Pienenä olin istunut ikkunan ääressä, tuijottanut ulos ja sanonut värisevällä äänellä: Ei Maaria pimiää pelkää. Voisikohan olla, että omat pelkonsa olisi oppinut paremmin myöntämään? Tiedän, että Jumalalle ei pimeys ole pimeää, vaan yö on hänelle kuin päivänpaiste, pimeys kuin kirkas valo (Ps. 139:12). Silti murehdin usein tulevia.
Vanhan kansan tapana oli vaihtaa tupaan pyhäinpäiväksi talviverhot ja helluntaiksi kesäverhot. Kerrankin olin aikataulussa, pesin tänään ikkunat ja vaihdoin talvisalusiinit. Samat äidinkutomat verhot olivatkin roikkuneet klaseissa luullakseni pari vuotta. Eikä mitään ole elämästä sittenkään puuttunut. Tai no, kyllähän jokainen viihtyy paremmin, jos on puhdasta ja kaunista ja vähän vaihtelua. Mutta aina ei pääse tavanmukaisiin suorituksiin. Usein täytyy tehdä valintoja, ettei suotta uuvuta itseään kaikkien vaatimusten paineissa.Viime talvikautena en jaksanut tehdä kotona paljon mitään, kun olin Valtakunnallisten Lähetysjuhlien pääsihteeri ja tein jatkuvasti vähintään kymmentuntista päivää. Minulla oli sellainen ajatus, että jos epätahtiin lyövä sydän pettää ja tämä on viimeinen palvelukseni tälle yhteiskunnalle ja maailmalle, niin teen sen niin hyvin kuin taidan. Tein siis työtä sananmukaisesti niin kuin viimeistä päivää. Ja nyt on sitten mitä muistella.
Mitäkö pelkään? Toisaalta pelkään sitä että leipäännyn kun en saa laittaa lahjojani käyttöön. Toisaalta pelkään sitä, että jos saan uusia haasteita, tartun niihin ahnaasti enkä malta jättää kodille ja rakkaille niille kuuluvaa osuutta. Elämä on jatkuvaa tasapainoilua ja valintojen tekemistä. Yksi hyvä tapa suhtautua tulevaisuuteen on rukoilla johdatusta häneltä, joka on Jumalan häikäisevä kirkkaus - ja luottaa siihen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti