Valkoista savua

Kun Sikstuksen kappelin savupiipusta nousee valkoista savua, paavi on valittu. Meillä ei valita paavia, vaan Lapuan hiippakunta saa pian uuden piispan. Ansiokkaasti hiippakuntaa palvellut, minuakin vaikeina hetkinä rohkaissut, piispa Simo Peura riisuu hiippansa ja uusi piispa astuu virkaansa ensi vuoden helmikuussa. Hän on järjestyksessään nuoren hiippakuntamme viides piispa. Olen jokaiselta heistä saanut jotain evääksi ja uskon vahvistukseksi. Ensimmäisenä muistan sen käsin kosketeltavan tiheän tunnelman kun piispa Eero Lehtinen puhutteli rakastavasti satapäistä nuorisoa yhteiskoulun juhlasalissa. 

Simo Peura riisumassa hiippaansa

Piispan pääsevät valitsemaan seurakunnista valitut maallikkovalitsijat ja hiippakunnan papit. Tulevaa piispaa miettiessäni sain kutsumuksen olla Jukka Jämsénin valitsijayhdistyksessä. Se on minulle ehkä vähän outo valinta, mutta sydämen ääntä on kuunneltava. Sydämeni ääni sanoi, että kirkossa on päästävä eroon alituisesta vastakkainasettelusta ja on keskityttävä vänkäämisen sijasta keskeisiin uskon asioihin. On etsittävä toisten kristittyjen lahjoja ja rohkaistava heitä käyttämään niitä. On luotava merkityksellisiä  uskon yhteisöjä. Tällaisena tunnen Jukan. Hän ei ole kovin korkeasti oppinut eikä pönötä millään tavalla, mutta hän on Jeesuksen tiimissä ja hänellä on rakkauden armolahja. Kirkon ja seurakuntien merkitys ei nouse tempuilla, vaan keskittymällä olennaiseen. 

Minä vähän oudoksun karismaattisuutta, koska nuorena sain sitä vastaan rokotuksen, kun oli huonojakin kokemuksia. Mutta vuosia sitten lähetysseminaarissa Jukka rohkaisi, että kun joku lähimmäinen tarvitsee uskon rohkaisuksi sanaa, on hyvä pysähtyä rukouksessa kuuntelemaan, mitä Jumala meille antaa. Hän jakoi meidät pienryhmiin, joka tietenkin tuntui vähän pelottavalta. Meitä oli kolme naista ja tehtävänä oli ajatella yhtä vuorollaan, katsella mitä ajatuksiin tai kuviin tulee ja antaa joku sana matkaevääksi, siunata. Hiljennyimme ajattelemaan ensimmäistä henkilöä. Änkytin sitten ääni väristen, että en tiedä kehtaanko sanoa tätä, mutta kun minun silmieni editse kulki sinua ajatellessa koko ajan vaatteita. Ei oikein mitään sellaisia fiinejä juhlavaatteita, vaan aivan tavallisia, ehkä käytettyjä vaatteita. Kaksi muuta naista purskahti nauramaan ja kertoivat että tämä rouva on meidän seurakunnan kirpputorivastaava, joka lajittelee paljon vaatteita. Myös joku sopiva rohkaisun sana löytyi. Minua jäi askarruttamaan se, että körttiläisenä olen ehkä torjunut jotain uskon ja rukouksen voimasta. Terveellä tavalla käytettynä armolahjat palvelevat yhteisöjämme. 

Myös piispakunnassa on hyvä olla hyvin erilaisia ja erilaisilla lahjoilla varustettuja ihmisiä. Olen myös aikaisemmassa elämässäni halunnut olla rikkomassa ihmisten rakentamia bunkkereita ja etsimässä erilaisuuden vahvuuksia. Yksi Jukan ihana puoli on se, että hän on lämmin mutkaton ihminen, jonka suuhun sopii niin luontevasti kysymys siitä, saanko rukoilla tuon kipeän polvesi puolesta. Vuosi sitten keskustelimme johtamisen päivien illallisella J. Karjalaisen musiikista ja sanoituksista silmät vesissä.

Toki tällaisen harvinaisen pitkämuistisen ihmisen asenteisiin ja valintoihin vaikuttaa myös se, jos on joku huono kokemus, jos joku on terävällä lohkaisulla vaikkapa vienyt innon pitää kotiseuroja tai ei ole kelpuuttanut alueen seurapuhujien luetteloon. Sehän on vain vanha kulunut sanonta, että heränneet muka aina rakastaisivat joukkoonsa, kyllä he torjuakin osaavat. Ehkä sellaisesta asenteesta voi armon avulla parantua. Helposti ajattelee, että ihminen ei voi muuttua, mutta meillä on se toivo, että jossain määrin voi. Sitä paitsi aivan jokaisella johtajalla on vikansa. Uskon, että tuli valituksi kuka tahansa, hän tulee kasvamaan tehtävänsä mukana. 

