lauantai 29. joulukuuta 2018

Viattomat lapset

Joulunpyhät jatkuvat. Tänään on ollut neljäs joulupäivä, vähän arkinen, mutta sitäkin tärkeämpi: Viattomien lasten päivä. Olen tavannut töissä monia ihmisiä, mutta ei ole ollut tilaisuutta jutella yhdenkään lapsen kanssa. Täpötäydessä kirkossa illan joulukonsertissa olin kuulevinani jonkun lapsen äänen, mutta en ehtinyt tavata. Olen kylläkin ajatellut aamusta alkaen lapsia: lapsenlapsia, viikonlopun kastelapsia, vainajan lapsenlapsia... Kun iltapäivällä muistin joulupäivän aiheen, olen ajatellut myös sodan keskellä eläviä lapsia, pakolaislapsia, yksinäisiä lapsia, lapsia joista ei pidetä huolta, lapsia joille tehdään pahaa, lapsia joita käytetään vallankäytön välikappaleina, lapsia joilla ei ole tarpeeksi ruokaa... Maailma on täynnä lasten hätää.

Tämän päivän Vanhan testamentin teksti kertoo, että faarao käski surmata kaikki poikalapset, jotka syntyvät heprealaisille. Mutta Mooses-vauvan äiti näki, miten kaunis lapsi oli, ja piilotteli häntä kolme kuukautta. Sitten vauva laitettiin kaislaveneeseen ja laskettiin Niiliin, jotta hän pelastuisi. Kävikin niin onnellisesti, että faaraon tytär löysi lapsen ja otti sen omakseen. Mooses sai kasvaa faaraon hovissa ja hänellä oli tärkeä elämäntehtävä. Juuri kaislavenettä kummempia eivät ole nekään veneet, millä lapsia yritetään meidän aikoinamme pelastaa.

Uuden testamentin teksti kertoo, miten itämaan tietäjien lähdettyä enkeli varoitti unessa Joosefia Herodeksesta. Herodes aikoo etsiä syntyneen lapsen käsiinsä ja surmata hänet. Joosefin on otettava Maria ja lapsi ja lähdettävä Egyptiin pakolaiseksi. Näin käy toteen se kirjoitus, jossa sanotaan, että "Egyptistä minä kutsuin poikani." Ja niin Joosef teki. Nykyään arabimaat eivät enää tarjoa turvaa, pakolaisten suunta on kääntynyt. Pakolaisuudesta riippumatta monella lapsella on vaikeaa täällä Suomessakin. 

@ Pixabay
Vanhemmat toivovat "Voi kunpa säilyis äidin lapset kylmältä maailmassa." Lasten elämäntietä ei kuitenkaan pysty tasoittamaan niin kuin toivoisi. Maailma on kylmä. Aina voi kuitenkin jotain tehdä omien ja vieraiden lasten hyväksi.

Lapsen hädältä ei saa ummistaa silmiään, lasta tulee kuunnella, uskoa, suojella ja auttaa. Ei ole sattumaa, että joulunpyhien sanomaan sisältyy paitsi Jeesus-lapsi, myös marttyyri Stefanos ja pakolaisperhe. Tällaiseen kipujen maailmaan Vapahtaja syntyi. Tarvitaan Vapahtajaa, ja tarvitaan heitä, jotka kulkevat pelotta avoimin etsivin silmin, niin kuin Jeesus kulki, valmiina pysähtymään. 

torstai 27. joulukuuta 2018

Kolmas joulupäivä

Joulun valo on lempeää ja sitä riittää. Tänään on kolmas joulupäivä eli Johanneksen päivä. Päivä on omistettu evankeliumin kirjoittaja Johannekselle, joka aloittaa Jeesuksen elämänkerran runollisesti: 

Alussa oli Sana. Sana oli Jumalan luona, ja Sana oli Jumala.
Jo alussa Sana oli Jumalan luona.
Kaikki syntyi Sanan voimalla. 
Mikään, mikä on syntynyt, ei ole syntynyt ilman häntä. 
Hänessä oli elämä, ja elämä oli ihmisten valo. 
Valo loistaa pimeydessä, pimeys ei ole saanut sitä valtaansa. (Joh. 1:1-5.)
Aurinko läpi talon @Anna Perälä
Pimeys ja valo ovat puhutelleet pitkin sumuista syksyä. Pimeys voi joskus pelottaa, mutta joskus sen ansiosta voi myös nähdä kirkkaat tähdet, kuun ja revontulet. Ensi vuonna koetan pysähtyä vielä useammin hengittämään tähtitaivaan alle ja ihmettelemään avaruutta.

