perjantai 31. lokakuuta 2014

Kohtaamisia

Kyllä lyhyetkin kohtaamiset voivat olla merkittäviä hyvässä ja pahassa. Päivän päätyö oli olla kuusi tuntia vaalitoimitsijana Rewell Centerissä. Lähes 200 ehti käydä äänestämässä kuuden tunnin aikana. Olimme aika tyytyväisiä tulokseen. Varsinaisena vaalipäivänä eli isänpäivänä äänestäminen käykin sitten joutuisammin, kun äänestyslappusensa saa pudottaa suoraan uurnaan eikä tarvita niin paljon paperityötä, osoitteita ja kirjekuoria. 

Olin yllättynyt, sillä päivään ei mahtunut yhtään äreää eikä oikeastaan edes yhtään pahantuulista äänestäjää. Paikalla oli mitä ilmeisimmin ihmisiä, jotka ovat tehneet tietoisen ratkaisun pysyä kirkossa ja haluavat myös äänellään vaikuttaa siihen miten seurakunnan työtä johdetaan. Eipä silti, saahan sitä vaikka vähän valittaakin kun asiasta puhuu.

Tänään sain jälleen pari ikävänsävyistä sähköpostia samalta henkilöltä kuin eilenkin. Koetan kestää ja oikeastaan se on helppoakin, sillä jos hyvät tarkoitukseni tulkitaan huonoiksi niin eihän vika ole silloin minussa. Jos ystävälliset lyhyet ja selkeät vastaukset eivät riitä korjaamaan tilannetta, niin voin hyvin luovuttaa. Riittää kun on omalta osaltaan tehnyt parhaansa. 

Eikä Jumala suinkaan aina syytä ihmisparkaa, vaan hän myös on vilpittömän puolustaja. Ajattelen, että siellä missä ihmiset kohtaavat, on aina läsnä myös Kristus.

Nyt odottelemme jännityksensekaisin tuntein jälkikasvua kotiin. Osa tulee tänään, osa kuulemma vasta huomenna. Miksi tilanne jännittää, siitä kerron myöhemmin. 

Huomenna on pyhäinpäivä. On aika sytyttää kynttilät siinä toivossa että kerran saan kohdata heidät, jotka ylittivät elämän ja kuoleman rajan ennen minua. Isovanhemmat, isoveli, pikkusiskot, kummitäti, lanko, äiti, ystävä... Kiitos heidän elämästään!
Chora, Istanbul





torstai 30. lokakuuta 2014

Hyvän tekijöitä

Sain tänään tehdä mielityötäni Rewell Centerissä: plankata kenkiä. Äitini piti tosi hyvää huolta kengistään, niin että tyttäreni vielä viime talvena taisi käyttää hänen 60-luvulla ostamiaan valkoisia talvinilkkureita. Plankkausgeenit ovat periytyneet aika hyvin. 

Meillä seurakunnan työntekijöillä oli hauskaa - kuten kuvasta näkyy. Kyseessä oli vaaleihin liittyvä tempaus: Hyvän tekemisen tori. Kenkien huollon lisäksi saatoimme puhdistaa silmälaseja, että näkee paremmin äänestää. Lisäksi ohikulkijoilla oli mahdollisuus täyttää kanttorien laatima virsivisailupaperi. Osallistuneiden kesken arvotaan lippuja Samuli Edelmanin ja Jukka Perkon konsertteihin. Tori on avoinna vielä huomenna Rewell-centerin toisessa kerroksessa. Seurakuntavaalien äänestyspaikka taas on ensimmäisessä kerroksessa.
Suvi Orvokki harjoittelee vielä

Suvi tuli paikalle vähän ennen kuin lähdin, ja opetin hänelle kenkien huollon perusasiat. En kuitenkaan jättänyt hänen käyttöönsä kiillotusta varten varaamaani villasukkaa, joten en usko hänen päässeen kenkien osalta aivan yhtä hyviin tuloksiin. Sen sijaan hänen vahvuutensa on saada ihmiset hyvälle tuulelle omalla erikoislaatuisella mutta hyvin toimivalla huumorillaan. 

Päivääni sisältyi myös varjoja, mutta turha niihin on jäädä kyyhöttämään. Viikon työpäivät tuntuvat nyt ulottuvan aina illan puolelle. Vielä pitäisi tehdä jotakin tänäänkin. Huomenaamulla kirjoitan jonkun tärkeän sähköpostin ja menen ehkä Vaasaan vasta lounaalle. Meillä papeilla ei ole työaikaa. Se tarkoittaa sitä, että pitkien päivien välissä pitää itse yrittää joskus tehdä myös lyhyempiä. Ei toisille jaksa tehdä hyvää, ellei anna myös itselleen aikaa lepoon ja iloon.

keskiviikko 29. lokakuuta 2014

Ihana työpäivä

Suvilahden seurakuntakodin alttari
Tänään toteutui se, mitä olen pitänyt työssä tavoitteena: Kohtasin tosi paljon seurakuntalaisia. Aamulla olin siivoilemassa kotia, kun tiedottaja soitti, että Ristinummen seurakuntakeskukseen tarvitaan vaalitoimitsijaa sairastuneen tilalle. Koska vaalitoimikunta on minut vaalitoimitsijaksi valinnut lupauduin kolmeksi tunniksi hätäapuun. Ensin kävimme äänestämässä kotiseurakunnan ennakkoäänestyspaikalla harjoituksen vuoksi, vaikka olisinhan toki voinut äänestää Vaasassakin.

Vaalipaikalla oli ihanasti vipinää. Meitä oli kolme toimitsijaa ja kolmessa tunnissa äänesti noin 140 henkeä. On tärkeää, että ihmiset ovat aktiivisia, sillä lähivuosina joudutaan luopumaan monesta seurakunnan kiinteistöstä, kun rahatilanne tiukkenee. Mistä siis luovutaan? Luovutaanko Suvilahden seurakuntakodista, Gerbyn seurakuntakodista ja/tai Ristinummen kappelista? Ennakkoäänestyksessä on yllättävän paljon paperityötä, ehdin juuri ja juuri käydä vessassa ja siemaista kupin kahvia kolmen tunnin vuoroni aikana. 

Iltapäivällä riensin 90-vuotissyntymäpäiville. Onneksi palvelutalon summerin takana oli vielä joku ja ovi avattiin minulle, sillä seurakunnan tervehdystä oli todella odotettu. Tuttu päivänsankari oli iloinen ja virkeä. Hän sanoi että elämässä parasta ovat nämä syntymäpäivät, kun läheiset onnittelevat, saa paljon kortteja ja rakkautta. Ihana lämmin hetki muutamien syntympäiväivävieraiden kanssa. Lauloimme, veisasimme ja rukoilimme. 

