämäkin kohta osoittaa minusta, että Raamatun sanaan on sekoittunut astian makua, eli tuo kohta ei ole varmaankaan tipahtanut taivaasta, vaan sen on kirjoittanut joku ihmisparka, joka pelkää koiria. Sellaisiakin ihmisiä täytyy ymmärtää, sillä onhan koirissa susien sukua, ja pelko voi kummuta jostakin syvältä ihmisen geeniperimästä. 

Jesajan kirjassa kuitenkin on ihana ennustus, missä luvataan, että susi kulkee karitsan kanssa ja lehmä ja emokarhu laiduntavat sulassa sovussa Jumalan pyhällä vuorella (Jes. 11:6-9). Niinpä ajattelen lapsenomaisesti, että saan taivaassa kohdata rakkaita eläimiä. Kun Jumala loi maan ja taivaan, hän katseli tyytyväisenä kaikkea, minkä oli luonut. Hänen ei tarvitse uuteen taivaaseen luoda mitään sen kummallisempaa. Ehkä siinä käy niin, että kun Fiona kuolee, se ei enää pelkää niitä jotka pelkäävät sitä, eikä hauku ja mekasta koiranvihaajille. Samanlaisia muutoksia täytyy tapahtua myös meissä ihmisissä, että mahdumme keskenämme samaan taivaaseen.

Koorihenki

Mietin kerrostalon hississä että nimi on tuttu. Ehkä olen käynyt täällä joitakin vuosia sitten esimerkiksi 90-vuotissynttäreillä. Siinä tapauksessa pääsen varmaan pian kartalle, kun silmäilen asuntoa ja kuuntelen puheen rytmiä, minulla kun on huono kasvomuisti. Sisään astuessa huomasin, että kasvot olivat ehkä kirkosta tutut, mutta en muistanut keskustelleeni rouvan kanssa aiemmin. Seurustelu oli heti mutkatonta ja hauskaa, kuin olisimme olleet vanhoja tuttuja. Syy selvisi pian. Olimme agronomikollegoja. Nimi oli tullut tutuksi niinä aikoina kuin olin Etelä-Pohjanmaan agronomiyhdistyksen sihteeri tai puheenjohtaja, ja lähettelin jäsenpostia. Molemmat olimme ajautuneet myöhemmällä iällä uuteen ammattiin. Kumpikaan meistä ei tiennyt toisistaan aiemmin, mutta lähtiessäni tunsin ystävyyttä. Olin saanut rupatella, nauraa ja jakaa kuulumisia, viettää keidashetken keskellä kiireistä työpäivää. Keidashetken siinäkin mielessä, että sain maukasta suuhunpantavaa. En odota ikäihmisiltä tarjottavaa, mutta täytyy myöntää, että maistui. 

Agronomiarmaani oli juuri käymässä Syötteellä. Siellä hilla on säästynyt hallalta, ja nevan rannassa oli ollut tiheässä punaisia muuramia. Paluumatkalla hän oli poikennut kurssitoverinsa luona. Agronomit ovat ihan parasta A-ryhmää!

Koin sen myös silloin, kun aloin opiskella Viikissä 70-luvun lopulla. Ymmärsin heti löytäneeni samanhenkisiä nuoria. Sain ystäviä. Harmi, että on tullut niin huonosti pidettyä yhteyksiä. 

Agronomien kanssa olen viettänyt myös huippuhetkiä. Sain kerran laulaa Kansallisoopperan Alminsalissa samassa esityksessä Soile Isokosken kanssa. Lauloin että Agronomi sen olla pittää muuten ei tuu mittään, muuten ei tuu mittään ja mittään muuten ei tuu mittään. Ajoin myös näyttämöllä polkupyörällä ja esitin karjatalousagronomi Laina Vehasta. Ja ehkä esitin Ansa Ikostakin, sillä juoksin pakoon ja hihkaisin, että Ota kiinni jos saat. Tauno Palo sai nimittäin usein esittää komeaa agronomia! Kyseessä oli Agronomiyhdistyksen historiikin julkistamistilaisuus.

