Kouluverkko

Kuntalehdessä oli jokunen viikko sitten mielenkiintoinen artikkeli siitä, miten suuria virheitä ja virhelaskelmia on tehty, kun maaseudun kyläkouluja on lakkautettu. Minulla on ollut eläkeläisen kiireet: puutarha, kasvit, linnut ja kirjoitusurakka suvun historiasta. Artikkeli olisi mennyt minulta ohi, ellei kirkkoherra Keinänen olisi sitä jakanut somessa. Onneksi jakoi.

Koulujen lakkauttamisen todellisia säästövaikutuksia ei ole juurikaan seurattu, mutta aluekehittämistoimisto MDI Public Oy tarkasteli vuonna 2022, mitä todella tapahtui Manner-Suomen 292:ssa kunnassa, kun kouluja lakkautettiin. Tulos oli, että koulujen lakkauttamisella ei ollut pysyvää eikä johdonmukaista säästövaikutusta. Kävipä niin, että merkittävimpiä kouluverkkomuutoksia tehneissä kunnissa opetusmenot kasvoivat voimakkaammin kuin maltillisia muutoksia tehneissä kunnissa. Säästöistä jäi joka tapauksessa jäljelle vain murto-osa, kun otettiin huomioon lisääntyneet kuljetuskustannukset ja muut muuttuvat tekijät. Näinhän se maalaisjärjelläkin ajateltuna on ja tähän voisi vielä lisätä, että lapset kärsivät kuljetuksista ja niiden odottelusta sekä suuremmista koulukampuksista. Kari Lehtola kirjoitti kuntalehdessä jopa niin, että maaseutukoulun lakkauttaminen ei ole säästöpäätös, vaan investointi alueen hitaaseen tyhjentymiseen.

Laihialla kuntapäättäjät ovat lausuneet yhteisen tahtotilan, että toistaiseksi mennään eteenpäin näillä seitsemällä perusopetuksen yksiköllä. Pitkällä tähtäyksellä saattaa kyllä tulla tarvetta supistuksiin, ellei kuntaan saada lisää syntyvyyttä ja lapsiperheitä. Syntyvyyden kehitys näyttää onneksi nyt hyvältä, sillä kuntaan odotetaan syntyväksi tänä vuonna 60 lasta, mikä on yli 50 %:n nousu viime vuoteen verrattuna. 

Arkiston aarteita. Tarkennus Chat GPT.

Vuosi sitten esitin kunnanvaltuustossa tavoitteeksi Laihian väkiluvun kasvattamisen tämän valtuustokauden aikana 100:lla hengellä. Kuntaviestinnässä ei mielestäni ole asiaan kiinnitetty vielä huomiota, ja niinpä kävikin niin, että viime vuonna väkilukuun tuli päinvastoin 123 hengen vähennys. Kuitenkin meillä on elinvoimaiset kylät, hyvä kouluverkko, ajanmukaiset terveet koulut, erinomaiset harrastusmahdollisuudet ajanmukaisine liikutatiloineen - ja tekemistä löytyy myös meille eläkeläisille. Viestintään  olisi nyt tosissaan tartuttava uudella otteella. Eikä riitä, että yksi ihminen viestii, vaan myös kuntalaiset voivat tarttua tähän haasteeseen.

Olen myös seurannut paikkakunnan asuntomarkkinoita. Asunnot menevät hyvin kaupaksi ja vuokra-asunnoista on selvästi pulaa. Jos joku rakentaisi uuden rivitalon ja tarvitsisi osakkaita, uskaltaisin jopa sijoittaa pieneen pätkään.  Tällä hetkellä tuntuisi olevan kysyntää erityisesti kaukolämmön piirissä ja lähellä liikenneyhteyksiä oleville tavallisille kaksioille, kolmioille ja jopa neliöille. Kaavoituksen osalta on mielestäni tehty kaikki voitava. Nyt tarvittaisiin rakentajia. 

Kaiken kaikkiaan rakentaminen on tärkeämpää kuin hajottaminen ja negatiivisten asioiden vatvominen. Laihian Keskustan valtuustoryhmä teki vuoden lopulla valtuustoaloitteen kyläkoulujen nostamisesta Laihian vetovoimatekijäksi. 

