Huoltokatkoja

Sadonkorjaajien hermoja on koeteltu. Viljan puinnit ovat jääneet myöhäiseksi, koska pitkän kuivuuden jälkeen tulleet sateet saivat aikaan jälkiversontaa. On täytynyt odotella, että vihreätkin jyvät vähän kovettuisivat. Kuivausajat eivät ymmärtääkseni ole kovin lyhyitä, vaikka nyt on taivaan lahjana saatu aivan mainiot puintipoudat. Poika on yrittänyt monta päivää saada kunnostettua vuokrakuivurin poltinta, että viljaa voitaisiin kuivata kahdella kuivurilla. Mieheni on hermoillut puimurin kanssa, kun milloin menee hihna poikki, milloin joku osa vääntyy tai tulee hitsaamisen tarvetta. Vehnää tuli vähän, myös ohrasato on paikoin hyvin heikko, herne talmasi puimuriin, kaurassa on kuulemma paljon jyviä, mutta kevyttä laatua. Sitten on vielä rypsiä, joka sekin iti huonosti ja kukki aivan ennätysmyöhään. 

Minulla on ollut pienempiä huolia: Kasviskuivurin termostaatti oli epäkunnossa ja kuivatettavat omenat paistuivat. Mielin kuivata puutarhan ananaskanelista naposteltavaa. Halpa laitehan tuo minun kuivurini on, mutta ihan periaatteesta ei tahtoisi ostaa muovihärveleitä lisää. Kiertoilmauunilla kuivaaminen osoittautui kovin hitaaksi. Lopulta ajattelin, että eihän siinä mitään menetä, jos tartun kuivurin termostaattiin vähän krouvimmin ottein. Irrotin nupin ja sain laitteen toimimaan sormituntumalla. Olin oikein tyytyväinen itseeni. Joskus ilma on kylläkin ihan kylmää, ja joskus vähän turhan lämmintä. Nyt kuivatan kokeeksi myös muutaman kanttarellin, kun päivän sato ei millään mahtunut pannulle. Tulin myös keittäneeksi lounaaksi seitsemän litraa kaalisoppaa, ja sitä on kolme litraa jäljellä, joten kellään meistä kolmesta ei ole kai erityisen kova nälkä. Olen elämän matkan varrella oppinut, että kaalisoppa on varma tapa piristää väsyneitä ja alakuloisia miehiä. 

Omasta puolestani voin todeta luonnon antamasta sadosta, että "ei minulta mitään puutu", paitsi ehkä vähän karpaloita. On ollut aivan ihana kesä: ikimuistoiset hillastukset Syötteen "invalidinevoilla", makeat mustikat, vadelmat ja puolukat. Omenahilloa alkaa olla varastoissa parin vuoden tarpeiksi. Myös tatteja ja kanttarelleja, orakasta, lampaankääpää ja rouskuja on löytynyt sen verran, että on saanut mukavaa vaihtelua ruokavalioon. Syyskesän ruoka on niin terveellistä, että voin paremmin kuin talvella. Olen useana syksynä ajatellut, että entä jos jäisin pois töistä ja saisin vain päivät pääksytysten kuljeskella koiran kanssa metsissä. Olisi se elämää! Hirvikärpäsistä viis! 

Keväällä katselin tarkoin noita koronatilastoja ja huomasin, että suhteessa sairastuneiden määrään norjalaisilla oli (ja on yhä) vähän kuolemantapauksia. Se on varmaan monen tekijän summa, mutta yksi tekijä saattaa olla norjalaisten reipas ulkoilmaelämä. Aivan varmaa on, että luonnossa liikkuminen parantaa vastustuskykyä ja vähentää altistusta paremmin kuin baareissa notkuminen. Moni metsäläinen on siis varsin hyvin varustautunut kohtaamaan tulevan talven. Kesä on ollut siunattu huoltokatko. 

Pieni seurakunta on tehokas

Minulla on ollut oiva mahdollisuus verrata kahta täysin erilaista ja erikokoista seurakuntaa keskenään. Olin Taivalkosken vs. kirkkoherrana vuoden ja neljä kuukautta, ja palasin sitten vakivirkaani Vaasan suomalaiseen seurakuntaan, joka kuuluu Vaasan seurakuntayhtymään. 