Tarkoitukseni oli sitten valmistautua Suvilahden seurakuntakodin iltatilaisuuteen "Kauneimmat kansakoululaulut". Mutta koska hartauden aihe oli jo valmiina, päätin käyttää kirkkoherranvirastolla aikani seurustelemalla äänestämään tulleiden kanssa. Puoli kuuden maissa oli kahveilla viisi äänestäjää joiden kanssa rupattelin monista seurakuntaamme liittyvistä ja uskonnollisista kysymyksistä.

Suvilahden seurakuntakodille oli kokoontunut noin 40 seurakuntalaista laulamaan kansakoululauluja. Ne olivat juuri niitä minullekin rakkaimpia jotka tulevat selkäytimestä. Tilaisuuden alussa pidin pienen vuorovaikutteisen hetken, kun kanttori ei vielä ollut paikalla. Välillä Vaasan kirkkokuoron laulajat lauloivat pari laulua. Loppupuolella tilaisuutta kerroin Vanhan testamentin kertomuksen Joosefista ja hänen veljistään siten kuin muistan opettajan sen kansakoulussa kertoneen. Rukoilimme että Jumala vapauttaisi meidät kateudesta, että emme vaipuisi epätoivoon silloin kun joudumme odottamaan Jumalan apua ja että pystyisimme antamaan anteeksi heille, jotka ovat kohdelleet meitä väärin.

Kolme asiaa tuossa kertomuksessa on vaikuttanut minuun erityisen syvästi. Ensimmäinen on se, että Joosef teki orjana Potifarin talossa töitä niin kuin Herralle. Sitä olen monasti ajatellut että sillä tavalla koetan työni tehdä, vaikka kukaan ei kiitä. Toinen koskettava asia on se että Joosef ei katkeroitunut, vaikka joutui syyttömänä syytetyksi ja vankilaan. Ja kolmas on se kohta missä Joosef salaa henkilöllisyytensä veljiltä, jotka ovat tulleet pyytämään häneltä apua, veljiltä, jotka ovat kateuksissaan myyneet hänet nuorena ohi kulkevalle ismaelilaisten karavaanille. Itken aina siinä kohdassa missä Joosef nähdessään pikkuveljensä Benjaminin menee pois ja itkee salaa, pesee sitten kasvonsa. Ja kun hän lopulta koeteltuaan veljiään paljastaa heille itsensä, hän on pystynyt antamaan kaiken anteeksi.  

Vaasan kirkkokuorolaisia Valtteri Tuomiston johdolla

tiistai 28. lokakuuta 2014

Salusiinit yön eteen

Pienenä olin istunut ikkunan ääressä, tuijottanut ulos ja sanonut värisevällä äänellä: Ei Maaria pimiää pelkää. Voisikohan olla, että omat pelkonsa olisi oppinut paremmin myöntämään? Tiedän, että Jumalalle ei pimeys ole pimeää, vaan yö on hänelle kuin päivänpaiste, pimeys kuin kirkas valo (Ps. 139:12). Silti murehdin usein tulevia.

Vanhan kansan tapana oli vaihtaa tupaan pyhäinpäiväksi talviverhot ja helluntaiksi kesäverhot. Kerrankin olin aikataulussa, pesin tänään ikkunat ja vaihdoin talvisalusiinit. Samat äidinkutomat verhot olivatkin roikkuneet klaseissa luullakseni pari vuotta. Eikä mitään ole elämästä sittenkään puuttunut. Tai no, kyllähän jokainen viihtyy paremmin, jos on puhdasta ja kaunista ja vähän vaihtelua. Mutta aina ei pääse tavanmukaisiin suorituksiin. Usein täytyy tehdä valintoja, ettei suotta uuvuta itseään kaikkien vaatimusten paineissa.
Viime talvikautena en jaksanut tehdä kotona paljon mitään, kun olin Valtakunnallisten Lähetysjuhlien pääsihteeri ja tein jatkuvasti vähintään kymmentuntista päivää. Minulla oli sellainen ajatus, että jos epätahtiin lyövä sydän pettää ja tämä on viimeinen palvelukseni tälle yhteiskunnalle ja maailmalle, niin teen sen niin hyvin kuin taidan. Tein siis työtä sananmukaisesti niin kuin viimeistä päivää. Ja nyt on sitten mitä muistella.

Mitäkö pelkään? Toisaalta pelkään sitä että leipäännyn kun en saa laittaa lahjojani käyttöön. Toisaalta pelkään sitä, että jos saan uusia haasteita, tartun niihin ahnaasti enkä malta jättää kodille ja rakkaille niille kuuluvaa osuutta. Elämä on jatkuvaa tasapainoilua ja valintojen tekemistä. Yksi hyvä tapa suhtautua tulevaisuuteen on rukoilla johdatusta häneltä, joka on Jumalan häikäisevä kirkkaus - ja luottaa siihen. 




maanantai 27. lokakuuta 2014

Hännätön orava ja kehto

"Tuuti tuuti äidin lasta alkutie on sulla vasta,
    tuuti kultaa kulkemaan ulapoita unten maan..."
Tänään oli vapaapäivä täynnä ihania Laihian oravan hommia. Varastointia, varastojen hyödyntämistä ja varaston tyhjennystä. Siivosin vaatehuoneen, ja se oli todella sen tarpeessa, ei enää jalka jakaantunut. Vein surutta poltettavien roskikseen vaatetta ja kaatopaikkaroskikseen vanhoja laukkuja ja kenkiä. Kierrättäjät älkööt hermostuko, nämä kaikki olivat varsin kuluneita tai ikäväntuntuista kangasta.

Tällaisella roskisretkellä huomasin vanhassa koivussa oravan. Kotioravamme eivät suinkaan ole kesyjä vaan ihan metsäläisiä, joten en saanut siitä kuvaa. Sen sijaan päätin ottaa kuvan vanhasta tuuliviiristämme, jossa on laihialaisuutta kuvaava säästäväinen orava. Surukseni huomasin että tuuliviirin oravalta on pudonnut häntä! Ajatella, vaikka paappani laittaman tuuliviirin puinen varsi on kestänyt 80 vuoden myrskyt, orava on päässyt ruostumaan ja rapistumaan.

Osan vanhoista vaatteista lajittelin kolmeen pussiin joihin kirjoitin "matonkudetta" ja vein vintille. Sen verran laihialaisuus nosti päätään vaikka olinkin ronskilla päällä.

Kun tuosta selvisin, leikkasin kehtoon uuden patjan, hain Ahkeraliisasta kangasta ja ompelin patjalle päällyksen. Sitten päärmäsin yhden aluslakanan edellisen patjan oivallisesta päällyksestä. Tuon tykyn kankaan olen ostanut Ilmajoen osuuskaupasta vuonna 1986 tai 1988. Muut kehdon varusteet ovat vanhempaa perua. Itse kehto on Naskalin talon vanha kehto, jossa muun muassa minä ja neljä lastani olemme aloitelleet elämän taivalta. Nyt se odottaa valmiina uutta tuhisijaa. Tätä hetkeä olen odottanut että saan tehdä näitä valmisteluja. Olen onnellinen!
Yksi kotioravistamme on menettänyt häntänsä.
Veikö sen hallin hammas?

sunnuntai 26. lokakuuta 2014

Kylmät tuulet

Tuuli tekee olon jotenkin huolestuneeksi ja levottomaksi. Se puhaltaa kovissa puuskissa, ulvoo ja vinkuu talon nurkissa. Tällaisella tuulella ei olisi mukava olla yksin kotona. Onneksi kymmenen päivää minua nuorempi päivänsankari on seuranani. Olen paitsi onnitellut ja hellitellyt häntä, myös motkottanut äänekkäästi siitä ettei hän ollut kertonut että eräs kaipaamani lasku on tullut. En ollut tiennyt itsekään, että pidän niin paljon laskuista.

