Polarisoituminen

Ilmasto ja ihmisten ajattelutavat polarisoituvat. Kotiseudulla on ollut maa mustana ja täällä mökkikortteerissa on metrin kinokset kahta puolen tietä. Tosin täälläkin on ollut nopeita lämpötilanvaihteluita suojasta -25 pakkasasteeseen. Välillä meinaa juuttua lumikinokseen ja välillä on käynnistysongelmia, ei kohden koskaan. Laihialaista on säälittänyt se rahamäärä, mikä koillismaalaisilta kuluu lumen siirtämiseen paikasta toiseen. Tosin se tarjoaa töitä monelle ahkeralle urakoitsijalle, mutta vaikuttaahan se kuntien ja kaikkien kiinteistönpitäjien talouteen. Huomiota on kiinnittänyt sekin, että täällä missä  etäisyydet ovat isot, tankillisella pääsee etenemään lumikeleillä 200 km vähemmän kuin normikeleillä, ja pakkaskeleilläkin polttoaineenkulutus lisääntyy reippaasti. Tasan ei käy onnen lahjat. 

Myös yhteiskunnassamme on menossa melkoinen polarisoitumisilmiö. Isä tapasi sanoa joskus rauhoittelevasti, että "skelis skelis". Tällaista skelis-skelis-ajattelua haluaisin tuoda esiin. Kun lähdetään riitoihin ja oikeustaistoihin, vastapuoli hyötyy vähintään yhtä paljon kuin omakin puoli. Niinpä kansanedustaja Päivi Räsäsen kuulusteleminen ja syyttäminen kiihottamisesta kansanryhmää vastaan ja Raamatun siteeraamisesta sataa lähinnä kahteen laariin: vihreiden ja perussuomalaisten. Ääripäillä on vaarana lopettaa kuunteleminen ja ymmärtämisen halua ei näytä olevan. Tämä kehitys huolestuttaa. Talvisodan päättymisen 80-vuotismuistopäivän lähestyessä mietityttää, että suomalaiset ovat niin kuplissaan, että ilmeisesti yhteiseen säveleeseen tarvittaisiin yhteinen vihollinen. Ikävä ajatus! 

Kuuntelimme tänään Taivalkosken seurakuntatalolla rohkaisevaa ja ajatuksia herättävää Olli Seppäsen luentoa "Ratkaisevia käänteitä Suomen sodissa - sattumia vai ihmeitä." Hän kertoi eräistä ratkaisevista hetkistä talvisodan alkaessa ja Kannaksen suurhyökkäyksen alkaessa. Juutalaisvastaisuus ja antisemitismin nousu huolestuttaa, ja sikäli olin hyvin kiinnostunut myös siitä, mitä hän kertoi Suomen osuudesta saksalaisten vaatiessa juutalaisten luovuttamista. 

Samalla mieleen nousi takauma, että jo lukioikäisenä rohkenin pyytää Helsingin Yhteiskristillisessä lähetyskongressissa puheenvuoron ja lausua jollekin luennoitsijalle näin: "Ei Jumala omaisuuskansansakaan kohdalla ole katsonut eikä katso nytkään syntiä läpi sormien." Eli ei kaikki mitä israelilaiset tekevät ole oikein ja kannatettavaa. Eli "skelis skelis", rauhaa voidaan rakentaa vain dialogilla. Seppäsen luennossa ei ollut mielestäni kiihkoilua, mutta tässä työssä tapaa monenlaisia fanaattisia ihmisiä. Olen saanut joskus traumoja joistakin israelinystävistä, jotka eivät hyväksy edes sitä, että rukoillaan palestiinalaiskristittyjen puolesta. Tämä ei mahdu minun oikeustajuuni. Parhaatkin asiat voivat mennä ja usein menevätkin "överiksi".

Minulla oli viikolla hauska hetki. Olin tulossa pimeällä töistä ja edessä oli aivan hieno ohut kuunsirppi ja sen lähellä Pohjantähti. Oli mahtava ajella tuossa tähtikirkkaassa maisemassa, ja päätin pysähtyä Luokanvaaran parkkipaikalle, josko tuosta saisi kuvan. Edellä ajanut autollinen oli pysähtynyt samaan kohtaan kuvaamaan, ja vaikka kuvat eivät onnistuneet, meillä oli mukava keskustelu. Päätimme tallentaa sydämeemme tuon käsittämättömän runsaan tähtitaivaan. Muistin, että reilu vuosi sitten pysähdyin aamulla töihin mennessäni samalle parkkipaikalle ihailemaan aamun ihmeellistä valoa todetakseni, että myös edellä oleva auto oli pysähtynyt, ja sielläkin yritettiin kännykät ojossa vangita valoa. Valon vangitseminen ei silloinkaan onnistunut.