Ei varattua aikaa

Olen sairastellut kuukauden päivät ja käynyt paljon verikokeissa oman terveyskeskuksen laboratoriossa. Onneksi on oma terveyskeskus, ja siellä monta hyvää lääkäriä, sillä Mehiläisen työterveys ei pystynyt vastaamaan hätään. Laboratorion edessä on uusi apparaatti, mille näytetään Kela-korttia, ja se sanoo että sinulle ei ole varattu aikaa. Kesti jonkin aikaa ennen kuin keksin, että olen päivystyspotilas ja kertomalla apparaatille sen, saan numerolapun. Sitten istutaan numerolappu ja Kela-kortti kourassa ja odotetaan että jostain kuuluu oma numero. Ihan ensiksi kovassa kuumeessa kaikki oli kuin huminaa, eikä meinannut millään muistaa mikä numero minulla on.

Laboratoriossa sanottiin, että emme saa enää kutsua asiakkaita nimellä. Se on sitä yksityisyydensuojaa, mietin. Olisi kauheaa, jos me odotustilassa istuvat ihmiset oppisimme tuntemaan toisemme sukunimeltä ja voisimme kertoa naapurille, että Perälä kävi joko verenkuvassa, Marevan-kokeessa, kilpirauhaskokeessa, antamassa pissanäytteen, myyräkuumenäytteen, jänisruttonäytteen tms - jotain hänellä on nyt seurannassa. Kun on ikää yli 60 vuotta ei kylläkään ole mikään ihme, että käy joskus verikokeessa, ja joskus jopa lähes joka päivä, jos lääkäri näkee sen tarpeelliseksi. Helpotus oli, kun lääkärin vastaanotolla kutsuttiin nimeltä, joka on helpompi sairaanakin muistaa, joskin ensimmäisellä kerralla etunimellä Eeva.

Yksityisyydensuoja saa toisinaan naurettavia piirteitä. Pimitämme sairautta kuin se olisi häpeä, oma syymme ja vikamme. Olen jaksanut viime viikon aikana jälleen kuunnella äänikirjoja ja Alexander McCall Smith liittää botswanalaisiin kertomuksiinsa luontevasti uskonnon. Kun Mma Ramotswe istuu anglikaanikirkon messussa, hän kiinnittää huomiota siihen, että messun ohjelmassa olevassa sairaiden ja esirukousta pyytävien luettelossa on yhä samoja nimiä kuin viime kerralla, ja päättää jatkaa rukouksia heidän puolestaan. Kerran merimessussa rukoilimme kaikkien niiden nimien puolesta, jotka meille annettiin. Ei mitään muuta, vain nimet. Jumala tietää kyllä mitä kukin tarvitsee. Se tuntui hyvältä. Joku oli kirjoittanut lappuun minunkin nimeni. Se tuntui todella hyvältä.

Olen yrittänyt käydä muutamia kertoja metsässä hengittämässä luonnon parantavaa voimaa. Huomasin surukseni, että vaelluskenkien pohjat ovat tulleet tiensä päähän. Olen niitä hyvin hoitanut ja rasvannut 14 vuotta, mutta kumiosa on perstonnut ajan saatossa. Ajattelin, että näinkö on, että myös vaeltajan kilometrit alkavat tulla täyteen - ehkei kannata enää ostaa uusia kenkiä. Vielä ei tiedä, mikä minulla oikein on. Kannattaisi ehkä odotella nuo lisätutkimukset ja diagnoosi ennen kuin lähtee retkeilykauppaan.

Mies laski katseensa. "Olen pahoillani isänne vuoksi. Nykyään niin kovin moni on edesmennyt." Hän vaikeni hetkeksi. "Mutta toisaalta, kaikista meistä tulee edesmenneitä, kun on meidän aikamme lähteä." (Alexander McCall Smith kirjassa Kahvia komeille miehille.)

Tänään huomasin, että hyvät ja jalkaan muotoutuneet, rakkaudella rasvatut vaelluskengät voi lähettää uudelleen pohjattaviksi ja se maksaa vain jonkin verran yli 100 euroa. Se kannattaa ilman muuta tehdä. Ehkä minutkin uudelleen pohjustetaan elämään. Sulkeudun listoillenne.

PS Tänään saatiin selvyys: jänisruttovasta-aineet koholla. Jänisruton voi marjastaja saada hyönteisen piston kautta tai heinikosta, missä sairas eläin on oleskellut. Ja minä en kovassa kuumeessa muistanut heti ensimmäisellä lääkärikäynnillä puhua kaulan imusolmukkeista.

Ohisalo ampuu pahasti ohi

Vihreiden puheenjohtaja ja sisäministeri Maria Ohisalo ampuu pahasti ohi, kun hän väittää, että moni sektori ja yksityishenkilö on tehnyt jo paljon ilmastonmuutoksen torjumiseksi, mutta maatalous on sellainen sektori, joka on jäänyt sivuraitelle ilmastotoimissa. Hänen kannanotostaan on uutisoinut mm. Yle 9.8. 