Työkokeilu

Olen kulkenut nenä maassa ja pää pilvissä havainnoiden tarkoin ympäristön elämää ja ääniä. Kesä on tullut ja olen ylpeä siitä, että olen saanut kohennettua talon pihaa ja puutarhaa. Kolmen vuoden kaivaminen alkaa tuottaa tulosta. Olenpa pelastanut myös kaksi äidille tärkeää kasvia ja siirtänyt lajiensa viimeiset edustajat uuteen paikkaan lisääntymään: arovuokko ja Ydun-mansikka. Tuli mieleen Viikin karjakerhon sketsi, jossa uhanlaisena oli "The Last Semen Pill of Finnish Cattle." 

Olin aika huolissani, kun minulla oli viikonloppuna työkeikka, kaksi kristillistä toimitusta. Pelkäsin, että olen jo vieraantunut papin perustyöstä ja mokaan jotenkin. Selvisin kuitenkin kunnialla ja ihmeesti toimitusten kaavat ja tärkeät lauseet olivat vielä muistissa, vaikka hyvällä rutiinilla on taipumus kadota aika äkkiä. Jo toimituskeskusteluissa huomasin, että perheet olivat hyvin helposti lähestyttäviä, joten heitä ei tarvinnut jännittää. 

Karvakarhunsammal, luulisin

Oli ihana nähdä kuutta entistä työtoveria, tosin paria vain vilaukselta. Vaasan kirkossa sain jutella rehellisen, työteliään ja hauskan Antti-vahtimestarin kanssa. Hänen näkemisestään tulee aina hyvälle mielelle. Ja kappelissa oli Vesa-vaksi, jonka kanssa asiat sovitaan letkeästi. Ilahduin valtavasti, kun Tarja-kanttori oli niin otettu yhteisestä työtehtävästämme. Tarja osaa useinkin sanoa hyviä sanoja, ja nyt hän lausui toimituksen jälkeen, että nuorten pappien pitäisi käydä seuraamassa vanhempien työtä, olisi paljon opittavaa. Totta se on, että mallioppiminen on tärkeä laji, sekä hyvässä että pahassa. Tarkoitan "pahassa" -sanalla, että kun huomaa virheitä, niitä voi oppia välttämään.

Kappelin sakastiin putkahti myös Eva, ja sain taas kunnon rutistuksen. Vaihdoimme Tarjan ja Evan kanssa sekä työyhteisön että henkilökohtaisen elämän kuulumisia ja pääsimme lyhyessä hetkessä aika syvälle, toisin sanoen paikalla ei ollut yhtään täydellistä naista. Tulin tästä jakamisesta hyvälle mielelle. Voi miten ihana työyhteisö minulla oli Vaasassa. Ja on se varmaan vieläkin hyvä, työntekijät puhaltavat yhteen hiileen, vaikka joku arvostuksen ja luottamuksen ilmapiiri on viime vuosien aikana joutunut koetukselle. 

Jos on omasta mielestään ainut oikeassa olija, on hyvä muistaa, että sellaisia ei täällä maan päällä ole, ja herra se on herrallakin. Jos tällaiset perusasiat unohtuvat, yhteisestä elämästä ja työstä pakenee ilo ja pahimmassa tapauksessa myös työn vaikuttavuus. Kylvö, istutus ja kasvu ovat tärkeitä, omakin kasvu.

Keuliminen

Luulisi, että kun tulee vanhaksi, ei enää keulisi. Olisi sellaista tyylikästä rauhallista menoa. Mutta kyllä mulla joskus keulii ainakin puheissa. Isännällä onkin paita, jossa lukee muistutus: Körtin mopo ei keuli.