Olen vasta päässyt oman joulurauhan hetkiin. Viime viikolla oli paljon kirkollisia toimituksia, erilaisia tapahtumia ja joulukirkkoja. Vietimme myös työyhteisön surujuhlaa, ja julkaisin muistopuheen Puheita-lehdellä, koska kaikki eivät päässeet muistotilaisuuteen. Muuten joulunaika seurakunnassa on siitä ihanaa, että saa tavata paljon eri ikäisiä ihmisiä ja olla tärkeitten asioitten äärellä. Jotenkin ne tarvittavat puheetkin annettiin, ei aina niin ihmeellisiä sanoja, mutta sen puhuin mitä mieleen nousi ja uskon, että joku aina jotakin sanomasta saa. Nyt olen nauttinut vapaapäivistä eilen ja tänään. 

Otimme jouluvalmistelut tänä vuonna rennosti. Juhlaa ei kuitenkaan synny ilman pientä vaivannäköä. Poika lupasi valmistaa imelletyn perunalaatikon ja kattaa jouluaterian kotiinsa eli viereiseen taloon. Sillä aikaa kun Pekka Laukkarinen konsertoi Rewell Centerissä, piipahdin ostamassa erään Herra Hakkaraisen lapsenlapselle, ja jossain välissä tein iskun ruuhkaiseen kauppakeskukseen ja etsin toiselle lapsenlapselle pari palapeliä. Valmistin porkkana- ja lanttulaatikkoa ja muutamat leipomukset, vanha isäntä siivosi sen verran mitä rovastin pappilassa siivottiin, ja on siinä sivussa huolehtinut perheen muista ruokailuista. Sain loppujen lopuksi monien puolille öille vietettyjen käsityöiltojen ansiosta toisenkin lahjavillapaidan valmiiksi varhain jouluaattoaamuna leivinuunia lämmittäessäni. Tuli hyvä mieli. On usein tarve saattaa jotain näkyvää valmiiksi. 



Suurimmat elämän lahjat eivät kuitenkaan ole näkyviä. Lempeä valo säteilee sydämessä siitä ilosta, että ympärillä on rakkautta. Jouluna jokainen saa ajatella olevansa rakkauden ympäröimä, sillä Jumalan rakkaus on Jeesuksessa laskeutunut alas ihmisten keskelle. 

Sana tuli lihaksi ja asui meidän keskellämme. 
Me saimme katsella hänen kirkkauttaan, kirkkautta, jonka Isä ainoalle Pojalle antaa. 
Hän oli täynnä armoa ja totuutta (Joh. 1:14).

- Hänen täyteydestään me kaikki olemme saaneet, armoa armon lisäksi (Joh. 1:16). 


torstai 20. joulukuuta 2018

Kun kirppu puree sinua

Kansakouluaikana kierrätettiin koulutoverien kesken ruutuvihkoja, joihin piirrettiin puuvärikynillä kuvia tai kirjoiteltiin loruja. Yksi loruista tuli mieleen tänä aamuna:

Kun kirppu puree sinua
muista silloin minua.
Jos se puree kovasti
sinusta tulee rovasti. 


Tuo loru kävi yllättäen toteen eilen, kun piispa Simo Peura myönsi minulle rovastin arvonimen. Se tuli yllättäen ja pyytämättä, ja ilahdutti suuresti, sillä olin juuri ajatellut itsekseni, että maatalousylioppilaiden Sampsa ry:n kultainen ansiomerkki (jonka olen luultavasti kadottanut) tulee ehkä olemaan elämäni ainut huomionosoitus. Olen vaihtanut alaa, joten työurasta ei tule kovin pitkä. En voi saada seurakuntatyön merkkiä luottamushenkilönä enkä työntekijänä, kun noita vuosia ei lasketa yhteen. 

