Kevät

Telkillä on jo isot poikueet
ja ne seilaavat joella edestakaisin
ajatuksissa.
Kevätrapsin taimet
lykkäävät vartta.
Koivukujalta kaatuu
suurin koivu
kevätmyrskyssä.
Kastelin sitä kymmenen vanhana
silloin oli helteisiä päiviä
ja puut tarvitsivat juurtuakseen paljon vettä.
Onhan koiralla panta,
jos se pääsee karkaamaan tielle,
ja pannassa puhelinnumero,
kyllä se on eläväinen eläin.

Se löytökissa on laihtunut,

pääsee livahtamaan ovenraosta
ja kyllä minä sitä ruokin.
Tulppaanit maljakossa
tekevät koko ajan uutta nuppua.
Kotona on hyvä keinulavitta,
siinä on hyvä katsoa televisiota,
vaikka kaikkihan on uusintoja,
uutisetkin.
Ja niille jotka niitä juoruja levittävät
saa sanoa,
että huhut kuolemastani
ovat ennen aikaisia.
Ensin katsotaan syy ja
sitten seuraus.
Se on ollut minun periaatteeni.

Tilannetaju

Tilannetaju on tärkeä asia työssäni. Se on moniulotteinen avu. Jotkut tilanteet edellyttävät, että osaa olla hiljaa, toisinaan taas on osattava puhua tarpeeksi lyhyesti. Vakavassa hetkessä voi olla hyvin tahditonta laskea leikkiä ja leikkisässä tilanteessa voi loukata jos kurtistelee otsaansa. Juhlassa odotetaan tiettyä juhlavuutta, joka ei kuitenkaan mene kankeuden puolelle jne. Useimmiten selviän varsin kohtuullisesti eri tilanteiden aiheuttamista haasteista.  

Tällä viikolla olen joutunut huomaamaan itsekritiikin paikkoja. Itsesensuuri ei ole ollut parhaimmillaan joka tilanteessa. Olen miettinyt, että olisi saanut jäädä se ja se möläytys sanomatta tai olisin voinut jättää omat asiani kertomatta. Itseään täytyy kuitenkin yrittää armahtaa, sillä kukaan ei ole kone ja virheitä sattuu. Työviikkoon sisältyi sentään 19 erilaista tapahtumaa ja samalla olin huolten kuormittama. Mutta parempi kai se on vaikka mokata kuin täyttää kalenterinsa näennäistöillä. Tekevälle sattuu. Niinpä nyt vapaapäivien alkaessa söin lohdutuksekseni neljä omenaviineriä. 

Osaisinko armahtaa paitsi itseäni myös heitä, joilta on joskus puuttunut tilannetaju suhteessa minuun? Kannan joitakin haavoja ja toisinaan palaan siihen, miten huonosti joku on käyttäytynyt. Yllättävän usein ihmisiltä, fiksunkin oloisilta, puuttuu tilannetajua. Joskus siellä on taustalla joku kielteinen tunne, kuten kateus tai pelko, joka johtaa onnistumisen hetkellä moitiskelemaan, että väärin sammutettu. Joskus taas joku, vaikka onkin täynnä myötämieltä, tulee vain asettaneeksi sanansa taitamattomasti. 

En ole niitä ihmisiä, joiden mielestä kaikki on suhteellista. Mutta olen sitä mieltä, että kukaan kuolevainen ei ole 100-prosenttisesti oikeassa eikä osaa aina käyttäytyä. Siksi en saa vaatia itseltäni enkä toisilta liikaa, vaan täytyisi opetella tyytymään keskeneräiseen ja joskus myös keskivertoa huonompaan. 

Väsymys

Olin aikoinaan hyvin eläinrakas lypsykarjatilan emäntä. Jos lehmä sairasti tai oli poikimassa, olin aina huolissani ja ramppasin potilasta katsomassa pitkin yötäkin. Oli mukava huomata, että eläin ilahtui, pää kohosi ja korvat heilahtivat.

Joskus kaikki vastukset tulivat samaan aikaan. Muistan kun yhtenä syksynä mies sairastui vakavasti ja joutui keskussairaalaan. Seuraavana päivänä huomasin, että kaksi neljästä leikki-ikäisestä lapsestamme oli saanut täitartunnan ja siitä repesi melkoinen työmaa. Pyykkäsin urakalla vuodevaatteita. Uusi pihatto oli otettu juuuri käyttöön, mutta lehmät lypsettiin vielä vanhassa navetassa kannukoneella. Odotin vauvaa. En saanut lypsytaitoista lomittajaa, mutta hyvän avun, joka auttoi lypsykannujen kantamisessa ja kaatamisessa jäähdytystankkiin. Pihan alta tuleva kuumavesiputki piti uusia ja kaivinkone tuli kaivamaan pihan kuralle. Eikä siinä vielä mitään, auto hajosi ja se jouduttiin hinaamaan korjaamolle. Jouduin käymään myös rengaskaupoilla. Isälläni oli joku raskas vaihe luottamustoimissaan eikä hän pystynyt auttamaan, joten sain apua maatalouslomittajalta, naapureilta, sähkömieheltä, putkimieheltä... Kerroin isännälle, että sinua korvaamaan tarvitaan melkoinen joukko ammattimiehiä. Hän alkoi toipua Sten Söderströmin hyvässä hoidossa. 