Ihme ettei talo ole nyt  kylmä. Toissa päivänä kun tulin töistä, samainen etelänpuoleinen tuuli oli jäähdyttänyt tuvan 18,5 asteeseen. Ehkä silloinen kaakeliuunin lämmitys on vielä vaikuttanut ja sähköuunin käyttökään ei varmaan ollut huonompi idea. Onhan tuuli myös vähän lämminnyt. 

Olen viime päivinä miettinyt kateutta, joka on paitsi kylmä tuuli, myös katala käyttövoima. Pohjalaisen tekstaripalstaltahan saa hyvän käsityksen siitä, miten ilkeitä, kateellisia ja valheellisia ihmiset osaavat olla. Tuon palstan joutaisikin lopettaa kokonaan. 

Mutta kateutta on myös siellä missä sitä ei tuoda avoimesti esiin. Se liikuttaa isoja asioita ihmissuhteissa. Se synnyttää monenlaista peliä, kiusaamista ja pahaa mieltä. Jos on itse kateuden kohteena, pääsee jo jonkin verran tilanteen herraksi, kun ymmärtää mistä "pelin politiikka" saa käyttövoimansa. Tajuaa että syy ei ole itsessä vaan siinä mitä toinen jostain syystä tuntee. Jos taas itse tuntee kateutta - ja kaikki me joskus tunnemme - sen myöntäminen ja käsitteleminen on avain onnellisempaan elämään. Sillä kateushan synnyttää vain katkeruutta ja käpertymistä.






lauantai 25. lokakuuta 2014

Herran omia

Kasteallas Sardeksen kirkossa
Tänään sain liittää kolme uutta jäsentä Kristuksen kirkkoon kasteen kautta. Mukavia perheitä, hyviä kohtaamisia. Mukavaa kun on välillä näitä iloisia juhlia! Alun perin kristillinen kaste oli upotuskaste. Upottaminen oli vertauskuva siitä miten kastettu haudataan Kristukseen ja nousee uutena ihmisenä. Sitten siirryttiin käyttämään juoksevaa vettä, jos ei ollut sopivaa upostuspaikkaa, ja lopulta etenkin lännen kirkon papit rationalisoivat asiaa niin että siirryttiin valelukasteeseen. Käytän yleensä niin runsaasti vettä kuin tilanne sallii. Voi kun nuo lapset pysyisivät aina Herran omina eivätkä kieltäisi uskoaan. Lutherin mukaan tuollainen pieni kastettu lapsi nimittäin on aivan uskovainen.

Itse ajattelen että kirkosta eroaminen on usein viesti siitä että nämä asiat eivät merkitse minulle mitään, en halua kuulua uskonyhteisöön. Ihmiset kyllä saattavat selittää noita päätöksiä toisin silloin kun he toivovat pappia kuitenkin siunaamaan vainajan: Kysymys oli vain rahasta, ei hänellä mitään kirkkoa vastaan ollut. En ole tuollaisessa tilanteessa koskaan rohjennut sanoa, että hän ei siis halunnut että minä saan palkkani - että raha-asia on sekin, kuinka kauan seurakunnat pystyvät pitämään niin paljon työntekijöitä, että voidaan tarjota kristillinen toimitus myös heille, jotka eivät ole maksaneet kirkollisverojaan. Nythän toiset seurakunnan jäsenet maksavat pyhät toimitukset heidän puolestaan.

Jos kasteella tuli mieleen, pysyvätkö nämä Herran omina, niin häissä joskus mietin, mistähän ne avioerot tulevat. Monet parit kun tuntuvat olevan kuin luotuja toisilleen. Hautajaisissa ei onneksi tarvitse miettiä enää vainajan uskon määrää. Jumala tietää sen tasan tarkkaan. Jokaisen kohdalla saamme pitäytyä toivoon. Luultavasti tulee olemaan yllättävää, keitä kaikkia siellä taivaassa tapaan.

perjantai 24. lokakuuta 2014

Tahtoisin lohduttaa

Aamulla Jouko mietti uskaltaisiko kysyä, oliko se mitä yöllä kerroin sittenkin vain pahaa unta. Jostain syystä katsoin yöllä kahdelta kännykkää. Siellä oli eräältä ystävältä hyvin riipaiseva viesti lapsen kuolemasta. Oli pakko herättää vieressä nukkuva ja kertoa. Itkimme uutista päivällä myös työkaverin kanssa.

Suurissa suruissa ei voi lohduttaa oikeastaan muuta kuin rutistamalla ja rukoilemalla. Rutistamme mielessämme täältä kaukaa, ja rukouksessa olemme lähellä.

Tähän päivään sisältyi myös paljon kiitollisuutta. Vietettiin Vaasan Palosaaren pitkäaikaisen kappalaisen Jouko Sarasteen eläkejuhlia. Jouko on ollut pappis-ihanteeni. Hän on niitä ihmisiä, jotka ovat läsnä, kuuntelevat ja kuulevat. Hänellä on ollut itsetuntoa antautua sille, että vuorovaikutuksessa ajatukset hioutuvat. Hänellä on ollut rohkeutta tarttua uuteen. Hänellä on ollut taito kannustaa ja antaa tilaa työtovereille ja seurakuntalaisille. 

torstai 23. lokakuuta 2014

Herkistyminen

Ikä ja työelämä on tuntunut tasaavan tunteita. Tietyissä tilanteissa kyse on ammattimaisuudesta - en itkenyt tänäänkään hautajaisissa. Joskus tottumuksesta - vaikka vauvat ovat ihania, en läheskään aina liikutu vauvantuoksusta tai siitä miten ihmeellistä on että vauvoilla on varpaat. Tämänkin päivän vauvat saivat vähemmän huomioita kuin heidän vanhempansa.

Lapsuudenkodissani osattiin itkeä murheita, osoittaa suuttumusta ja yhtä hyvin iloa. Jos jotain kupli pinnan alla, sen kyllä vaistosi ja kyllä se sieltä sitten ennemmin tai myöhemmin pulpahti esiin. Pidän sitä arvokkaana perintönä. Toki tunteiden ilmaisemisen tapaa olen saanut opetella koko pitkän ikäni.