Tosin tarkemmin ajateltuna sain kansakoulun ensimmäisellä luokalla markan stipendin, oikein paperimarkan, ja lukioikäisenä valtakunnallisen 4H-stipendin. Mutta olen joskus pettynytkin. Muistelin, että aloitin pyhäkoulunopettajana jo 13-vuotiaana, mutta kun seurakunta jakoi pyhäkoulunopettajille viisivuotismerkkejä, Helpisen Anna-Maija sai merkin, vaikka oli aloittanut minun jälkeeni. Minun opettajuuttani ei varmaan oltu merkitty kinkereillä kirjoihin ainakaan alkuvuosina. Kuitenkin minulla ja kummitädilläni oli yli 20-päinen pyhäkoululuokka, jolle opetimme vuorotellen. Opetin uusia laulujakin siten, että soitin harmonilla ensin melodian, ja Koskelan musikaaliset veljekset nappasivat sävelen siitä, vetäen komeasti laulua. Jatkoin pyhäkoulunopettajana 90-luvulla, kun omat lapsemme olivat pieniä. Viisivuotismerkeistä oli luovuttu, mutta olisin jo ansainnut 10-vuotismerkin. Jäin kuitenkin taas ilman, sillä kappalainen ei ollut huomannut katsoa vanhaa 70-luvun pyhäkoulunopettajien luetteloa. 

Kuten huomaatte, jotkut ovat kovin kunniankipeitä ja kaipaavat kiitosta työstään - aika monetkin. Kerran kun olin hyvin väsynyt, sanoin, että olisi mukava saada joskus jotain myönteistä palautetta, ja esimiesasemassa oleva henkilö kysyi hämmästyksissään: Minunko sitä pitäisi antaa? Mietin, että ei se nyt niin vaikeaa voi olla.

Rovasti on hauska arvonimi, sillä siitä tulee vieläkin mieleen iäkkäämpi, kookas, ainakin vähän vatsakas mies, joka pitää puhetta hieman värisevällä äänellä ja nouseskelee välillä päkiöiden varaan. Ajattelinkin, että rovastina ehkä pääsen kehomyönteisempään asenteeseen vatsakumpuani kohtaan. Ennen rovastin arvonimi annettiin lähes kaikille papeille, jotka tulivat tiettyyn ikään eivätkä olleet urallaan isommin mokailleet. Vuonna 2004 kuitenkin jakoperusteita muutettiin siten, että piispa voi hiippakunnassaan myöntää neljässä vuodessa yhden rovastin arvonimen kutakin 30 virassa olevaa pappia kohti. Arvonimi annetaan kirkollisessa työssä erityisen ansioituneelle papille. Arvonimeä ei kuitenkaan myönnetä teologian tohtorille. Rovastin arvonimi on siis eri asia kuin olla lääninrovasti tai tuomiorovasti. Lääninrovastin tehtävänä on toimia piispan apulaisena rovastikunnassa. Tuomiorovastiksi taas nimitetään hiippakunnan keskuspaikan eli tuomiokirkkoseurakunnan kirkkoherraa. 

Kun Eija Harmanen vihittiin papiksi Lapuan tuomiokirkossa vuonna 2004, mukana juhlassa oli kolme pastorin agronomipuolisoa: Heikki Harmanen, Arjo Kangas ja Jouko Perälä. Agronomit pohdiskelivat hymyssä suin, kukahan heistä pääsee ensimmäisenä rovastin viereen maata. Niin siinä kävi, että meidän Jouko tuon kisan voitti. Vapusta tuli rovasti jo vuosi sitten, mutta hänen puolisonsa, tutkimusaseman johtaja Arjo siirtyi jo vuosia sitten taivaan pitoihin. Eija taas ei rovastin arvonimeä ymmärtääkseni saa, koska hän on teologian tohtori.

Olen saanut paljon onnitteluja ja ollut niistä sekä piispan antamasta tunnustuksesta hyvin kiitollinen. Olen ollut kirkon töissä vasta vajaat 16 vuotta, mutta piispa on mitä ilmeisimmin lukenut ansiokseni myös aikaisemmat luottamustoimeni seurakunnassa, hiippakunnassa, kirkolliskokouksessa ja kirkkohallituksessa. 