Kukaan meistä ei ole itsessään valon lapsi, emmekä saa valoa omaksemme. Ihmiset kohtaavat, jos kohtaavat, tasavertaisina, yhtä viisaina ja yhtä tyhminä, yhtä rakkauden- ja kauneudenjanoisina.

Kirkollinen vihapuhe

Sekä hengellinen että henkinen kuin myös säätilaan liittyvä ilmasto ovat äärevöityneet viimeisen parinkymmenen vuoden aikana paljon. Koillismaalla säätila on sahannut tänä talvena ylös ja alas, mutta lunta on riittänyt ja se on hyvä. Jos lunta kuitenkin tulee tupaan mielipiteistä, se ei ole mukavaa eikä oikein.

Olen tullut usein arvostelleeksi mediaa ja varsinkin keltaista lehdistöä, mutta nyt täytyy antaa Iltasanomien päätoimittaja Ulla Appelsinille tunnustus siitä, miten ansiokkaasti hän tuo esiin ajankohtaisia ilmiöitä ja johdattelee lukijoita kiinnittämään huomiota asioihin, joiden eteen tulisi tehdä jotain.

Pari viikkoa sitten Ulla Appelsin kirjoitti kolumnin Suomessa tarvittaisiin nyt Harry Potterin Nevilleä. Luin sen ja ajattelin, että näin on. Täytyisi olla rohkeutta puuttua yhä rumentuvaan kielenkäyttöön, toisen ihmisen halveksimiseen hänen mielipiteidensä tähden, ainaiseen oikeassaolemiseen, oman ylivertaisen fiksuuden korostamiseen, kun käytös ei kuitenkaan sitä osoita. Appelsin kirjoitti ennen kaikkea yhteiskunnasta ja eri poliittisten ryhmien ala-arvoisestakin kielenkäytöstä. Itse ajattelin, että erityisesti polarisoituvassa kirkossa on tälle tilausta. Kirkolliskokouksessakin saatetaan nähdä toisen yli puhumista seuraavat neljä vuotta. 

Törmäsinkin kohta keskusteluun, missä ei tarvinnut perustella kantaansa eikä kumota lainkaan toisen esittämiä argumentteja. Riitti että kiroili ja viittasi omaan alapäähän, kertoi että yököttää, oksettaa ja kuvottaa ja jo ihan siksi, että esiin nostettu mielipidekirjoitus on lähtöisin keski-ikäisen miehen kynästä. Hänen kirjoitustaan ei kuitenkaan halua edes lukea, koska ei halua antaa jutulle klikkauksia. Mikä tunnelataus, oikeassaolemisen joukkohysteria! 

Vesipapp

Yritin käyttäytyä kuten Neville, ja kertoa, että tämä "omien" keskustelu surettaa ja vaikuttaa epäasialliselta. Yksi ymmärsi yskän, toinen kakisteli ja muut eivät reagoineet mitenkään. Tähän on tultu. Yhteenkuuluvuutta ja yhteisöllisyyttä voi kokea vain jos riehuu jossain joukossa.

Kuunteleminen on vaikeaa, ja vielä vaikeampaa on ymmärtää. Ympärillä kuohuu ja tunnen itseni yksinäiseksi vesipapiksi. 

Lainkuuliaisuus

Tänään on kynttilänpäivä ja se sattuikin juuri oikealle päivälle myös luterilaisessa liturgiassa: tasan 40 päivää joulusta. Kirkossa kerrottiin Mariasta ja Joosefista, jotka noudattivat tarkoin Mooseksen lakia: Jeesus ympärileikattiin kahdeksan päivän ikäisenä ja Maria kirkotettiin 40 päivän kuluttua synnytyksestä lain säädösten mukaan. Maria ja Joosef olivat lainkuuliaisia kansalaisia, kun he lähtivät Betlehemiin kirjoittautumaan veroluetteloon. He olivat myös uskossaan lainkuuliaisia juutalaisia, kun he tulivat temppeliin ja uhrasivat säädetyt uhrit.

Olin karjatilan emäntänä ollessani joskus 20 vuotta sitten Chydenius-instituutin kurssilla "Moraalinen sapuska - rehti elintarvike." Perehdyin kurssityössäni eläinaktivistien ajatusmaailmaan. Luin mm. FT Leena Vilkan kettutyttöjä puolustavan artikkelin, jossa sanottiin, että joskus anarkismi on ainoa ja sikäli perusteltavissa oleva tapa vaikuttaa asioihin. 