1900-luvun alun studiokuva
suvun arkistosta

Pyhänä kun ajeltiin polkupyörillä kirkosta, edessä keuli kolme rippikoululaista. Sanoin tietysti, että tua keuliminen mun pitääs viälä opetella. Huomasin, että pojat kuulivat, koska yksi vaivihkaa hymyili. Kerroin sitten, että ilaman käsiä oon ajanu, mutten oo koskaan viälä keulinu ja kysyin onko se vaikiaa. Ei kuulemma kovin. Kysyin kaatuuko siinä monta kertaa kun opetteloo. Sain ystävällisen vastauksen, että kyllä siinä pari kertaa voi kaatua. Siihen täytyi rehellisesti todeta, että sekin voi kyllä olla näin vanhalle liikaa. Pojat ajoivat oma-aloitteisesti jonoon pyörätien sivuun, jotta vanhukset pääsivät sivuuttamaan. Paapan kanssa vielä pohdittiin että kyllähän me varmaan tosi vanhoja oommakin rippikouluikäästen miälestä.

Nykynuoret ovat mukavia. Jos heille puhuu, he vastaavat ystävällisesti ja ymmärtävät oikein hyvin huumoria. Itse olin nuorena unkkoonen ja ujo. Äsken kun olin tapani mukaan tuplapotkurollaattorilla ulkoiluttamassa koiraa, tutustuin erääseen kylän nuoreen mieheen, jolla oli polkupyörän akun kanssa vähän ongelmia. Muutama sana vaihdettiin. 

Olispa ollu kukkapenkistä löytyny monitoimityökalu taskus, niin olsin voinu jeesata. Esittelimmä ittemmä ja poika totes jotta mun mumma varmhan tuntoo sun. Epäilemättä. Sanoin, että olis kiva kun meirän kylälääsillä olis jotakin yhtööstä jotta oppis tuntemhan teitä nuoria, kun Suarttilas on nynniin mukavasti koululaasia. Kun poika ajoi ohi, hän huikkasi, että nyt taas toimii. Jäin oikein iloiselle mielelle. Samoin kuin siitä että eräs poika nosti ohi ajaisnansa lauantaina peukkua kun noukiin ojasta roskia.

Useammin saisi nuoria kiittää. Tietysti he tekevät virheitä niin kuin me vanhemmatkin. Mutta niistähän voi ottaa opikseen ja jatkaa ajoa. 

Roskien kaivelua

Koen omaksi tehtäväkseni roskien ja riskujen kaivelun, mutta en niinkään niiden levittelyä. Paitsi sitten kun ne on käsitelty joko kompostoimalla tai murskaamalla. Näin keväisin kerään ensin riskuja nurmikoilta ja koivukujalta ja silppuan niitä oksaleikkurilla. Otan mukaan myös kukkapenkkien kuivat varret. Ja sitten onkin jo kiire: roskien keruuta maantien syrjästä, nokkosten ja rönsyleinikkien kaivelua, kompostin kärräämistä kukkapenkkiin, istutuksia, kylvöjä, oksasilpun levittämistä katteeksi... Samalla kuuntelen lintuja ja tunnistan ensimmäisiä kasveja. Kivaa tämä on, kun eläkeläinen ehtii paremmin kevään mukaan. 

Valitettavasti vain kunnan asioihin perehtyminen vie aikaa enemmän kuin toivoisin. Niistä asioista myös lehdet tonkivat roskia. Erityisesti Ilkka-Pohjalainen on ottanut tehtäväkseen etsiä kunnista negatiivista uutisoitavaa ja argumentit eivät suinkaan ole aina oikeita. Olisi parempi, jos joskus kirjoitettaisiin siitä, miten haastavaan asemaan valtiovalta on ratkaisuillaan saattanut ja saattaa erityisesti maaseutukunnat. Tuntuisi turhalta ryhtyä lehtien palstoilla oikaisemaan virheitä ja väittelemään asioista, jotka pitää hoitaa teoilla eikä puheilla. 

En seuraa tekstaten-palstaa, mutta sattuipa silmään, että joku oli laittanut sinne sen mitä minäkin yhdestä asiasta ajattelen. En kuitenkaan ilahtunut, koska en arvosta niitä, jotka esittävät mielipiteitään nimettöminä. Olen saanut joskus maistaa raukkojen roskapuheita. Olen valmis käsittelemään asioita ja ilmaisemaan ajatukseni kasvokkain silloin, kun niitä tarvitaan oikean tien löytymiseksi.