Olen myös saanut Oulun hiippakunnan tuomiokapitulilta määräyksen toimia helmikuun alusta vuoden ajan Taivalkosken seurakunnan vs. kirkkoherrana. Nykyinen kirkkoherra Tuomo Törmänen aikoo saattaa väitöskirjansa valmiiksi. Taivalkoski on tuttu paikkakunta, koska se on Syötteen mökkimme lähellä. Asiassa oli johdatuksen makua, sillä kun tiedustelin asiasta, Taivalkosken kirkkoherra ja diakonissa sattuivat olemaan Vaasassa seurakuntaretkellä ja tapasimme iltasella. He arvelivat, että hakijoista ei ole tunkua, mutta lopuksi minut nimettiin kahdeksasta virkaan ilmoittautuneesta. Iloitsen suuresti tästä uudesta mukavasta haasteesta työskennellä toisenlaisella paikkakunnalla ja tutustua lähemmin Koillismaan vireään seurakuntaelämään. Viime päivinä olen ihastuksissani seurannut tulevien työtoverieni tekemiä upeita ja puhuttelevia joulukalenteripäivityksiä Taivalkosken seurakunnan Facebook-sivulla. Seurakunta on muutenkin osallistuva ja aktiivinen. 

tiistai 18. joulukuuta 2018

Postin ja kirkon perustehtävät

Luulisi, että postin perustehtävä olisi kuljettaa postia. Mutta ei se taida ihan niin olla, ja siitä syystä tämä on jo toinen joulu, jolloin en kirjoita ystävilleni joulukortteja. Jos toiminta ei vastaa odotuksia, asiakkaalla ei ole muuta mahdollisuutta kuin pelata niillä korteilla, joita hänellä olisi voinut olla. 

Viime vuonna kävi niin, että työtoverini lähetti tärkeän kutsun yhteiseen suunnittelupalaveriin hyvissä ajoin, mutta ykkösluokassa lähetetty kirje ehti perille vasta kahdeksantena päivänä, emmekä saaneet porukkaa koolle. Kyseessä oli siitä harvinainen ryhmä, että heistä vain harvalla oli sähköpostiosoite tai puhelin, joten posti oli avainasemassa tavoittamisen kannalta. Harmitti, ja päätin, että joulukortteja en lähetä. 

Tänä vuonna lähetin kymmenille ehtoollisavustajille kiitokseksi pienen Sanan aika -kirjasen hyvissä ajoin adventtitervehdyksen kanssa. En tiedä, onko sillä enää mitään merkitystä, mutta laitoin kirjeet työpaikalla Express -laatikkoon. Kuulin sitten, että leimasta päätellen postin kulku oli kestänyt 11 päivää ja postilähetykset saapuivat perille adventtisunnuntain jälkeen. Olin iloinen: Taaskaan ei tarvitse kirjoittaa joulukortteja. 

Postikortinkirjoittamislakkoni kuitenkin kohdistuu vääriin tahoihin, niin kuin lakot yleensäkin. Monet ystävät jäävät ilman ansaitsemaansa joulutervehdystä. Nyt kun on tiistai, eikä postia kuitenkaan jaettaisi koteihinne, päätinkin askarrella teille lukijat oheisen joulutervehdyksen. 

Päivällä satoi aivan ihania lumitolloja, ihan kuin postikorteissa. Ensimmäiset joululimput olivat miltei kypsiä, mutta laskelmoin, että ehdin ennen niiden palamista aloittaa joulukortin valmistelut. Ryntäsin ulos ottamaan kuvan joulukuusestamme, jonka lapsenlapseni on paappansa kanssa hakenut kotimetsästä, ja johon paappa on virittänyt laihialaiset jouluvalot, jotka miltei näkyvät. Valitettavasti kuvaan ei sattunut yhtään lumitolloa, mutta ne voi helposti kuvitella. Kuvaan kirjoitin sitten ihan itse teille jokaiselle sydämellisen joulutervehdyksen.

Hyvä joulu on sellainen, jossa hiljennytään etsimään Vapahtajaa. Toivottavasti hänestä puhutaan joulukirkossa, sillä kirkon perustehtävä on kertoa enkelien kanssa, että Vapahtaja on syntynyt ja hänet voi löytää - tai ehkä hän löytää sinut. 


torstai 13. joulukuuta 2018

Hiat ja jouluvalot

Pari viikkoa sitten elimme jännittäviä aikoja: Uskaltaako juuri lukemaan oppinut, mutta vasta piakkoin neljä vuotta täyttävä lapsenlapsemme Espoosta tulla ensimmäistä kertaa yökylään momman ja paapan luo ilman äitiä? Houkuttimena oli mainio Vaasan kaupunginteatterin produktio "Herra Hakkarainen". Sen katsominen kiehtoi jo syyslomalla, mutta emme saaneet lippuja. Silloin oli puhetta, että jos näytös pelottaa, voi tulla momman syliin. 