Mietin sitä kovin, ja tulin siihen tulokseen, että en voi oikein missään oloissa hyväksyä anarkismia, lain ottamista omiin käsiin. Ehkä voisin varastaa leipää, jos lapseni olisi kuolemassa nälkään. Mutta vaikka kokisin kuinka olevani oikeassa, toivoisin välttyväni isommilta laittomuuksilta. Jos anarkismin tielle lähdetään, tulee aika äkkiä vastaan se, miten iso rötös voidaan kostaa kuinkakin suurella väkivallalla ja pyhittääkö tarkoitus todellakin keinot. Olen erehtynyt joskus ajamaan ylinopeutta, yleensä tahattomasti. Mutta rehellisyys ja avoimuus ovat arvostuksissani hyvin korkealla. 

Tehtäväni kirkkoherrana on saanut minut ymmärtämään, miksi joku tuntemani johtaja on toiminut joskus lähes käsittämättömällä tavalla. Joidenkin menettelytapojen takana on saattanut olla yksinkertaisesti laki. Julkisoikeudellisen yhteisön, kuten kirkon, on noudatettava hyvää hallintotapaa, lakeja ja asetuksia. Ei voi mennä siitä, missä aita on matalin. Aika puuduttavaa, sillä säädöksiä on kohtuullisen paljon. Rivikansalainen ei oikein pysy perässä. Lainkuuliaisuus on joskus aika epäkiitollista ja ennen kaikkea se on työlästä. Joskus onkin väitetty, että liittyminen Euroopan Unioniin madalsi lainkuuliaisuutta, koska direktiivejä alkoi olla niin paljon. Joudun ehkä jossain kohden vetämään rajaa maalaisjärjen ja laittomuuden välille. 

Olin kerran helsinkiläisten kollegojen seurassa. Keskustelussa aiheutti suurta pahennusta paitsi pääministeri Juha Sipilän mukana olo Terrafame-päätöksessä, myös mm. se, että ministeri Heidi Hautala oli joskus maksanut oviremontin pimeästi. Poliitikoilta tuli odottaa täydellistä moraalia. Kysyin, entä papeilta? Tiesin, että yleensä eniten moralisoivat ne, joilla on jotain omalla tunnollaan, enkä ollut kovin hämmästynyt siitä, että eräs kiihkeimmistä keskustelijoista onkin sittemmin jäänyt kiinni ja saanut rangaistuksen aika paljon isommasta vilpistä kuin Hautala aikanaan. 

Meillä ihmisillä on erilainen omatunto. Joillakin on luonnostaan hyvin herkkä omatunto, liiankin herkkä. Jonkun toisen omatunto on vähitellen opetettu venymään niin vaivattomasti, että selityksistä ei tule loppua. Juuri vietimme holokaustin muistopäivää. Tuntuu käsittämättömältä, että jotkut kristityt silloin ajattelivat, että naisten, lasten, tiedemiesten ja kauppiaiden surmaaminen nälkään, kaasukammioissa ja sähköaidoissa on oikein ja hyväksyttävää. Millainen peto ihminen saattaakaan olla toiselle Jumalan luomalle ihmiselle? Järkyttää myös ajatus siitä, ettei ihminen ole muuttunut paremmaksi. Ja sekin, että jotkut haluavat kieltää historian.

Olen aika herkkä. En pysty katsomaan raskaita dokumentteja. En katso myöskään juurikaan draamaelokuvia, koska itken esimerkiksi elokuvassa "Lassie palaa kotiin". Mieluummin kuuntelen äänikirjoja, jolloin voin paremmin säädellä tunteitani. Äsken mieheni kuitenkin houkutteli minut katsomaan vastaavanlaisen koiraelokuvan "Hachiko - tarina uskollisuudesta." Tositarinaan perustuvassa elokuvassa koira odotti kuollutta isäntäänsä rautatieasemalla yli yhdeksän vuotta. Koiranäyttelijät (nuori ja vanha Hachiko) olivat loistavia. Pillitin yhden nenäliinan aivan märäksi.

Lainkuuliaisuuden lisäksi toivoisin säilyttäväni kyvyn olla uskollinen ja tunteva ihminen. Yleensä vaihtoehdot eivät ole selkeästi oikein-väärin, vaan jotain siltä väliltä, niin että omatunto usein soimaa. Parempi niin.