Tänään ihmettelin, että oikeastaan nykyään herkistyn yllättävän usein, silloinkin kun olen nukkunut yöllä ja täysissä sielunvoimissa. Minua herkistää myötätunto ja ystävällisyys (ehkä ne ovat tarpeeksi harvinaisia). Minua herkistää, jos huomaan että toinen sanoittaa sitä mitä tunnen. On liikuttavaa jos annetaan tilaa sekä iloisille että kielteisille tunteille. Varsinkin jälkimmäisiä pyrin helposti patoamaan ja selittelemään pois. Ja ilon ilmaisussakin on joskus esteenä kateuden pelko.

Seurakunnan työssä olen paljon tekemisissä toisten ihmisten tunteiden kanssa. On tärkeää pitää huolta siitä, että myös itse saan olla elävä, pehmeä ja herkkä.

keskiviikko 22. lokakuuta 2014

Hohhoijaa - aloitin alusta

Elämässä ja uskonelämässä täytyy olla aina valmis aloittamaan alusta. Niin tänäänkin. Olen nyt kieltämättä aika väsynyt, kun pitkähkön työpäivän jälkeen aloitin kirjojen järjestämisen uudestaan. Ajattelin päivällä jossain yhteydessä, että laiska töitänsä luetteloo, mutta taitaa tässä kirjoittelussa olla samoja piirteitä.

Myöhään eilen illalla katsoin vielä ruskeita hyllyjä nettitorilta ja kappas, Tampereella oli tuore ilmoitus saman sarjan kirjahyllyistä, joilla olemme aloitelleet.  Vähän tympäisi ajatus, ettei sitten tullutkaan kerralla valmista, mutta toisaalta menisi ehkä samoilla maitohapoilla. Aamulla sovittiin kaupat ja Jouko haki hyllyt päivällä, kaikin puolin joutuisa mies. Töistä tultua pääsin siis järjestelemään kirjoja uudestaan. Aloitin Kaunokirjallisuuden eri hyllyköstä ja lähes joka kirja löysi uuden kolon. Sain vihdoin kaapiston myös käsityötarvikkeilleni ja villalangoille. Isossa talossa on hamsterille turhan vähän varastotilaa. 

Me vanhemmat ajattelemme lapsiamme enemmän kuin mitä lapset arvaavatkaan. Vanhempien ajatukset vain eivät aina kohtaa lasten odotuksia. Kun olin lapsi, kolusin kymmenet kerrat vanhempieni kirjahyllyä, että olisiko mitään luettavaa. Lukunälkääni muistellen päätin hankkia omille lapsilleni kehittävän kirjaston, jossa on runsaasti hyviä klassikkoja: Linnaa, Waltaria, Steinbeckkiä, Hemingwaytä, Dostojevskiä
- ja parhaita nykykirjoja. Kysyin viikko sitten yhdeltä lukevaiselta lapseltani, luitko lapsena ja nuorena yhtään kirjaa meidän omasta kirjahyllystä. - En.

Mutta koskaan ei ole liian myöhäistä aloittaa alusta. Syksyllä kävin Istanbulissa ja Ilmestyskirjan seurakunnissa, joten alan nyt itse lukea klassikkojani. Menossa on Johannes Angelos ja Konstantinopolin valtaus. 

tiistai 21. lokakuuta 2014

Arkistoitavaa ja poisheitettävää


Koko päivä meni järjestelytoissä. Olen tullut niin vanhaksi, että maltan heittää jo paljon pois. Mutta olen vielä haaveilija ja kuvittelen alkavani tutkimaan yhtä ja toista ja saatan tarvita siihen kaikenlaista. Tyhjensin osan mapeista surutta ja täytin ne uusilla asioilla. Arkistoin artikkeleita, puheita ja omia kirjoituksiani. Mitään leikekirjaa en ole omista tekemisistäni pitänyt, joten jos tuli vastaan joku sanomalehti tai aikakauslehti, se piti tietysti selata ja katsoa onko siinä jotain säilyttämisen arvoista. 

Uskomattoman paljon aikaa kului myös siihen, että yritin luoda järjestelmän, jonka avulla löytäisin kirjahyllystä helposti etsimäni kirjan. En pysty kotikirjastossani noudattamaan kirjaston luokitusta, joten tein omat luokittelut.

Erityisesti elämänkertaosastossa harmitti se, että kirjassa ei useinkaan ollut selkeästi sanottuna kenen elämänkerrasta on kyse, vaan asia piti etsiä takakannen ingressistä ja yrittää painaa mieleen, että hylly pysyy aakkosissa. Oli mielestäni kiintoisampaa aakkostaa elämänkerrat ao. henkilön eikä kirjailijan mukaan.  En vieläkään oppinut muistamaan kuka on esimerkiksi Kutseitin mies, joten oli jo vähältä etten heittänyt mokomaa kirjaa pois vaivoista. Suurin osa elämänkerroista oli sentään sellaisia että olin ne lukenut. Elämänkertakirjallisuus on usein hyvin mielenkiintoista ja opettavaista.

Osa säilytettävistä pahvikantisista kirjoista on itselleni tärkeää henkilöhistoriaa. Sellainen on Suomen yhteiskristillisen Lähetyskongressin kokoomateos vuodelta 1977. Sain olla aivan nuorena mukana siellä Laihian seurakunnan edustajana. Juhlien tunnuslauluksi oli sävelletty "Ylitse kaikkien rajojen" (VK 429) jonka lauloimme komeasti mm. Senaatintorilla pidetyssä tilaisuudessa.

Kirsikanväriset kirjahyllyt eivät riittäneet, joten jatkona on vanhoja valkoisia mappihyllyjä. On siis syy seurata edelleen nettimarkkinoita. Onhan se erinomaisen paljon helpompaa kuin kiertää kirpputoreja. 

Luulen, että järjestelyinnostus kertoo siitä, että tulee tilaa jollekin uudelle. Elämä on kiehtovaa, jotain menee roskiin mutta uutta tulee tilalle koko ajan. 

































maanantai 20. lokakuuta 2014

Terve sydän

Terveellinen granaattiomena Efesoksen matkalta
Rytmihäiriöguru Vaasan keskussairaalasta soitti aamulla. Hän on todella ihmisläheinen lääkäri. Hän sanoi että kun sinä puhuit siitä rukoilemisesta - niin kyllä nyt on niin että tämä sydämesi  näyttää tosiaaan parantuneen. Edellisessä Holterissa viime keväänä oli 27 000 lisälyöntiä ja nyt otetussa kontrollissa oli 87 lisälyöntiä. 

Kärsin kolmatta vuotta rytmihäiriöistä, jotka vaikuttivat mielestäni myös sydämen tehoon. Väärä tahti saattoi jäädä päälle pitkäksi aikaa. Olin aika uupunut ja epätoivoinen. Nyt lääkäri sanoi, että kyseessä oli mitä ilmeisimmin lievä sydänlihastulehdus, joka oli vaurioittanut kohtaa, mistä lisälyönnit lähtevät. Sitä olisi voinut yrittää polttaa ablaatiohoidolla, mutta luonto on joskus paljon parempi parantaja. Toisilla ne vain eivät parane koskaan vaikka mitä tehtäisiin. Hän onnitteli minua ja minä kiitin häntä iloisesti! Kiitän myös Suurta Parantajaa!