Roskia oli ainakin oman kylän kohdalla tien poskessa vähemmän kuin aikaisempina vuosina, ja osa niistä oli ilmeisesti myrskytuulen heittämiä, sillä styroksia tuntui olevan joka ojassa. Noukimme myös Leppinevanluomasta eli arkikielellä Suorttilanluomasta isännän kanssa ison kasan styroksilevyjä. Jos joku kaipaa, saa tulla hakemaan. Mutta noita kottikärryjä en anna, jotka tulivat lähes kaksikymmentä vuotta sitten virran mukana. Niille on paljon käyttöä yhteiseksikin hyväksi. 

Tehdään yhdessä Laihiasta entistä siistimpi ja viihtyisämpi asuinkunta. 

Kipu ja siunaus

Olen tänä talvena yrittänyt perehtyä äidin puolen isovanhempien elämään. Aluksi tuntui, että tietoa on niin kovin vähän. Jotenkin hirvitti ryhtyä koko hommaan. Kuitenkin heidän elämänkulkunsa hyyryläisistä mäkitupien kautta maanviljelijöiksi Peltoniemen tilalle on nyt pääpiirteissään hahmottunut, kun olen saanut serkuilta tietoja ja valokuvia, tutkinut vanhoja lehtiä, henkikirjoja ja rippikirjoja. Ja jälleen olen todennut saman kuin monta kertaa ennemminkin: Hyvin pienet asiat vaikuttavat siihen, miten elämä jatkuu. Jos elämä olisi mennyt vähän toisin, minua ei olisi olemassa. Moni vaikea asia on kääntynyt lopulta parempaan, jopa hyväksi. 

Oma elämänkokemus on opettanut, että kipu ja siunaus kuuluvat usein yhteen. Elämän vaikeimmat tapahtumat ovat johtaneet johonkin uuteen, josta en enää luopuisi. Kipeimmät tunteet ovat auttaneet löytämään sen, mikä oli kadoksissa. Sitä saan hämmästellä ja nöyrästi myöntää: En olisi varmaan muuten elämästä mitään oppinut. Ja paljon on vieläkin opittavaa.

Tuossa vieressä 5-vuotias lapsenlapsi opetteli kirjoittamaan erilaisia lauseita. Ensimmäinen oli että moma on tymä. Hän ei selvästikään ollut tosissaan, vaan kiusoitteli, mutta momma itse on sitä mieltä, että usein totta tuokin. Toinen lause oli että momma pe(lkää) kaikea. Silloin seurue ryhtyi todistamaan, että momma on rohkea, sillä hän liikkuu ja marjastaa yksin eikä pelkää eksymistä eikä petoja. No, nämä esiin tulleet eri todistukset valottavat mielestäni eri puolia mommasta.   

Usein sanotaan, että paastonaika kutsuu itsetutkisteluun, joten tällainen pohdinta sopii hyvin tähän iltaan.

Olen kuitenkin iloinen. Sydämestäni kiitän siitä, että elämä on paljon suurempi kuin ihmisen virheet, menneet ja tulevat. Ja Jumalan armo on suurempi kuin elämä.

Raha

Useimmat ovat kokeneet tilanteen, että rahat eivät riitä. Kaikki on tietysti suhteellista. Joku kokee niin, kun ei ole varaa matkustaa niin paljon kuin haluaisi, toinen taas kärsii siitä, että täytyy kinnata jokaisen arkipäiväisen hankinnan kanssa, jokaisen vaate- ja ruokaostoksen. Se on kuluttavaa, kun sitä jatkuu päivästä päivään.

Elämänkaaressa raha-asiat jakaantuvat ainakin minulla epätarkoituksenmukaisesti. Kun lapset olivat pieniä, oli velkaa ja kuluja. Olin usein masentunut, kun sain kirjanpidon ja veroilmoituksen valmiiksi ja se näytti niin pientä tulosta. Olimme kuitenkin tehneet navettatyötä kaikkina juhlapäivinä ja lähes kaikkina arkipäivinä, ja peltotöitä lisäksi. 