Agronomit ovat ylläpitäneet koorihenkeä ja osanneet nauttia juhlista. Historiikissa kerrotaan, että 1900-luvun alussa agronomien juhliin kuuluivat leveälieriset hatut, torvisoitto ja virvokkeet. Olen kerran elämässäni ollut täsmälleen oikein pukeutunut. Olimme lähdössä agronomien kanssa kesäteatteriin ja sitten Viikinsaareen. Lähtiessä tihuutti vähän vettä, joten kipaisin vielä eteisestä leveälierisen sinisen hatun. Hattuhan lämmittää! Kun vene lähestyi Viikinsaarta, siellä oli torvisoittokunta vastassa. Siemailin virvokkeita ja tunsin itseni kerrankin fiksuksi. 

Suden poluilla

On tärkeää ymmärtää, että 13 päivän työputken jälkeen tarvitsee lepoa. Tällaisissa asioissa minä olen hyvä. Olen käyttänyt kaksi vapaapäivääni pääosin lekotteluun. Jonkin verran olen itkeskellyt, sillä colliemme Fiona hengittää varsin huonosti, sen sieraimissa on muutoksia ja niistä tulee herkästi verta. Antibiootit ja punkkilääkitys eivät ole auttaneet, joten menen perjantaina kuvauttamaan kuonon. On mahdollista että sieltä löytyy kasvain. Olen henkisesti varautunut siihen, että koira joudutaan pian lopettamaan, vaikka se syö vielä hyvin ja näyttää onnelliselta silloin kun hengittää suun kautta. On vaikea löytää yhtä ihanaa metsäkaveria. Fionasta on ollut minulle paljon seuraa ja olemme tehneet satoja hienoja marjastus- ja sienestysretkiä. 

Toukokuussa Fiona oli vielä voimissaan

Illansuussa sain energiapuuskan ja pyöräilin Jukajan vohvelikahvilaan. Jukajan yhteistalolla järjestetään tällaisia vohveli-iltoja muutaman kerran kesässä. Suosittelen. Vohvelit maistuvat herkullisilta, kermavaahto on aitoa, väki seurallista ja arpajaisissa voi voittaa jotain mukavaa. Hienoa että joillain kylillä on tuollaista yhteistoimintaa. 

Jukajalta jatkoin reilut 20 km metsäsaunallemme, missä isäntä ja rakas koira odottelivat. Kylmäkorven metsäautotiellä näin luultavasti julkkissuden, laihialaisen lehmäntappajan, joka oli juuri ylittänyt tien niin että vain pitkä suora karvainen harmaa häntä vilahti metsään. Samanlainen havainto on miehelläni viikon takaa, joten vähän ihmetyttää olisimmeko tänä vuonna todellakin kumpainenkin nähneet vilauksen sudesta. En ole varma toivoisinko että olisin kohottanut päätäni vähän aiemmin. Joka tapauksessa sain pyörään vauhtia niin että tuossa kohdassa näkyy sykemittarin mukaan olleen koko reissun korkein sykelukema tasaisella hietatiellä ja vauhtia yli 30 km tunnissa. En todellakaan odottanut näkeväni sutta tuolla reissulla, vaikka ajelinkin aivan suden reviirillä. Tuli vähän sellainen olo että en ehkä tänä kesänä öiseen aikaan pyöräile saunalta kotiin.

Saunanlämmittäjä oli koiran kanssa vastassa "altaalla". Koira näytti hyvin onnelliselta, vaikka ei nyt tuonutkaan keppiä heiteltäväksi. Ajattelin, että sitten kun Fiona kuolee, se tullaan tullaan hautaamaan johonkin tuonne tekoaltaan rantaan, sillä siellä se on viettänyt elämänsä onnellisimpia hetkiä, samoin kuin minäkin. Sauna maistui ja vesi oli virkistävää. Grillikodassa odotti mahtava määrä hunajamarinoituja kanansiipipaloja. Kotiin pääsin autossa. Kamera oli valmiusasennossa, mutta sutta ei näkynyt. Isännän mukaan pelloilla loikkii nyt niin paljon oikeita pupuja, ettei suden kannata ajaa takaa vauhdikasta emäntää. 