Mielenkiintoista nähdä miten tänä talvena hiihtokausi sujuu. Syöttellä onkin jo ensilumen latu sekä Luppoveden rannassa että Vattukurussa - voi kun pääsis pian sinne. Viime vuonna hiihto oli aika tuskaisaa ja pertsan kilometrejä kertyi vain 330 kun parhaina vuosina olen päässyt toiselle tuhannelle. 

Koko päivä on sujunut rattoisasti kirjahyllyjä järjestäessä eikä ole vielä valmista. Mielenkiintoista työtä mutta ottaa vähän polviin. Nyt lähdemme vapaapäivän kunniaksi armaani kanssa Kurikkaan soffakauppaan. 

sunnuntai 19. lokakuuta 2014

Kiitos ruuasta ja ehtoollisesta


Laihialla vietettiin tänään kirkossa ja seurakuntatalolla sadonkorjuun kiitosjuhlaa. Isäntä oli siellä kiittämässä vuodentulosta. Minä laitoin ruokaa Martalle ja Pertulle. Martta on jo tänään iltasella palannut Tampereelle ja Perttu lähtee huomenna opiskelupaikalleen Iisalmeen. Hirvenpaistista tuli todella mureaa ja maukasta. Riistassa on varmasti jotain mitä ihminen tarvitsee, kun olen aina odotusaikana himoinnut riistaruokia. Perheessämme kun ei ole metsästäjää, niin se on aika harvinaista herkkua.

Tarvitsen ruokaa ruumiilleni ja sielulleni. Kumpikaan ei ole itsestään selvyys, vaikka Jumalan hyviin lahjoihin joskus tottuu niin ettei huomaa kiittää. Miten suuri ihme se onkaan että tällainen pohjoinen maa on tarjonnut elämisen mahdollisuudet ja että täällä saa joka sunnuntai kuulla Jumalan rakkaudesta ja osallistua ehtoolliselle. 

Iltasella oli Kotisatamamessu Gerbyn seurakuntakodilla. Olen saanut olla tuota messuyhteisöä luotsaamassa noin seitsemän vuotta. Kotisatama on minun mielestäni Vaasan seurakunnan helmiä.

Kotisatamamessu on kerran kuussa ja perustuu seurakuntalaisten vahvaan panokseen. He juontavat, rukoilevat, soittavat housebandissä, järjestävät lapsille lasten sanan, lastenhoitoa saarnan ajaksi ym. Lopuksi syödään yhteinen iltapala, jonka uskolliset keittiöpalvelijat kattavat pöytään. Ilmapiiri on rakastava ja usein lähden messusta itsekin virkistyneenä.

Messussa ei siis tarvita edes kanttoria, pappi tarvitaan saarnaa ja ehtoollisen asettamista varten. Tällä kertaa meitä oli koolla 50 henkeä, joista puolet oli lapsia. Yleensä on vähän enemmän, 60-70, mutta jotkut perheet olivat syyslomamatkalla ja Vaasan kirkossa oli samaan aikaan rockmessu. Mukana oli kuitenkin nytkin toistakymmentä aivan uutta osallistujaa. Kiitos siitä yhteyden ruuasta mitä saimme maistaa! 

Tänään mietimme rakastamista, itsensä ja lähimmäisen rakastamista. Löysimme mm. että itsensä rakastaminen on sitä että arvostaa itseään ja toisen ihmisen rakastaminen on sitä, että arvostaa häntä, kuuntelee, kannustaa ja kiittää. Tulisipa tämä todeksi perheissä. Kunpa osaisin tarpeeksi kiittää heitä, jotka antavat lahjansa seurakunnan käyttöön. Kunpa osaisimme kannustaa toisiamme myös työyhteisössä. Joskus joutuu päin vastoin kokemaan, että joku yrittää lannistaa. Auta Herra näkemään että lannistavien sanojen takana voi olla ihan rehellinen ja inhimillinen kateus ja kateus taas voi tulla siitä ettei ole saanut tarpeeksi kiitosta...  

lauantai 18. lokakuuta 2014

Hautapaikka ja hirvenpaisti

Kun tulin töistä kotiin, sammuin nojatuoliin. Siirryin siitä kamariin ja nukuin yli tunnin. Sen verran kahdet hautajaiset päivässä veivät voimia, vaikka kyseessä olikin aika luonnolliset kuolemat, jotka eivät käyneet tunteen päälle. Viime talvikauden sain olla Valtakunnallisten Lähetysjuhlien pääsihteerinä, mutta kesäloman jälkeen on ollut hautajaisia normaaliin tahtiin. Laskeskelin että kuun loppuun mennessä on ollut kymmenessä viikossa kymmenet hautajaiset, pari vihkimistä ja muutama kaste. Vapaapäiväjärjestelmien ja poikkeavien työalojen vuoksi erityisesti hautajaiset tuppaavat kasautua samoille papeille.

Tänään toinen hautauksista oli arkkuhautaus. Ne ovat Vaasassa kovasti vähentyneet. Kävelin arkun edellä ja mietin, että tänne hautausmaalle ei ole haudattuna ketään minulle todella tärkeää ihmistä, jonka haudalla tekisi mieli käydä. Rakkaat haudat ovat Laihialla, Ilmajoella, Jurvassa ja jossain kauempana. Oma hautapaikkani on lähellä Laihian kirkkoa. Kerran kun menin hautuumaalle, isä oli siellä siistimässä sukuhautaa ja sanoi: Hyvä kun tulit, mä oon löytäny sulle hautapaikan ja pitäny siinä jo vähän kukkaakin. Ihan hyvän hautapaikan isä olikin löytänyt, ja pidin hänen mustasta huumoristaan. Arkkuhautauksessa pidän siitä että vainaja saatellaan saman tien hautaan saakka. 
Risti Efesoksessa
Pyhien toimitusten lisäksi syksyyni on sisältynyt muutamia erikoismessuja, kuten Tuomasmessu, Kohtaamispaikkamessu, Perhemessu ja Kotisatamamessu, joissa olen toiminut liturgina. Parissa tavallisessa messussa olen ollut avustamassa liturgia eli lukenut ripin ja esirukouksen sekä avustanut ehtoollisella. Saarnaaminen on tänä vuonna jäänyt aika vähäiseksi. Seurakuntalaisia olen kohdannut lisäksi toimituskeskusteluissa, messujen suunnittelukokouksissa, kirkkokahveilla, syntymäpäiväkäynneillä, joissakin hartaustilaisuuksissa ja vaikkapa kaupungilla asioilla käydessäni.

