maanantai 4. heinäkuuta 2022

Toivon kukka

Olen ajatellut tänä kesänä paljon kummitätiäni Ailia. Hän oli kansakoulunopettaja ja kuoli pian eläkkeelle jäätyään sen ikäisenä kuin minä olisin puolentoista vuoden päästä, jos sinne asti matka jatkuu. Uskon, että hän oli tärkeä ihminen muillekin kuin minulle, ja monet hänet vielä muistavat.

Sekä opettajana että suvun lasten parissa hänet tunnettiin loistavana kertojana. Sekä raamatunkertomukset että sadut jäivät taatusti monen mieleen vaikuttavina. Minna-serkun kanssa joskus muistelimme satua, missä jänöemo sanoi poikaselleen, että sinulla on nyt yhtä suuret silmät kuin minullakin, ja on aika lähteä pesästä. Tuota kohtaa ei voinut oikein itkemättä kuunnella. 

Aili oli valoisa kristitty, joka teki monenlaista vapaaehtoistyötä seurakunnassa. Hän mm. piti Perälän koululla pyhäkoulua ja seurakunnan tyttökerhoa. Pyhäkouluun pääsin apulaisohjaajaksi ja ohjaajaksi jo hyvin nuorena ja se onkin tähän astisen elämäni suurin menestys evankelioimistyön rintamalla, koska pyhäkoululaisten määrä kasvoi kahdeksasta jopa 27:ään lapseen.

Perälän koululla Aili-täti järjesti myös kyläläisille ristinjuhlia ja adventtijuhlia, jotka juonsi ja joissa itsekin puhui hyvin koskettavasti ja rakkaudellisesti Jeesuksesta. Hän myös aloitti sujuvasti virret, jotka soivat vahvasti sopivalta korkeudelta. 

Lähetystyö ja arkidiakonia sytyttivät. Aili-tädin luona sain aivan nuorena lähetyskipinän, kun namibianlähetti Kirsti Pakkala oli näyttämässä dioja ja kertoi bushmanneista. Aili-tädin arkidiakonian tärkein ajatus oli, että vanhuksia ei saisi jättää yksin, vaan täytyy vierailla heidän luonaan. Hän oli mukana myös seurakunnan ja kirkon hallinnossa, kirkkoneuvostossa ja kirkolliskokousedustajana. Olen seurannut jälkiä.

Isänsä kuoltua Aili hoiti dementoitunutta mummaani niin kauan kuin jaksoi ja se oli mahdollista. Sitten hän ajoi koululta selvittyään joka päivä Seinäjoelle katsomaan äitiään. Meidän perhettä ja äitiäni hän auttoi monissa kotini askareissa, kuten matonkutomisessa, ruuanlaitossa, puutarhatöissä ja heinätöissäkin. Hän kuljetti meitä hyviin marjapaikkoihin tai vaateostoksille. Pääsin hänen mukanaan monille eri herätysliikkeiden hengellisille kesäjuhlille ja sukulaisvierailuille. Olin vähän kuin hänen lapsensa, enkä ainut. Hän myös tarjosi meidän perheelle hyvin monena pyhänä sunnuntailounaan. Ruokalajit eivät niin paljon vaihdelleet, mutta ei tarvinnutkaan, sillä porsaankyljykset ja lihapullat olivat herkullisia, ja kastikkeet aika vaaleita, koska niissä oli kermaa, ja marjojen kanssa nautittiin kermavaahtoa. Miehenikin ehti käydä noissa kesteissä ja ihmetteli, ettei Aili-täti nuorekkaana, lempeänä ja taitavana naisena ollut avioitunut.

Ainahan sitä muistaa myös jotain ikävää, kun alkaa muistella. Murrosikäisenä kuulin kerran sattumalta, kun Aili-täti moitti poikamaista kävelytyyliäni äidille. Se haavoitti syvästi ja jäi mieleen, koska täti oli minulle niin tärkeä ihminen eikä yleensä puhunut kenestäkään pahaa takana päin. 

Aili-tädin elämänhistoriassa oli myös kipeä vastoinkäyminen, josta sain kuulla vasta vanhempana. Häntä oli nuorena syytetty vilpistä, kun hän oli ollut vaaliavustajana kappalaisenvaalissa. Hän sanoi että se vanhus, jota hän avusti äänestyskopissa, sanoi selkeästi ketä tahtoo äänestää, ja hän auttoi kirjoittamaan oikean numeron. Mutta omaiset alkoivat syyttää häntä vilpistä ja hän sai myös tuomion menettäen kansalaisluottamuksensa joksikin aikaa. Äiti ihmetteli, että ne käräjäpöytäkirjat löytyivät tädin kuoltua hänen yöpöydän laatikostaan - miksi hän säilytti niitä tuskallisia asiapapereita eikä heittänyt pois? Olen kyllä itsekin huomannut, että koetut vääryydet tahtoo muistaa liiankin hyvin myös ilman asiapapereita.

Joku oli tuonut haudalle pioneja ja kaksi kynttilää.

Aili-tädin vahva usko ylösnousemukseen ja iankaikkiseen elämään tuli ilmi erityisesti hautajaisissa. Hänen kukkavihossaan oli aina keltaisia kukkia muistuttamassa pääsiäisestä. Keltainen ei ole kirkollinen väri, mutta hänelle se viesti ylösnousemuksen pääsiäisen iloa. Viime keväänä ostin itselleni keltaisen äitienpäiväruusun, koska miehet olivat tiiviisti kylvöjen parissa. Sain sitten kuitenkin punaisen ruusun ja ajattelin, että käyn istuttamassa keltaisen Aili-tädin ja isovanhempieni haudalle. Hautausmaan hoitajat kai katsoivat että se on voimakkaassa kasvussa ja jättivät paikoilleen istuttaessaan haudanhoitosopimukseen kuuluvat kukat. Muut elämäni ruusut ovat kuolleet nopeasti, mutta se oli merkillinen ruusu, rehotti ja kukki myöhälle syksyyn, peitti vähän liikaakin nimiä, mutta sen voima julisti iloa. Keväällä se näytti olevan elossa, joten kävin leikkaamassa sen jossain vaiheessa. Ja nyt se kukkii valtoimenaan ja julistaa pääsiäistä. Tuo kukka tahtoo selvästikin vahvistaa heikkoa uskoani. On enemmän, on toivoa!  Tänään kun kävin toisella suvun haudalla, huomasin, että joku oli istuttanut punaisten begonioiden väliin kaksi keltaista tulilatvaa. Sydämeni sykähti ilosta.