Ensinnäkin maatalous ja metsätalous ovat tuotannonaloja, jotka sitovat hiiltä. Yhteyttäessään vihreä kasvi sitoo auringon energian avulla vedestä ja ilman hiilidioksidista sokeria ja tärkkelystä ja vapauttaa sivutuotteena happea. Tämä elämän perusprosessi lienee vihreälle ministerille tuntematon, koska hän itse on tottunut vain kuluttamaan, ei tuottamaan. Esimerkiksi yhtään tuulimyllyä ei tässä maailmassa rakennettaisi ilman lehtivihreähiukkasta.

Maanviljelijä ohjaa tätä kasvuprosessia saadakseen kasvit tuottamaan mahdollisimman hyvin. Ohisalo väittää, että maatalous ei ole kiinnittänyt huomiota hiilensidontaan, mutta siinäkin hän erehtyy. Uusi sukupolvi näyttää käyttävän viljelyssään mm. sinänsä tuottamattomia aluskasveja saadakseen hiilensidonnan maksimoitua. 

Näkymä Naskalista, Jouko Perälä

Ohisalo on varmasti yrittänyt vähentää omia päästöjään, sitä en epäile. Mutta maanviljelijät mahdollistavat tuotannollaan hänen kuluttamisensa. Helsinki kuulemma polttaa yhä kivihiiltä, niin että aika hitaasti siellä etelässä saadaan asioita aikaan. Täällä Naskalissa siirryttiin lämmityksessä uusiutuviin polttoaineisiin jo 30 vuotta sitten. Biokaasuautoilijoita, kuten minua, rangaistaan yhä auton käyttövoimaverolla, joka on aikanaan tehty suosimaan bensa-autoilua diesel-autoilun sijasta. Vihreistä Heidi Hautala on ymmärtänyt biokaasuautoilua, mutta ei ole tietääkseni saanut mitään aikaan asian hyväksi. 

Toki Naskalin kuivuri on jauhanut täysillä öljyä viimeisen viikon aikana, samoin öljyä ovat syöneet traktori ja puimuri. On vielä matkaa siihen, että maatalouden energiaa vaativat koneet voisivat toimia riittävän varmasti ja pitkiä aikoja ilman fossiilisia polttoaineita. Mutta Ohisalo on väärässä siinä, etteikö asian eteen olisi tehty mitään. On tutkittu erilaisten uusiutuvien energiamuotojen käyttöä, mutta ei ole helppoa löytää riittävän tehokkaita korvaavia polttoaineita, varsinkin jos puunpolttokin (hake kuivurin energianlähteenä) katsotaan synniksi. Sähköakkuteknologia ei ole vielä riittävän kehittynyt, että esimerkiksi Naskalin puimuri jaksaisi sen avulla painaa puolille öin, kuten eilen illalla. On aivan eri asia ajaa autolla vähän sinne ja tänne, ja eri asia painaa 12 tuntia putkeen raskaalla koneella. Ohisalo sirpillään tuskin saisi korttakaan poikki, jos tulisi häsyihin. 

Iloitsin eilen suuresti Ilta-Sanomien päätoimittaja Ulla Appelsinin kolumnista, jossa hän muistutti siitä, miten maatalous on aina hampaissa, mutta ruokaa tarvitaan. Entä jos ruoka loppuu siksi, että Ohisalo on sisäministerinä ajanut maatalouden ja huoltovarmuuden alas? 

Muistan, miten kova maatalouden syyllistäminen oli vallalla 80-luvun lopulla ja 90-luvun alussa, kun aloitimme viljelijöinä. Muistan miten raskasta joskus oli mennä pyhäaamuna lypsylle tuntien nämä syytökset nahoissaan. Euroopan Unioniin liittymisen jälkeen poru joksikin aikaa väheni. Olihan maatalous ainoa, joka todella sai tuntea liittymisen nahoissaan heti. Kohdattiin valtava byrokratia monisataasivuisine vuosittaisine lomakkeidentäyttöohjeineen,  tulonmuodostuksen totaalinen rakennemuutos ja tulojen aleneminen. Ympäristölle hyväksi olivat varmasti EU-säännösten mukana tulleet ojien ja muiden vesistöjen suojakaistat estämässä ravinnepäästöjä, tiukat fosforilannoitusrajat, ja monenlaiset vapaehtoiset ympäristötoimet, kuten kosteikkojen rakentaminen. 

Eihän siinä kauan kulunut, kun rutina taas alkoi, ja nyt on ilmeisesti tulossa uusi aallonharja: hiljakkoin pastori ja eksegeetti Kari Kuula moitti karjankasvattajia Raamatun arvovallalla, kokoomuksen Sari Sarkomaa ja perussuomalaisten Jussi Halla-aho ovat tölvineet Itämeren suojelusta ja tukiaisista. Ja nyt Ohisalo yrittää vyöryttää syyllisyyttään maanviljelijälle. Se on muotia nyt! Mutta muistakaa, rakkikoirat, että syöminen on muodissa aina.