Vähän samanlainen tilanne oli pari viikkoa sitten. Kaikki tuli niin yhtä aikaa. Isäntä oli keskussairaalassa minullekin tutussa sydämen ablaatiohoidossa ja isä keuhkotautiosastolla. Siinä jo huolta kerrakseen. Ja eikös juuri silloin tullut taivaalta koko talven lumet. Työtehtäviä oli aamuvarhaisesta iltamyöhään. Ajelin välillä kotiin ulkoiluttamaan koiraa ja tein lumitöitä. Ajattelin, että huolten keskellä tekee hyvää ulkoilla reippaasti. Kun isäntä sitten kotiutui, tarvittiin kohta palokuntaa, kun tuli oli päässyt hiipimään hakekattilasta hakevaraston puolelle. Tilanne ei onneksi ollut vaarallinen, mutta ei myöskään yhden toipilaan hallittavissa. 

Isäntä on jo voimissaan ja hakekattilassa palaa tuli. Mutta työmääräni on pysynyt lähes ylivoimaisena. Jotenkin pitäisi oppia rajaamaan tehtäviään paremmin, ainakin silloin kun se on omassa vallassa. Esimerkiksi tällä viikolla on kolme hartaustilaisuutta, kahdet hautajaiset, kaksi muistotilaisuutta, kahdet häät, yhdet ristiäiset, työhönottohaastattelu, rippikoulua, toimituskeskustelu, konfirmaatiossa avustaminen, Tuomasmessun liturgian valmistelu, yhteisvastuukonsertin isännöinti, joidenkin tapahtumien suunnittelua ja kirkkoherran sijaistamista. Kun tähän päälle tulee henkilökohtainen huoli läheisestä ja siihen liittyvät tehtävät, ei ole ihme jos joka jäsentä särkee ja mieli on matalalla. Tarvitsen nyt ystävien esirukousta. 

Työntäyteisissä päivissäni on kuitenkin ollut paljon myös hyvää ja siitä kiitän. Olen saanut kohdata lämpimiä mukavia ihmisiä ja moni on antanut kiitosta ja kannustusta. Korvat ovat mukavasti heilahtaneet (ei valehtelusta, vaan näkemisen ilosta niin kuin lehmäystävillä). Olen saanut sanottavaa taivaan lahjana ja selviytynyt valmisteluista riittävän nopeasti. 

Ihmisparka

Joskus elämä vie erityisen paljon voimia. Minulla on nyt sellainen aika. En ole mitenkään lohduton, eli sinun, rakas lukijani, ei tarvitse huolestua. Mutta elämä vaatii itse kultakin joskus enemmän. Niinpä olen koettanut säästää voimiani siinä missä voin. Ei ole huvittanut kirjoitella blogia ja olen iltaisin lähinnä istuskellut nojatuolissa täyttämässä sudokuja ja ajattelemassa elämän kulkua. Olen yrittänyt myös ottaa selvää omista tunteista, koska se on tärkeää. Päällimmäisenä lienee lempeä suru, jota tämä kuva mielestäni ilmentää.

 

Päivisin olen kohdannut ja kuunnellut monia surullisia ja iloisia ihmisiä ja ihmetellyt, miten monella tavalla elämä kolhii ja parantaa. Välillä moni ihmisparka on jaksamisen äärirajoilla, mutta jossain hetkessä saa taas huomata, että ilo läpäisee kaiken mitä on ollut ja mitä on. 

Puolisoni tunnusti, että on useinkin kuullut minun huokaavan itsekseni: Voi mua raukkaa. Yhteen aikaan käytin jopa nimimerkkiä Pappiparka. Se huvitti erästä jurvalaista ystävää. Olen sitä mieltä, että kyllä itseäänkin saa joskus sääliä. Perjantaina oli kirkkokonsertti ja olin siellä pappina paikalla. Kurkku tuli pari tuntia ennen tilaisuutta kamalan kipeäksi, olin ihan ventti ja sanoin vahtimestarille, että nyt mun täytyy sanoa oikein ääneen, että Voi mua raukkaa. Nauroimme.

Lompsakin oli jäänyt kotiin, mutta huomasin, että pikkukukkarossa oli aika paljon parkkikolikoita. Lompsin Kirkkoapteekkiin ja ostin sinkki-C-vitamiinimällejä. Kyllä olivat hyviä ja heti rupesi helpottamaan. Kotiin tultua vielä mies haki kaupasta inkiväärinjuurta ja hunajaa, ja nautin tujua inkivääriteetä. Tauti talttui. 