Nyt vanhempana omistan sen verran, että rahasta on päinvastaista huolta. Kun vanhempieni perintö jaettiin, sain sievoisen summan rahaa, vähän metsää ja osakkeita. Sisarteni kuoleman vuoksi perintö jaettiin vain kolmeen osaan. Mietin, että kun pärjään ilmankin, luopuisinko perinnöstä lasten hyväksi? No, en kuitenkaan malttanut. Mutta päätin, että jos pärjään palkalla ja eläkkeellä, jaan perintöni lopulta eteenpäin. Arkana makuutin rahoja jonkin aikaa tilillä. Sitten aloin sijoittaa siinä toivossa, että voisin jakaa voitoista kolmen vuoden välein sen verran, mitä voin verottomasti lahjoittaa. 

Olen onnistunut kohtuullisesti, vaikka sota-aika on syönyt salkkua, kun pidin malttini enkä reagoinut huonoihin uutisiin. Olen nimittäin idealisti. Tuossa tilanteessa ajattelin, että jos kaikki myyvät osakkeensa, pörssi todellakin romahtaa. Olin kuitenkin tosi pieni tekijä niillä markkinoilla, joten ehkä se oli tekopyhää ja aika kallis ajatus. Onneksi olin kuitenkin vähän ennemmin myös kotiuttanut "koronanaikaisia" voittoja.

Idealistina olen myös harrastanut eettistä sijoittamista. En ole sijoittanut kryptovaluuttoihin, koska olen ajatellut, että ne eivät tuota mitään hyvää maailmaan, ovat spekulatiivisia ja pyramidihuijauksen tyyppisiä. Ensin sijoitin vain kotimaisiin arvostamiini yrityksiin, koska ajattelin, että jos niiden tase pysyy kunnossa, ne  pärjäävät ja voivat kenties investoida enemmän. Nuorempana ajattelin, että osakkeista ei ole mitään hyötyä kenellekään, mutta tässä olen tarkistanut kantaani. Niistä voi olla hyötyä paitsi sijoittajalle myös kansantaloudelle. Joskus olen ottanut suuren riskin ja lähes menettänyt sijoitukseni, mutta usein on ollut myös positiivisia yllätyksiä.

Totta kai olen hajauttanut jonkin verran myös rahastoihin, vaikka ne ovat aika tylsiä. Ihan alkuun ostin ilmastorahastoa, joka tuotti tosi hyvin. Kun Trump pääsi toiselle kaudelle, päätin myydä sen, koska ajattelin, että se lakkaa tuottamasta.  No ei olisi lakannut. Typeryyksissäni luotin muutama vuosi sitten analyytikoihin ja ostin vähän Kiinaa. Se oli sekä eettisesti että taloudellisesti typerä veto. Olen kuitenkin hyväksynyt vähitellen myös ulkomaisiin osakkeisiin sijoittamisen, sillä ei ole kovin paha asia, jos kotiutan hieman voittoja Suomeen muualta maailmasta.

Tämä sijoituspeli on tuottanut siis jännitystä elämään ja onnistuessaan tuonut sekä antamisen iloa että myös taustaturvaa. Satsasimme aikanaan yrittäjinä eläkemaksuihin, mutta sitten luovuin omasta osuudestani, kun en kerran enää lypsylläkään käynyt, vaan keskityin muunlaiseen paimennukseen. Seurakuntyössä palkat eivät olleet kovin hyvät, ja eläkkeen pienuus yllätti. Niinpä jo pelkästään perintötaloni (jossa en asu) sähkölasku söi viime kuussa 60 % eläkkeestä ja tässä kuussa on sähkölaskun lisäksi auton huolto. Tätä menoa kuitenkin pääsen hautaan ennen kuin rahat loppuvat. 

Joskus se kasvaa puussa

Miksi kerron näistä? Ensinnäkin siksi, että sijoittaminen on monen arkipäivää.  Toiseksi olen miettinyt paljon sitä, että raha itsessään ei ole paha asia, mutta rahanhimo on. Joskus olen siinä kiikun kaakun, että onko asiasta tullut liian tärkeä. Kuitenkin myös sijoittamisessa voi tehdä valintoja, jotka edesauttavat yhteistä hyvää. Inhoan ajatusta, että euro olisi elämän valinnoissa paras konsultti. On myös yleisesti tunnettu tosiasia, että rahalla ei saa kaikkea.