Ja niin siinä kävi, että Mauri Kunnaksen hakkaraiskirjojen ystävä tuli kummisedän tyttöystävän kanssa junalla tänne ja sai viettää hauskaa teatteri-iltaa työyhteisöni mukana. Olimme haljeta onnesta ja ylpeydestä. Lähes nelivuotias hyräili seuraavinakin päivinä hienoja Ripulisaurus-orkesterin lauluja: Herra Hakkarainen unissansa kulkee... Saimme pitää tyttöstä vieraanamme peräti kolme yötä (ja päivää), ja veimme mennessämme Espooseen.

Mielessä on pyörinyt monia kirjoitusaiheita, mutta ne ovat unohtuneet saman tien, sillä monta päivää ja etenkin iltaa on mennyt hiaan ja monta tulee vielä menemään. Kuopus ehdotti joululahjaksi villapaitaa. En ole koskaan tikunnut aikuisten kokoa, mutta tartuin haasteeseen. Aloitin onneksi ajoissa ja sain paidan valmiiksi viime viikolla. Minulle myös vihdoin selvisi, mitä tarkoittaa sanonta, jonka mukaan päivä meni hiaan (hihaan). Tiesin, että hiassa on iso työ, mutta yllätyin, kun siihen meni peräti kolme päivää. Villapaidasta tuli niin kaunis, että päätin tikuta toisellekin pojalle samalla mallilla, mutta eri värisestä langasta. Tuo toinen paita on vasta alkutekijöissään, en ole päässyt hioihin asti. Se ei ole yllätysvärinen eikä valmistu jouluksi, mutta ei tarvitsekaan. 

Pian nelivuotiaan lapsenlapsen lempiväri on, kuten jo aikaisemmin taisinkin mainita, yllätysroosa. Olen kulkenut tällä viikolla roosa aarrearkku kainalossani. Aarrearkussa on ollut yllättäviä adventin ajan ja joulun salaisuuksia. Eräs niistä on porkkana, joka muistuttaa tavallisesta raittiista, rauhallisesta ja terveellisestä elämästä. Arkku on siis yllättäen osoittautunut porkkanalaatikoksi... Porkkanalaatikkoa minulla on myös pakastimessa, muita jouluvalmisteluja en ole vielä tehnyt. 

Isäntä on sytyttänyt valot peräti kahteen kynttelikköön ja laittanut pihakuuseen laihialaisen himmeän valosarjan, jossa on  kymmenkunta pikku tuikkua. Mutta kuusi on haettu lapsenlapsen kanssa ja siksi erityisen kaunis! Olemme aina kartelleet valosaastetta ja viihtyneet hämärässä. Joskus käytän otsalamppua, jos käsitöitä tehdessä tulee kohta, josta ei selviä sormituntumalla.  

Sydämeen syttyvät oikeat jouluvalot keskinäisestä rakkaudesta ja joulun ihmeestä. Tarpeellisia asioita on vain vähän. Siitä saimme muistutuksen, kun työpaikalla oli tiistaina lippu puolitangossa. Voi olla että ei ehdi eläkkeelle tai ehtii olla eläkkeellä vain viikon. Odotamme jotain muuta. Odotamme sitä hetkeä, jolloin kuolemanvarjon maahan loistaa kirkkaus, ja me kumarrumme maahan asti tuon valon edessä.

tiistai 4. joulukuuta 2018

Muotokuva

Ystävyys ei ole markkinatavaraa, jolla kerskutaan ja tullaan sillä tavoin näkyvämmäksi. Olen monasti miettinyt, onko tarpeen, että blogini elämänkertatiedoissa mainitaan, kenen kannustuksesta lähdin opiskelemaan papiksi. Mutta kun se oli niin merkittävä rohkaisu, merkittävä oman paikkansa löytäminen. Siksi vedin eilen papinpaidan päälle kun lähdin Helsinkiin.