Ihminen kestää parkanakin paljon arkipäivän vaivaa ja moninaisia myrskytuulia. Myötätunto on tärkeä voimavara. Sitä saa usein myös muilta ihmisiltä. 

Uusinta

Olen työssäni monta kertaa vähän yllättynyt, kun lapset ovat tulleet omaiskeskusteluun - kepin kanssa tai muuten vain harmaantuneina ja kumaraisina. Näin ajan oloon saattaa käydä, että lapset vanhenevat.

@wikimedia
commons

Kyllä minä joskus itseni niin vanhaksi ja hajamieliseksi tunnen. Onnun ja voitelen polvia öisin linimentillä. Maanantaina yritin havainnollistaa, että nyt ei ole enää sunnuntai. Sanoin, että jos nyt olisi sunnuntai, televisiosta tai radiosta tulisi paraikaa jumalanpalvelus. Satuin sitten vilkaisemaan telkkariin, jossa oli meneillään messu. Tunsin itseni tosi hölmöksi ja mietin hiljaa, että uusitaanko noitakin. Muistin kuitenkin pitäneeni eilettäin pari messua, joten pidin kiinni ajatuksesta, että on maanantai. 

Veljenikin on vanhentunut. Hän on ensinnäkin jo vapaaherra. Toiseksi hän sekoilee sanoissa ja jopa nimissä ihan kuten pikkusiskonsakin. Mieheni taas käyttää osan päivästä tavaroitten kadottelemiseen ja niiden etsimiseen ihan niin kuin minäkin.

Osittain elämäni on edellisen sukupolven uusintaa. Kasvotkin vanhetessaan näyttävät ihmeen tutuilta. Alkaa ymmärtää paremmin äitiä, isää, mommaa ja paappaa. On elämäntapahtumia, jotka ovat kulkeneet toisin, mutta kun vanhenee, tulee näkyville jotain perin samaa.

Kompleksinen toimintaympäristö

Olin loman jälkeen kolme päivää opiskelemassa johtajuutta ja johtamista. Lähestyimme asiaa kuulostellen ja katsellen, miten tärkeitä tunteet ovat ihmisyydessä ja myös johtamisessa. Yhtenä päivänä käytimme itsemme ja toisten ymmärtämisessä apuna valokuvaamista. 

Mielenkiintoinen tehtävä alkoi siten, että jokainen pukeutui lämpimästi, otti mukaan kameran tai kännykän ja lähti ulos. Annettiin tehtäväksi kuljeskella rauhassa ja etsiä paikka, jossa on hyvä olla. Siinä sai oleentua vartin katsellen rauhassa. Sitten saattoi ruveta tsuumailemaan ja ottaa kuvan, joka voisi sisältää sen, mikä puhuttelee, tai joskus päinvastoin, rajata jotain tärkeää ulos.

Ei ollut aivan helppo löytää Järvenpään kampukselta omantuntuista paikkaa. Lopulta löysin kutsuvan kuusiaidan. Kotona joen rannassahan on vieläkin jäljellä paapan istuttamaa kuusiaitaa. Kun pysähdyin paikkaan, huomasin, että siitä näkee riittävän kauas. Lähellä oli myös lammasaitaus ja ruokintapaikka. Täydellinen turvapaikka senhetkiseen mielentilaan! 

Olin juuri vähän ahdistunut, kun olimme puhuneet kompleksisesta toimintaympäristöstä. On vaikea erottaa selviä rajoja. Miten voi hahmottaa sitä, mikä ei ole hahmotettavissa? Yksimielisyys kirkossa vähenee. Ei näe kauas, on vaikea ennustaa tulevaa. Muutoksen kourissa ollaan. Ei ole täällä mitään pysyvää.

Kuusiaita antoi tuulensuojaa, ja ajattelin, miten pikkuvasikatkin keväisessä laitumellelaskussa tapasivat rauhoittua, kun huomasivat, että ympärillä on aitaus. Työ on helposti rannatonta, se tarvitsee rajoja. Täytyisi kaikesta monimuotoisesta huolimatta etsiä oleellista. Onneksi saa pysyä ruokintapaikalla saamassa ja jakamassa. Muutosta ei voi pysäyttää, monet rajat hämärtyvät. Mutta omassa sisimmässä on kuitenkin turvallisuutta.

Kuljeskeluun kului enemmän aikaa kuin löytöön. Sekin sopi hyvin, sillä olen täksi paastonajaksi asettanut itselleni henkilökohtaisen tavoitteen: Yritän hiljentää vauhtia, että näkisin tarkemmin ja sielu pysyisi matkassa. Tämän kurssin teen omalla ajalla ja maksan itse. Uskon, että se on sen väärti. On sellaisiakin kursseja tullut käytyä, joista ei ole jäänyt sydämeen jälkeä.