Metsä vastasi hyvin

Blogi on ollut pienellä kesätauolla, koska olin rippileirillä. Kyllähän siellä olisi ehtinyt kirjoittaa, mutta työ on sillä tavalla intensiivistä, että haluaa rajoittaa yhteydet ulkomaailmaan aika vähiin.

Kuva: Tiia Tervonen

Rippikoululaisten ja isosten joukko oli täynnä positiivista energiaa. Vapaa-aikoina leirikeskuksen liikuntamahdollisuudet olivat ahkerassa käytössä. Pelattiin sählyä, jalkapalloa, lentistä ja sulkapalloa. Heitettiin tikkaa ja frisbeegolffia. Saunottiin ja uitiin. Välillä pelattiin seurapelejä. Paljon hyvää yhdessäoloa. Leirikeskuksen isäntäkin ihaili aktiivisia nuoriamme. Loppukeskusteluissa nuoret kertoivat saaneensa paljon uusia kavereita ja oppineensa yhtä ja toista myös kristinuskosta. Jotain minäkin opin. Leirielämässä kaikki oppivat.

Nuorisotyönohjaaja Tiia oli onnistunut opettamaan mieleenpainuvasti, miten uskonelämää voi hoitaa. Uskon pöytää pitää pystyssä neljä jalkaa: rukous (kynttilä), yhteys uskoviin kavereihin (Barbie ja Ken), Raamatun lukeminen (rippiraamattu) ja ehtoollisella käyminen (matkaehtoollisvälineeni). 

Tämä kuva kertoo jotain riparistamme

Kotiin päästyä istuin rakkaaseen nojatuoliin ja sitten kokeilin torkkupeittoa. Hyvältä se vaikutti, nukahdin pian. Vähän reikäinen peitto, mutta kesähän nyt on ja ilmatkin taas lämpiävät. Ei niin, etteikö leirillä olisi nukuttu hyvin ja tarpeeksi, mutta kyllähän 35 nuoren (24 riparilaista ja 11 isosta) reipasääninen keskustelu esimerkiksi ruokalassa oli väsyttävää, vaikka kuulo onkin jo armeliaasti alentunut. 

Olin leirillä joinakin päivinä huonovointinen, sillä sydän meni taas epärytmiin ennen leiriä. Se ei mielestäni johtunut riparistressistä, sillä minulla oli leirillä niin mukavat ja luotettavat työtoverit. Oli ilo tehdä työtä loistotiimissä. Kesäteologi Tuukka oli ollut minun ja Tiian rippileirillä joitakin vuosia sitten. Tosin hän oli kiinnostunut uskonasioista vasta lukioaikana, mutta emmepä ainakaan olleet onnistuneet estämään Pyhän Hengen työtä.

Ajattelin taas vanhentumista. Kun pyöräilen, tunnen itseni nuoreksi, sillä pääsen nopeasti eteenpäin. Kävellessä ja lattialla istuessa tunnen jotain muuta. Mutta ikä ja työkokemus luovat myös rauhaa, rauhallisuutta ja joustavuutta. Tiian kanssa pohdimme myös sitä, miten meille aina valikoituukin mukavia nuoria. Onhan se niinkin, että niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan. 

Värikylläinen elämä

Aloitin torkkupeittoprojektin vajaa kuukausi sitten. Aloin sommitella jämälangoista isoäidin neliöitä. Välillä piti ostaa uusiakin, koska tavoitteeksi tuli tehdä 160 uniikkia palaa. Erilaisia palasia tuli lopulta 158, jotta voisi etsiä lapsukaisten kanssa missä ne duplikaatit ovat. Työskentely edellytti tarkkaa värikirjanpitoa.