Ihmeen paljon työhön sisältyy erilaisia työntekijäkokouksia. Juttelimme tänään hautausten välillä kappelin vahtimestarien taukohuoneessa (jossa en usein ehdi käydä kahvilla), että vaadittaisiin rohkeutta ja avoimuutta esittää, että joitakin asioita voisi muuttaa niin että ne palvelisivat paremmin työtä. Muutenkin mieleen jäi kaikumaan hautausmaan vahtimestarin sanat:  Me olemme täällä palvelemassa seurakuntalaisia, emme pitämässä mitään omaa showta. Niin se on! Lähimmäisen palveleminen ja rakastaminen on myös Jumalan palvelemista ja rakastamista ja joskus myös se paras saarna, hänen sanansa tekemistä eläväksi.

Sauna on lämpiämässä. Meillä on hirsinen pihasauna Laihian joen rannalla. Isäntä on tänään siirtänyt ensi talven lämmityspuita pinoon riihen edustalle ja peitellyt ne. Niistä tulee ensi kesänä hyvää lämmityshaketta, jolla pidetään talo lämpimänä. Nyt hän asettelee kirjahyllyjä paikoilleen. Täytyisi mennä auttamaan. Kukaan ei tänään jaksanut käydä kaupassa, joten hain pakasteesta sulamaan hirvenpaistin, jonka saimme vuosi sitten Metsästysseuralta. Siitä saamme huomiseksi maukkaan sunnuntailounaan, kun Marttakin tulee kotiin. Lisukkeeksi löytyy perunaa ja puolukkahilloa. 

perjantai 17. lokakuuta 2014

Käytettyä ja käypää

Olin eilen liian rennolla tuulella. Mikä varjelus että huonekalukaupoissa ei ole enää myytävänä juuri mitään varastotuotteena! Jatkoin tänään nettimarkkinoiden kartoitusta ja kas, tuolta Etelä-Pohjanmaan puolelta löytyi kolme palaa juuri samaa kirjahyllysarjaa, jota meillä jo on. Sitä ei samanvärisenä saisi enää uutena mistään, kirsikka kun ei enää ole muotia. Kaupat tuli ja isäntä lähtee huomenna hakemaan sillä aikaa kun minä saan kuljeskella hautuumaalla. Asiassa on sekin hyvä puoli että kirjat saadaan järjestykseen jo ensi viikon alussa. Silloin on taottava kun rauta on kuumaa, olen niin harvoin siivousintoinen.

Aika moinen homma on sovittaa uudet hyllyt paikoilleen, sillä nykyiset hyllystöt on yritetty kiinnittää toisiinsa tai seinään kaatumisen estämiseksi. 140 vuotta vanhassa talossamme kun seinät ja lattia viettävät mikä mihinkäkin suuntaan niin kerran oli hirveä vaaratilanne, missä kirjahylly alkoi kaatumaan jonkun päälle ja kerkesin hätiin. Joku lapsistamme se varmaan oli, muisti on kuitenkin painanut meiltä kummaltakin yksityiskohdat armollisesti unhoon. Siinä se tosi varjelus oli.

Isäntä on kuurtanelaissyntyisenä skottilaistunut niin että ehdotti, että rupeaisin nyt kuitenkin haeskelemaan netistä josko sitä hyväntuntuista soffaakin olisi jo käytettynä saatavilla. Eli siinä seuraava puuha. Olin ihan kipeä ja uupunut kun tulin töistä. Mutta nyt on elämä kirkastunut, kun voin shoppailla nojatuolissa ja kehua itseäni siitä että olen juuri sellainen kuin Laihian Naskalin tupakamarissa syntyneen tuleekin olla.

Olen muutenkin yrittänyt opetella, että olen luonteeltani ja olemukseltani sellainen, jonkalaiseksi Jumala on minut luonut. Saan olla rohkeasti ja iloisesti minä. Ei ole esimerkiksi mitään hävettävää, jos haluaa vaikuttaa asioihin ja tahtoo tehdä jotain sellaista jonka kokee mielekkääksi. Silti tänäänkin jäin kiinni siitä että mietin, mitähän tuo minusta ajattelee ja oliko tuo äänensävy vähän tahmea. Ei sillä ole väliä. Minä olen nyt sen ikäinen että saan olla kirsikanvärinen ja olen minäkin ihan käypä tällaisenaan. 

torstai 16. lokakuuta 2014

Viisvitonen

Periaatteessa olen ihan parhaassa iässä, mutta tämä syntymäpäivä on kyllä ollut alakuloinen. Jostain syystä niskaa rupesi särkemään viime yönä eikä kipuun ole auttanut edes Joukon ostama prinsessakaakku. Ehkä se on migreenin tyyppistä särkyä, ellei sitten influenssa pyri päälle.

Osan yöstä valvoin ja mietin kaikenlaista unia näkemättä. Ideoin jopa miten virkaani voisi kehittää niin että voisin antaa lahjani paremmin käyttöön. Nyt on vähän sellainen tuntu että rutiini alkaa painaa. Aika kuluu nopsaan, vielä voisi olla intoa tarttua johonkin uuteen.

Olen ollut mukamas hyvinkin välinpitämätön ikääntymiseeni nähden enkä ole vastaillut Facebookin synttärionnitteluihin. Mutta monta kertaa päivässä niitä on pitänyt vilkuilla ja ihan varmasti toivotukset ovat myös piristäneet.

Totesimme että kirjat eivät mahdu enää hyllyyn ja päätimme pistää keskikamarin kirjahyllyseinän uusiksi. Kävimme muutamassa liikkeessä etsimässä hyllyjä, mutta emme vielä löytäneet oikein mieleistämme ratkaisua. Olen sitten istunut niska kenossa läppärillä jatkaen etsintöjä tulematta sen viisaammaksi.

Yhdessä kaupassa oli niin mukava myyjä, että katselimme myös kulmasohvaa Syötteen mökille. Älköönkä nyt kukaan sanoko että mitä jos menisitte kierrätyskeskukseen etsimään, käyttökelpoisia käytettyjä sohvia on maailma pullollaan. Kyllä laihialainenkin voi kerran pari elämässään ostaa jotain uutta!   


keskiviikko 15. lokakuuta 2014

Itku ehkä puhdistaa

Tänään palasin mielessäni ensimmäiseen työviikkooni Vaasassa reilut kahdeksan vuotta sitten. Silloin oli ensimmäisten "vaasanomaisten" mukana hän, jonka hautajaisia tänään järjestettiin. Hän jäi jotenkin mieleen ja olenkin käynyt jonkun kerran häntä katsomassa. Päättäväinen ja suora ihminen. Olen aina arvostanut sellaisia ihmisiä, jotka sanovat suoraan mitä ajattelevat, ja mielestäni olen myös kestänyt suoria sanoja, jos on asiasta puhuttu. 

Paljon ikävämpää ja vaikeampaa ylittää on takana päin kälättäminen, selkäänpuukotus ja omien arvelujen esittäminen totena eli juoruilu. Kahdeksannen käskyn rikkominen käy itseltäkin joskus kuin huomaamatta ellei pidä varaansa - ja sillä saa aikaan paljon pahaa. 