Pienessä 3500 hengen seurakunnassa ongelmana oli vähäinen työvoima ja tiukka taloudenpito. Jouduimme Taivalkoskella ollessani myymään seurakunnan leirikeskuksen ja lakkauttamaan yhden viran. Toinen virka muutettiin kahden seurakunnan yhteiseksi. Työyhteisön koko oli lopuksi noin 7,5 henkeä. Lisäksi käytettiin ostopalveluja lumenauraukseen ja haudankaivuuseen. Pienuudessa oli se hyvä puoli, että hallinto oli kevyttä. Oli työntekijäkokous, kolme johtokuntaa, kirkkoneuvosto ja kirkkovaltuusto. Kaikki pääsivät mielestäni osallisiksi. 

Tieto kulki sekä seurakunnan sisällä että ulospäin. Jokainen työntekijä laati omista tapahtumistaan tiedotteet sähköiseen kalenteriin, mistä seurakuntamestari poimi ne oivallisesti paikallislehden ja nettisivujen kirkollisiin ilmoituksiin. Jouluna, pääsiäisenä ja Päätaloviikolla julkaistiin Taivalkosken sanomissa koko sivun ilmoitus. Ilmoitukset olivat aika sisältörikkaita ja maksoivat sen verran, että  budjetti tuntui ylittyvän, mutta toisaalta ei ollut tiedottajien ja ammattitoimittajien palkkakuluja. Työntekijät, luottamushenkilöt ja seurakuntalaiset olivat tottuneet käyttämään myös kivalla tavalla seurakunnan Facebook-sivuja tiedotukseen ja yhteisölliseen keskusteluun. Työtä tehtiin osaavasti ja innostuneesti. Asenne oli, että ei paeta sesonkia, vaan iloitaan, kun meitä eniten tarvitaan. Erityisesti ihailin toimintasuunnitelmien ja -kertomusten selkeää tavoitteenasettelua ja toiminnan arviointia, jotka johdattivat jäntevästi eteenpäin. En ota näistä itselleni lainkaan kunniaa.

Tulin sitten takaisin Vaasan suomalaiseen seurakuntaan, missä on noin 31 000 jäsentä. Taloudenpitoa on Vaasassakin jouduttu kiristämään, mutta irtisanomisia ei ole tainnut vielä olla. Jokunen virka on täyttämättä. Yksi leirikeskus ja pari seurakuntakotia ovat olleet pois käytöstä ja myynnissä jo tovin. 

Seurakuntatyötä suunnitellaan ja tehdään matriisirakenteella. Tämä tarkoittaa sitä, että eri työalojen päällekkäisorganisaationa on alueorganisaatio. Minulla on seuraavat säännölliset kuukausittaiset tai vähintään kausittaiset kokoukset: yhteinen työntekijäkokous, operatiivinen johtoryhmä, julistuksen työalakokous, pappien kokous, julistustyön johtokunta, alueen työntekijäkokous ja alueneuvosto. Ennen Taivalkoskelle lähtöäni kuuluin myös diakoniatiimiin, joten näiden lisäksi oli diakonian työalakokous ja diakoniatyön johtokunta. Itse en ole koskaan kuulunut kasvatuksen työalakokoukseen tai johtokuntaan, mutta sellaiset tietenkin on. Lisäksi työyhteisöllämme on  vuosittain kaksi suunnittelupäivää ja kaksi rippikoulutyön suunnittelupäivää. Pienempiä suunnitteluryhmiä ja seurakuntalaisten yhteisöjä kootaan yhteen viikottain. 