Tutustuin professori Raija Sollamoon kirkolliskokouksen käsikirjavaliokunnassa 90-luvulla. Huomasin, että hän säteili ympärilleen ystävällisyyttä, herkkyyttä ja lämpöä. Hän sai osakseen myös suurta arvostusta asiantuntemuksensa vuoksi. Ja kuitenkin hänellä oli maalaistytön sielu. Myös sydämen usko tuli esiin nöyränä ja käytännöllisenä. Vähitellen aloimme käydä iltakävelyillä, jakaa elämää. Istuntojen välissä kirjoitin Raijalle pitkiä kirjeitä lauantai-iltaisin. Raamatun alkukielten tuntija sai tutustua lypsykarjatilan arkeen. Myös puoliso Matti oli kirkolliskokousedustaja. Hän on aivan mainio huumorissaan ja vieraanvaraisuudessaan.

Raija ja Matti Sollamo
Vuonna 1999 koko suuri perheemme sai vierailla ensi kertaa Padasjoen mökillä. Siellä tiskatessa Raija lausui merkittävät sanat: Sinä voisit vieläkin opiskella papiksi! Ystävyys sai jatkua opiskeluaikana, kun kortteerasin jonkin aikaa Raijan ja Matin kodissa. Raija oli silloin yliopiston vararehtorina, mutta kreikan ja heprean opintoni alkoivat sisukkaasti, enkä uskaltanut ajatellakaan, että esittelisin pienempiä arvosanoja kuin 3/3. Olemme sitten kohdanneet pappisvihkimyksessäni, monilla syntymäpäivillä ja erilaisissa vuosittaisissa yhteisissä kulttuuririennoissa.

Olimme eilen muotokuvan paljastustilaisuudessa Helsingin Yliopistolla. Lehtisalin seinillä oli 1800-luvun yliopistomiesten muotokuvia mustalla taustavärillä.  Raijalla ja Matilla on paljon hyviä ystäviä ja ihailijoita ympäri Suomea. Joskus kannattaa kuitenkin unohtaa ilmoittautua, sillä kun juhlien päähenkilö astui täpötäyteen odotusta kihelmöivään saliin, hän ryntäsi halaamaan meitä, ja sanoi pelänneensä ettemme sittenkään tule. Aavistelin, että pian näemme "yllätysroosaa" niin kuin lapsenlapsemme sanoo.

Raijan muotokuvahanke lähti liikkeelle reilut vuosi sitten, kun Suomen Eksegeettinen seura alkoi kerätä hänelle 75-vuotissyntymäpäivälahjaa. Ensin kysyttiin professorilta, suostuisiko hän muotokuvaan. Muotokuvan paljastustilaisuudessa Raija piti parhaan puheen kertoen, miten oli miettinyt, voiko tällaiseen hankkeeseen käyttää näin paljon ystävien ja sukulaisten rahoitusta. Juudaksen lailla hän kyseli: Eikö näitä rahoja olisi parempi antaa köyhille? Toisaalta - köyhät teillä on aina keskuudessanne. Teologisen tiedekunnan seinillä on paljon arvovaltaisia miespotretteja. Ehkä on tärkeää, että siellä on myös naissukupuolen edustaja rohkaisemassa opiskelijoita. Hän halusi valita myös muotokuvan maalaajaksi naispuolisen nuoren taiteilijan, Ninni Heldtin

Viime vuonna huomasin Kauppakamarin Suomen 100-vuotisjuhlien kunniaksi julkaisemasta muotokuvagalleriasta, että naisista on todella vähän muotokuvia. Silloin mietin, että Raijasta pitäisi saada muotokuva, ja olin iloinen kun Jutta Jokiranta lähetti sähköpostia ja hanke pyörähti käyntiin.
Taiteilija Ninni Heldt ja Raija Sollamo

Muotokuvan maalaaminen ei ole helppoa, sillä kuvan tarkoituksena on välittää kohteensa persoonaa paremmin kuin valokuva voi sen tehdä. Ninni Heldt on onnistunut luomaan Raijan muotokuvaan sekä lämpöä että lujuutta.  Kuvassa on myös vahvat kädet, jotka ovat tottuneet puuhailemaan arkitöissä kodin keittiössä ja Virmailan mökin marjapuskissa. Onnea Raija!