Kotiin tultua tuli itku. Lähipiirissä oli tapahtunut tiedonsiirtokatkos asiassa, joka on minulle tunteikas ja tärkeä. Katkoja tulee helposti. Nytkään kysymyksessä ei ollut tahallinen äidin mielen pahoittaminen. Aikuiset lapset vain tuntuvat odottavan, että äiti soittaa jos hänellä on asiaa ja he taas soittavat isälle jos aina hänellekään. Olen siinä mielessä ihan tavallinen ihminen, että ajatuksiani on vaikea arvata ja jos niitä kysyisi niin kokisin olevani tärkeä ja arvokas. Niin se menee. Ihminen jolta kysytään ja jota oikeasti kuullaan kokee olevansa rakastettu. Sen kun aina itsekin muistaisi.

Ja kun kerran rupesin vuolaasti itkemään niin itkin sitten samalla muitakin suruja. Sitä etten päässyt kummiksi kun olisin nuorena sitä hartaasti toivonut ja olin koulussa yksinäinen tyttö. Ihan mitä vain mieleen juolahti. Samalla pesin ikkunoita, roiskin niihin vuoroin etikkaa ja vuoroin suolavettä ja säästin näin pesuvettä. Tässä vanhassa talossa on vielä sellainen tapa, että uuninloukosta ja sisäeteisestä otetaan sisäklasit pois kesäksi. Näin syksyn kylmetessä ne sitten haetaan vintiltä, pestään ja teipataan paikoilleen. Nyt on korkein aika lisätä lämpöeristystä tuon verran. - Ja kyllä kerran vuodessa on hyvä itkeäkin ihan kunnolla. 

Joskus on helpompi itkeä kotoisia ja sittenkin turvallisia asioita kuin niitä pelottavia asioita, jotka kuristavat kurkkua. Tänään puhuimme lounaalla siitä miten vaaralliselta Ebola vaikuttaa, kun eivät hoitajat eivätkä lääkärit ole pystyneet siltä suojautumaan. Jumala, varjele lapsiani ja syntymätöntä lastenlastani vaarallisilta taudeilta ja elämän suurilta suruilta. 

tiistai 14. lokakuuta 2014

Kalapaikka

Lähdimme ajelemaan kotia kohti ja poikkesimme matkalla Oulun moottoritien varteen Vihiluodon Kalaravintolaan. Se on Tupoksen ABCn vieressä ja vakipaikkamme, jos liikumme ohi lounasaikaan. Ravintola tarjoaa erilaisia kalaruokia, joista rakennetaan tiskillä kaunis À la Carte -tyyppinen annos.Tälle reissulle olisi ollut passissa ilmainen ateria, mutta kuponki jäi käsilaukkuni mukana kotiin.

Tulomatkalla söimme lohisoppaa, nyt olin päättänyt että jos on silakoita tarjolla niin syön pitkästä aikaa niitä. Silakka kun on ainut ruoka, mistä muutoin kaikkiruokainen mieheni ei välitä. Salainen toiveeni toteutui ja tarjolla oli rosé-silakoita. Muuten herkullisia, mutta pippureita olisi voinut olla vähän vähemmän, rosé peitti aavistuksen verran liikaa kalan makua. Jouko taas söi siikaa, joka kuulemma oli hyvin aitoa ja rehellistä.

Paikka on myös siitä mukava, että siellä on aina ystävällinen palvelu. "Lissee suap hakkee" sanottiin tiskillä, mutta tulimme ravituiksi saamistamme annoksista. Kaiken kaikkiaan asiakaspalvelu on nykyään monissa paikossa niin ystävällistä, ja juttelevaista, että saattaa tulla hyvälle päälle vaikkapa laskun maksamisesta. Näin kävi viimeksi Vaasan Fransmannissa, kun kävimme syömässä jotain pientä käytyämme elokuvissa katsomassa "Mielensäpahoittajan".

On ollut erikoista olla muutama päivä ilman kännykkää. Huomaan että olen riippuvainen puhelimesta, joskin tietokone on lievittänyt eroahdistusta. Vielä 70-luvulla ihmisiä oli joskus vaikea tavoittaa. Radiossa saatettiin lukea kuulutuksia: "Lissu matkalla Pohjois-Suomessa, ota välittömästi yhteyttä kotiin." 2000-luvulla olemme oppineet olemaan huolissamme, jos kännykkä jää kotiin kun menemme ulos viemään roskapussia. Entä jos jotain sattuu ja minulla ei ole puhelinta? Voisiko kuitenkin olla niinkin, että juuri kännykät ovat opettaneet suomalaiset puhumaan toisilleen. Toisaalta niillä ilmeisesti harvemmin enää soitellaan...

maanantai 13. lokakuuta 2014

Rytivaaran torpalla

Vuonna 2007 ostin hyvät vaelluskengät vaellusriparia varten. Se oli oikein laihialainen ostos. Olen niitä paljon käyttänyt marjassa ja rasvannut ahkerasti. Tänään niille oli taas käyttöä. Aamulla luulin, että tällä pikku syyslomalla liikunta jää vähiin. Toisin kävi. Kiskaisin polvituen jalkaan ja kävelimme tänään maastossa 11 km. Käynti Rytivaaran kruununmetsätorpalla oli isännän idea eikä ollenkaan hullumpi. Lunta oli Rytivaarassa enemmän kuin mökin ympäristössä, mutta maastossa pääsi kuitenkin kävelemään suhteellisen vaivattomasti. Alkupuoli kierroksesta oli opastettu hienoilla tauluilla joissa oli tarinaa erämaan antamista mahdollisuuksista. Tosin olosuhteet elämiselle ovat olleet ankarat: esim. 1860-luvulla Rytivaaran torpan asukkaat kuolivat nälkään. 

Ensiksi tuli vastaan niittysauna nevan laidalla. Asukkaat olivat padonneet nevalta lähtevää puroa niin että suon keskellä oleva lampi oli tulvinut mutaa ja ravinteita suoniityille. Näin lannoitettu luonnonheinä korjattiin     karjan ravinnoksi. Niittysauna oli heinänkorjuuväen tukikohta. Nevan keskellä oli myös heinälato.

Kun tulimme torpalle, meitä tervehti kaksi terhakasta pystykorvaa. Metsähallituksen miehet olivat tehneet tulet. Odottivat paikalle 50 poliisijohdon retkeilijää. No, meidän oli siinä hyvä paistaa makkarat valmiilla nuotiolla.  Jälkiruokakahvien kanssa olin varannut mukaan kummallekin kaksi ankkastukinviipaletta, joiden välissä oli paksusti voita. Että jaksettaisiin vielä takaisinkin. Kiirehdimme matkaan ennen poliisien tuloa.
Alkumatkan polku oli suhteellisen tasainen ja tiivistynyt maa oli sulattanut lumet polun kohdasta. Neljän kilometrin taival torpalle oli sujunut niin vaivattomasti, että päätimme kiertää lenkin pitemmän kautta autolle. Paluumatka oli hieman vaivalloisempaa polkua, oli juurakkoja ja kivikkoa. Mieleen tuli laulu kivisestä tiestä. Onneksi korpi ei ollut pimeä. Ajattelin myös miten Juha Sipilä puhui perjantaina Laihian Mallastehtaan elojuhlissa että hänen tuntemuksensa mukaan suomalaiset ovat käytännönläheisiä ongelman ratkaisijoita. On meillä tosiaan sukupolvien kokemus siitä että vaikeissakin olosuhteissa saadaan hankittua ruokaa ja päästään eteenpäin. 


