Ei varattua aikaa

Olen sairastellut kuukauden päivät ja käynyt paljon verikokeissa oman terveyskeskuksen laboratoriossa. Onneksi on oma terveyskeskus, ja siellä monta hyvää lääkäriä, sillä Mehiläisen työterveys ei pystynyt vastaamaan hätään. Laboratorion edessä on uusi apparaatti, mille näytetään Kela-korttia, ja se sanoo että sinulle ei ole varattu aikaa. Kesti jonkin aikaa ennen kuin keksin, että olen päivystyspotilas ja kertomalla apparaatille sen, saan numerolapun. Sitten istutaan numerolappu ja Kela-kortti kourassa ja odotetaan että jostain kuuluu oma numero. Ihan ensiksi kovassa kuumeessa kaikki oli kuin huminaa, eikä meinannut millään muistaa mikä numero minulla on.

Laboratoriossa sanottiin, että emme saa enää kutsua asiakkaita nimellä. Se on sitä yksityisyydensuojaa, mietin. Olisi kauheaa, jos me odotustilassa istuvat ihmiset oppisimme tuntemaan toisemme sukunimeltä ja voisimme kertoa naapurille, että Perälä kävi joko verenkuvassa, Marevan-kokeessa, kilpirauhaskokeessa, antamassa pissanäytteen, myyräkuumenäytteen, jänisruttonäytteen tms - jotain hänellä on nyt seurannassa. Kun on ikää yli 60 vuotta ei kylläkään ole mikään ihme, että käy joskus verikokeessa, ja joskus jopa lähes joka päivä, jos lääkäri näkee sen tarpeelliseksi. Helpotus oli, kun lääkärin vastaanotolla kutsuttiin nimeltä, joka on helpompi sairaanakin muistaa, joskin ensimmäisellä kerralla etunimellä Eeva.

Yksityisyydensuoja saa toisinaan naurettavia piirteitä. Pimitämme sairautta kuin se olisi häpeä, oma syymme ja vikamme. Olen jaksanut viime viikon aikana jälleen kuunnella äänikirjoja ja Alexander McCall Smith liittää botswanalaisiin kertomuksiinsa luontevasti uskonnon. Kun Mma Ramotswe istuu anglikaanikirkon messussa, hän kiinnittää huomiota siihen, että messun ohjelmassa olevassa sairaiden ja esirukousta pyytävien luettelossa on yhä samoja nimiä kuin viime kerralla, ja päättää jatkaa rukouksia heidän puolestaan. Kerran merimessussa rukoilimme kaikkien niiden nimien puolesta, jotka meille annettiin. Ei mitään muuta, vain nimet. Jumala tietää kyllä mitä kukin tarvitsee. Se tuntui hyvältä. Joku oli kirjoittanut lappuun minunkin nimeni. Se tuntui todella hyvältä.

Olen yrittänyt käydä muutamia kertoja metsässä hengittämässä luonnon parantavaa voimaa. Huomasin surukseni, että vaelluskenkien pohjat ovat tulleet tiensä päähän. Olen niitä hyvin hoitanut ja rasvannut 14 vuotta, mutta kumiosa on perstonnut ajan saatossa. Ajattelin, että näinkö on, että myös vaeltajan kilometrit alkavat tulla täyteen - ehkei kannata enää ostaa uusia kenkiä. Vielä ei tiedä, mikä minulla oikein on. Kannattaisi ehkä odotella nuo lisätutkimukset ja diagnoosi ennen kuin lähtee retkeilykauppaan.

Mies laski katseensa. "Olen pahoillani isänne vuoksi. Nykyään niin kovin moni on edesmennyt." Hän vaikeni hetkeksi. "Mutta toisaalta, kaikista meistä tulee edesmenneitä, kun on meidän aikamme lähteä." (Alexander McCall Smith kirjassa Kahvia komeille miehille.)

Tänään huomasin, että hyvät ja jalkaan muotoutuneet, rakkaudella rasvatut vaelluskengät voi lähettää uudelleen pohjattaviksi ja se maksaa vain jonkin verran yli 100 euroa. Se kannattaa ilman muuta tehdä. Ehkä minutkin uudelleen pohjustetaan elämään. Sulkeudun listoillenne.

PS Tänään saatiin selvyys: jänisruttovasta-aineet koholla. Jänisruton voi marjastaja saada hyönteisen piston kautta tai heinikosta, missä sairas eläin on oleskellut. Ja minä en kovassa kuumeessa muistanut heti ensimmäisellä lääkärikäynnillä puhua kaulan imusolmukkeista.