Tämä on kuitenkin vasta ruohonjuuritasoa. Ylätasolla on suomalaisen seurakunnan seurakuntaneuvosto, seurakuntayhtymän yhteinen kirkkoneuvosto ja yhteinen kirkkovaltuusto sekä erilaiset strategiatyöryhmät ja strateginen johtoryhmä. Yhtymällä, johon kuuluvat myös ruotsalainen seurakunta ja Vähänkyrön seurakunta, on myös tietääkseni ainakin kiinteistöjohtokunta, sairaalasielunhoidon johtokunta, perheasiainneuvottelukeskuksen johtokunta, musiikki- ja urkutoimikunta, kirkkotekstiilityöryhmä, yhteistyötoimikunta ja parkkipaikkatyöryhmä. Nämä eivät ole minua juurikaan rasittaneet. Mutta tiedonkulku eri päätöksentekoelinten välillä koetaan toisinaan ongelmaksi, eikä aina ole selvää, mikä on juuri tämän hallintoelimen rooli ja tehtävä. 

Kokemukseni perusteella olen entistä vakuuttuneempi siitä, että suurissa seurakuntayhtymissä aikaa kuluu paljon kokoustamiseen ja päällekkäiseen suunnitteluun, ja se on poissa perustyöstä. Siksi olen sitä mieltä, että mikäli talous suinkin sen kestää, seurakunnan kannattaa mahdollisimman pitkään pysyä itsenäisenä inhimillisen kokoisena yksikkönä. Pieni on tehokkaampaa. 

Myös Vaasassa tehdään työtä ahkerasti. Tunnen itseni tällä hetkellä aika kiireiseksi, syksyn alkajaisiksi on ollut monta pitkää työpäivää. Sinä aikana, kun olen ollut pappina, erilaiset hallinnolliset tehtävät ovat monimutkaistuneet ja vievät enemmän aikaa. Viestinnän ammattilaiset ovat myös kasvattaneet työntekijöitä viestimään monipuolisesti, koska työn suunnittelijat ja tekijät tietävät toiminnasta enemmän kuin ammattitiedottajat. Seurakuntien työntekijät ovatkin todellisia moniosaajia. Niin pienessä kuin isossa seurakunnassa on itse löydettävä sanat, valokuvat, videot ja tekniikka millä asiat pannaan julki. Papin perustyökaluina ei nykyään taida olla Raamattu ja virsikirja, vaan tietokone, järjestelmäkamera ja hyvällä nettiyhteydellä varustettu älypuhelin. Strategiat ovat näiden vajaan parinkymmenen vuoden aikana vaihtuneet moneen kertaan, mutta seurakunnan perustehtävä on kertoa tärkeää sanomaa Luojasta ja Lunastajasta, ja siksi viestin. Yritän muistaa, että viestiä voi kuitenkin myös olemalla hiljaa ja kuuntelemalla kiinnostuneesti. Se on joskus vaikeaa. 

Kukin tyylillään

Mikähän lintu tuolla kotikoivussa kirskuu syysillan hämärtyessä? Voisiko se olla punarinta? Vai hippiäinen? Pimeällä ei saa näköhavaintoa. Kaikki aistit ovat tärkeitä, kun yrittää tunnistaa asioita. On myös oltava aikaa ja levollista mieltä seistä koivun alla. 

Kun palasin Vaasaan töihin, huomasin muutamista työkavereista, että he olivat todella väsyneitä ja arvostelivat siitä, että ohjeistus koronan suhteen ei ole riittävän selkeä. Tai että joutuu tekemään monet suunnitelmat. Kun on saanut vaivalla selvitettyä, miten toiminta olisi viisainta järjestää, suunnitelma ammutaan alas. Jotkut olivat joutuneet tekemään jopa viisi työvuorolistaa. Sellainen turhauttaa ja väsyttää. Huomasin, että korona oli verottanut monen voimia.

Itse tunsin itseni iloiseksi ja rennoksi, sillä olin päässyt isommasta vastuusta pienempään. Nautin siitä, että korona oli hellittänyt ja yhteiskunta monin tavoin vapautunut. Vielä tänään muistelimme, millaista keväällä oli, kun Syötteen ja Laihian välillä oli vain muutama mahdollinen taukopaikka, joissa ei kuitenkaan voinut syödä pöydässä, vaan välipalat tilattiin parkkiruutuun. 