Matkalla oli hienoja kalliolampia Iso ja Pikku Rytilampi. Pikku Rytilampi kupli lähteisenä kun ylitimme sen. Polulla tasapainoilu oli hyvää jumppaa vatsa- ja kylkilihoille. Jossain vaiheessa täytyi pysähtyä lepuuttamaan, ja ihmettelin mahtavia naavakuusia. Lapsuuteni unelma oli koota joskus naavasta joulupukin parta, mutta jossain vaiheessa saasteet söivät naavat kotimetsistä. Nyt ne ovat vähitellen palautuneet luontoon. 

 










Metsätien varrella oleva parkkipaikka oli täyttynyt poliisiautoista retkemme aikana. Olipa hyvä kun ehdimme matkaan ennen virkavaltaa niin saimme maistaa erämään tuntua parinkymmenen kilometrin päässä Syötekylältä. On sieltä ollut Kouvallekin kauppamatkaa.


sunnuntai 12. lokakuuta 2014

Kylällä

Venyttelimme aamulla niin että tuli vähän kiire kirkkoon. Onneksi menomatkalla ei ollut poroja tiellä. Suuntasimme lähikirkkoon eli Sarakylän kappelille, minne tuli matkaa vain 34 km. Olemme käyneet siellä aikaisemminkin. Itse asiassa olemme miltei kyläläisiä, sillä meillä on pieni polttopuupalsta tuolla kylällä kauniin puron varrella. Ostimme sen äidin kuoleman jälkeen muistoksi siitä miten äiti rakasti myös pohjoisen luontoa.


Kappelilla pidetään messu muutaman kerran vuodessa. Sisustuksessa on yllättäen höyläämätöntä lautaa, tila on sekä kodikas että sakraali. Alttariryijy on vähän yllättävä. Väkeä oli tällä kertaa miltei kappelin täydeltä eli yli 40 henkeä. Oli hienoa veisata tuossa porukassa. Kanttori Keijo Piirainen pitää virsissä hyvän poljennon ja kappelikuoro antoi hyvän tuen veisuulle. Kappalaisen Kukkuraisen Juhan saarna oli armon sanaa, missä kuuluvat evankeliset sydänäänet. Kirkkon lähtemistä ei koskaan kadu.


Uhrivirtenä veisattiin 439 ja siinä pysähdyin miettimään sanoja "että huoltaan itkevältä pyyhkisin pois kyynelen". Se toi mieleen että sain torstaina Aution Helenalta taas ihanaa runopostia. Hän oli kirjoittanut runon Uupuneen voimasta:

Abba, Isä
on mukana elämämme
uupumuksessa, pelossa,
matkan tiheässä pimeydessä.

Hän on muuttumaton,
voimanlähde
kaikkina päivinämme.
Häneltä heikkokin saa voiman
kuivata lähimmäisen
kyyneleet
ja tarttua uupuneen käteen.

”Tapahtukoon sinun tahtosi.”
Kuljeta sitä tietä,

                 joka vie kotiin.

Olen viime aikoina miettinyt kutsumustani ja sitä miten idealismi on murtunut. Nuorena minulla oli mielessäni jonkun vaikuttavan romaanin synnyttämä kuva, että kulkisin joskus ruttoa sairastavien kuolevien keskellä auttamassa pelkäämättä tartuntaa. Nyt olen hämmästellen seurannut, että maailmasta löytyy vielä ihmisiä, jotka lähtevät auttamaan Ebolaan sairastuneita ja tekevät voitavansa ettei tauti leviäisi. Minusta ei ole siihen. Mutta kyllä minäkin omalla paikallani voin jotakin tuskaa lievittää, ja jokainen meistä voi - saamansa lahjan mukaan. 

Sarakyläläiset olivat järjestäneet myös maukkaat kirkkokahvit. Kun menee vieraana mukaan, tuntuu hyvältä ensin vähän kuulostella, mutta toisaalta tuoda jossain vaiheessa esiin mistä on kotoosin, kun monet kuitenkin miettivät keitä nuo on. Joskus sitä erehtyy luulemaan että jotkut tilaisuudet ovat  "sisään päin lämpiäviä", mutta se on yleensä vain omaa ennakkoluuloisuutta. Kokemuksemme mukaan kirkkovierasta tervehditään kaikkialla iloisesti. Nytkin löytyi kohta ihmisiä joiden kanssa oli helppo seurustella lehmistä, lampaista, susista, metsistä ja lähetysjuhlistakin. 

Mökillä laitoin kohta puikulat kiehumaan. Ruokajuomaksi Jouko osti eilen tulomatkalla johdatuksen Italian viinirinteille. Odotamme nimittäin pian saavamme tutustua Martan ystävään Francesco Bartoliin. Laihialaiseen makuun poikkeuksellisen hinnakas punaviini yllätti makealla ensituntumalla ja jätti lempeän mutta aromikkaan jälkimaun. En sano merkkiä ettei mene mainoksen puolelle. 



lauantai 11. lokakuuta 2014

Matkaan

NÄKÖALOJA
Syötteellä satoi tänään räntää ja lunta. Puolukat ja karpalot ovat hautautuneet valkoisen peiton alle, kesä on auttamattomasti takana. Toinen kylläkin edessä joka tapauksessa, jos ei muu niin se ikuinen. Fiona oli innoissaan ja veti minua tänään maastossa kovempaa kuin oikea polvi tahtoi antaa myöten. Mietin mistä minulle vielä kepeä jalka? Varmasti auttaa jos kevennän reppua. 



Lupasin ortopedille muutama vuosi sitten, että laihdutan. Hän kirjoitti minusta kauniin lausunnon: potilaalla on hyvä orientaatio. Tytär sanoi, että se tarkoittaa että olet vielä ihan tolkuissasi. No, olin niin tolkku että pudotin kymmenen kiloa painoa vuodessa. Polvi lakkasi vihoittelemasta. Valitettavasti nyt sama temppu pitäisi tehdä uudestaan. Löytyykö päättäväisyyttä ja itsekuria?

Sain olla kuukausi sitten opintomatkalla Vähässä Aasiassa, Ilmestyskirjan seurakunnissa. Yllä oleva kuva on Pamukkalen läheltä Hierapoliin kuolleiden kaupungista. Kuvassa on kesää ja toivoa! 

On mahtava elää, kun on näköaloja. Näköalat eivät ole omaa ansiota, vaan lahjaa. Kiitos näköaloista!