Jäin sananmukaisesti koukkuun. Käytin kaikki vapaahetkeni peiton kimpussa enkä malttanut mennä nukkumaan ennen puoltayötä. Peitto piti ehdottomasti saada valmiiksi ennen huomenna alkavaa riparia. Peitosta tuli minulle elämän vertauskuva. Mietin, että yhtä palasta virkatessa näkee vain sen palasen, sen hetkisen tunnelman. Jos kirjanpitoa ei ole, on mahdotonta muistaa kaikkia menneitä päiviä. On vaikea kuvitella, millainen elämän kokonaisuudesta tulee. Työn näkee valmiina vasta sitten, kun elämä on valmis. Eikä kaikkia päiviäni näe oikeastaan kuin Luoja itse.

Liittämisvaiheessa tuli myös yllätys. Oli ollut tarkoitus laittaa kanervanvärinen raita ja musta raita rinnakkain, jotta tummat värit sointuisivat yhteen ja jatkaa sitten vaaleammilla sävyillä. Mutta liittäessä sekoitin raidat ja tumma raita jäi kovin yksin. Ehkä elämässä tumma surun raita tulee kyllä yllättäen, mutta jättää sävynsä tuleviin päiviin.

Tavoitteena oli käyttää iloisia värejä, sillä onhan elämä ihanaa! Mutta jostain syystä tavalliset arkiset värit, harmaa, musta ja ruskea, ovat kuitenkin itselleni puhuttelevimpia. Arkielämä on sittenkin parasta. 

Lahjakkuus

Erityisesti nuoret tarvitsevat kannustusta. Itseluottamus ja rohkeus kasvaa, kun joku osoittaa asioita, joissa on hyvä ja lahjakas. Muuten voi olla vaikea löytää omaa paikkaansa tässä vaativassa maailmassa. Viikolla sain olla nimikkokouluni kevätjuhlassa, ja siellä jaettiin Hymy-patsaita ja lueteltiin stipendinsaajat, joita oli melkoinen joukko. Tuollainen kiitos ja kannustus on merkittävää, mutta myös kaikki se sanallinen kehu mitä me vanhemmat osaamme nuorille antaa. 

Muistelin, että omana kouluaikanani stipendejä saivat lähinnä opettajien ja kunnallispoliitikkojen lapset, yleensä aina samat nuoret. Ehkä se oli sellaista opettajien suhdetoimintaa. Kummitätini kiinnitti huomiota siihen, että en saanut koko kouluaikana kansakoulun ekaluokan Bertta-opettajan antaman yhden markan stipendin jälkeen yhtään huomionosoitusta, vaikka olin kympin oppilas matematiikassa ja suomenkielessä. Matematiikka oli suorastaan intohimoni. Se markka oli kuitenkin siihen aikaan seteli, joten olihan sekin jotain. Ylioppilaiskeväänä sitten melkein kaikki saivat stipendin, myös minä. 

Kummitätini, opettaja, toivoi ennen kuolemaansa, että hänen arkulleen ei laskettaisi niin paljon kukkasia, vaan kerättäisiin Perälän kouluun stipendirahasto, jonka sääntöjen mukaan siitä voisi jakaa stipendejä erityisesti sellaisille oppilaille, jotka ovat osoittaneet yritteliäisyyttä. Ei tarvitse olla paras saadakseen kannustusta. On monia hyviä nuoria, joilla ei ole mahdollisuus saada stipendiä koskaan, jos jakoperusteet ovat liian suppeita.

Kerran eräs professoriystäväni sanoi, että Helsingin yliopistossa opiskelevat maamme lahjakkaimmat nuoret. Protestoin ajatusta, koska lahjakkuutta on niin monenlaista. On taiteellista lahjakkuutta, käden taitoja, tarkkanäköisyyttä, sosiaalista lahjakkuutta, hämmästyttävää muistia, pallosilmää, kielellistä ja matemaattista lahjakkuutta, kokonaisuuksien hallintaa, taitoa soveltaa oppimiaan asioita, huippuhyvää tilannetajua, hämmästyttävää ihmistuntemusta, herkkää luonnollista vaistoa, selviytymistä äärimmäisistä haasteista jne. Todella lahjakkaita ihmisiä on muuallakin kuin yliopistoissa ja muuallakin kuin niin sanotuissa sivistysvaltioissa. Lahjaahan lahjakkuus on. Mutta arvostavassa ilmapiirissä lahjat alkavat kukoistaa.