On myös niin, että jokainen meistä on reagoinut ja reagoi muuttuneisiin työn reunaehtoihin omalla tavallaan. Joitakin rasittaa se, ettei suunnitelmia voi tehdä kovin pitkälle, kun taas toiset sopeutuvat paremmin elämän arvaamattomuuteen. Jotkut kaipaavat lähikontakteja, toiset miltei nauttivat siitä, että voi hyödyntää erilaisia työtapoja ja etämahdollisuuksia. Jotkut ovat varovaisempia ja vastuullisempia, toiset taas luottavaisempia.

Maaliskuussa ajattelin, että tämä kriisi voi opettaa meitä huolehtimaan toisistamme, auttamaan ja rohkaisemaan. Huomaamme, miten paljon tarvitsemme toisiamme. Mutta ei se valitettavasti ihan niin mene. Auttavaiset auttavat nytkin ja kitsaat ovat yhtä kitsaita kuin ennenkin. Muutosta voi tapahtua jonkin verran, mutta ei syntinen yhtäkkiä pyhäksi muutu. 

Olin kurssilla, jossa jouduttiin käyttämään maskeja aina kun oltiin luentosalissa. Maskeja jaettiin jokaiselle kymmenen kappaleen pakkaus, mutta niitä tarvittiin vähintään 11. Kymmenen kappaleen lisäpakkaukset hupenivat ja arvasin, miten siinä käy. Viimeinen luento istuttiin salissa niin että monilta puuttui suojavarustus. Olin ilman maskia ja tein katsekierroksen ympärille: Tarjoaako joku sellainen omistaan, jolla on vielä yhdeksän jäljellä. Kaikki ympärillä olevat olivat niitä johtavassa asemassa olevia seurakuntien työntekijöitä, jotka jostain syystä kokivat olevansa mukamas niin  huonosti palkattuja, että he olivat maskinsa ansainneet ja pitivät ne visusti piilossa. 

Keskustelimme kurssilla ryhmissä myötätunnon ja myötäinnon mullistavasta voimasta, toistemme kuuntelemisesta ja rohkaisemisesta. Se sujui oikein hyvin ja vieraskoreasti. Mutta sitten kun oltiin lähimpien työkaverien kanssa koolla, ääni kellossa muuttuikin täysin. Sai tylyttää eikä tarvinnut enää jaksaa kuunnella. Ajattelin, että ehkä siinä purkautui koronaväsymystä ja sitäkin, että maski naamalla oli ollut tukala istua, vaikkei tarvinnut tehdä mitään muuta kuin istua ja kuunnella. Mutta jotain muutakin siinä on, jos ei pysty ystävällisellä äänellä lausuttua mielipidettä ottamaan vastaan. Mietin, onko sopivan etäisyyden pitäminen paras lääke tähänkin, vai onko sittenkin toimittava niin kuin meidän uuden kissanpennun kanssa. Kolmen päivän tutustuttaminen koirakaveriin (joka suhtautui uuteen tulokkaaseen lauhkeasti) muutti sähisevän kissan uteliaaksi leikkikaveriksi. 

Ehkä yksi elämänmittainen oppimisen asia on se, että en voi läheskään aina ymmärtää, miksi toinen käyttäytyy noin, enkä sitäkään, miksi itse käyttäydyn näin. Mutta yhdessä on elettävä, ja siksi on parempi, ettei antaisi sähinöiden ja epäoikeudenmukaisuuksien jäytää vuosikausia mielenpohjalla. On asioita, jotka on jätettävä omaan arvoonsa. 

Jos isä eläisi, hän olisi tänä kesänä sanonut monta kertaa, että "taas lomaa", tai "taas vapaapäivä".  Se tuntui aikanaan ikävältä, mutta nyt sitä voi nauraen muistella.  Olen nauttinut ensin hillalomasta, sitten mustikkalomasta ja nyt puolukkavapaista. Välillä olin myös muutaman päivän virkavapaalla, koska kurkku tuli kipeäksi ja jouduin käymään koronatestissä. Olen monessa suhteessa etuoikeutettu ihminen. Minulla on varaa antaa - myös anteeksi.