Kalapaikka

Lähdimme ajelemaan kotia kohti ja poikkesimme matkalla Oulun moottoritien varteen Vihiluodon Kalaravintolaan. Se on Tupoksen ABCn vieressä ja vakipaikkamme, jos liikumme ohi lounasaikaan. Ravintola tarjoaa erilaisia kalaruokia, joista rakennetaan tiskillä kaunis À la Carte -tyyppinen annos.Tälle reissulle olisi ollut passissa ilmainen ateria, mutta kuponki jäi käsilaukkuni mukana kotiin.

Tulomatkalla söimme lohisoppaa, nyt olin päättänyt että jos on silakoita tarjolla niin syön pitkästä aikaa niitä. Silakka kun on ainut ruoka, mistä muutoin kaikkiruokainen mieheni ei välitä. Salainen toiveeni toteutui ja tarjolla oli rosé-silakoita. Muuten herkullisia, mutta pippureita olisi voinut olla vähän vähemmän, rosé peitti aavistuksen verran liikaa kalan makua. Jouko taas söi siikaa, joka kuulemma oli hyvin aitoa ja rehellistä.

Paikka on myös siitä mukava, että siellä on aina ystävällinen palvelu. "Lissee suap hakkee" sanottiin tiskillä, mutta tulimme ravituiksi saamistamme annoksista. Kaiken kaikkiaan asiakaspalvelu on nykyään monissa paikossa niin ystävällistä, ja juttelevaista, että saattaa tulla hyvälle päälle vaikkapa laskun maksamisesta. Näin kävi viimeksi Vaasan Fransmannissa, kun kävimme syömässä jotain pientä käytyämme elokuvissa katsomassa "Mielensäpahoittajan".

On ollut erikoista olla muutama päivä ilman kännykkää. Huomaan että olen riippuvainen puhelimesta, joskin tietokone on lievittänyt eroahdistusta. Vielä 70-luvulla ihmisiä oli joskus vaikea tavoittaa. Radiossa saatettiin lukea kuulutuksia: "Lissu matkalla Pohjois-Suomessa, ota välittömästi yhteyttä kotiin." 2000-luvulla olemme oppineet olemaan huolissamme, jos kännykkä jää kotiin kun menemme ulos viemään roskapussia. Entä jos jotain sattuu ja minulla ei ole puhelinta? Voisiko kuitenkin olla niinkin, että juuri kännykät ovat opettaneet suomalaiset puhumaan toisilleen. Toisaalta niillä ilmeisesti harvemmin enää soitellaan...