Vanhempani olivat aina säästäväisiä, jopa niin, että en saanut elämässäni kuin yhdet luistimet, ja kun ne jäivät pieniksi, jouduin hiihtämään kun muut koululaiset luistelivat. Siitä olen vieläkin vähän katkera. Ja kuitenkin tiedän, että on hyvä kokea joskus osattomuutta, että voi edes vähän ymmärtää lähimmäistä, jolla on tosi tiukkaa. On ollut myös hyvä todeta oikeaksi äidin viljelemä sanonta: "Lapsi ei ole sen onnellisempi vaikka saisi kuun taivaalta."  Elämän onni tulee todellakin jostain muusta kuin siitä, että tavoittelen jotain mikä maksaa paljon.

Sattuneesta syystä ajattelen eettisiä valintoja myös kuntaelämässä. Laihia on tällä hetkellä köyhä kunta, jonka tulisi osata sekä säästää että satsata oikeisiin asioihin. Näkisin mielelläni, että olisi aikaa ja varaa satsata sellaiseen, joka lisää asumisviihtyvyyttä, kuuluvuutta yhteisöön ja jopa onnellisuutta. Ehkä se ei maksa paljon. Yksinäisenä tyttönä olen omassa kotipitäjässäni usein, varmaan omastakin syystä, kokenut ulkopuolisuutta. Se mitä rahalla ei voi ostaa, on ystävyys. Tätä tänään mietin, kun olin yksin hiihtoladulla. 

Rakkaus

Rakkauden olemassaolon tai puutteen havaitsee jo pienenä. Olen ennenkin ihmetellyt, miten jo hyvin pienet lapset tuntevat äidin ja isän rakkauden ja myös puhuvat siitä. Eilen sain siitä taas hellyttävän muistutuksen.

Ovikello eli koiramme ilmoitti, että joku tulee. Se oli hyvä, sillä olin vintillä. Sain hupulaisekseni kaksi lasta. Leikin lomassa kolmivuotias tyttö alkoi pohdiskella, että on niin mukavaa, kun äiti ja isä rakastavat meitä ja myös momma ja paappa rakastavat. Sitten saa juosta toisesta talosta toiseen taloon ja molemmissa rakastetaan. 

Lapsi siis kokee rakkauden, kun leikitään ja luetaan, kuunnellaan, annetaan ruokaa ja ainakin momman puolella myös vähän herkkuja. Hoidetaan, puhalletaan ja puetaan. Rakkaudesta ei ole niin paljon puhuttu.

Rakkaus ei ole "vain" tunne, vaan se on arvo, joka ohjaa toimintaa ja tekemistä. Parhaimmillaan rakkaus ei ulotu vain läheisiin, vaan myös tuntemattomiin. Pahimmillaan ihminen on kykenemätön rakastamaan ketään. 

Voi lapsia, jotka eivät saa kokea rakkautta eivätkä koe olevansa turvassa. Voi vanhempia, jotka haluaisivat osoittaa lapsille rakkautta antamalla ruokaa, mutta sitä ei ole. Silti rakkauden voi varmasti aistia, jos sitä on. Useimmilla vanhemmilla on.

Mietin tänään kirkossa, että paljonhan meiltä puuttuu keskinäistä rakkautta ihan sen vuoksi, että elämme niin "omaan läjäänsä". Kun ei ole yhteisöä, jossa kohdataan, jutellaan ja tehdään yhdessä, itsekkyys pääsee helpommin vallalle. Ja jos yhteisöllisyys puuttuu, puuttuu myös kyky puolustaa arvokkaita asioita. Jo ihan kansallisen puolustuskyvyn vuoksi meidän tulisi puuhailla enemmän yhdessä ja opetella tuntemaan toisiamme. Yhdessä tekemisellä saadaan myös aikaan paljon yhteistä hyvää. Ja sanoin tämän ennen kaikkea itselleni, sillä nautin yksin olemisesta enkä ole aina ensimmäisenä lähdössä talkoisiin.

Maailmanpolitiikassa vallitsevat nyt hyvin itsekkäät pyrkimykset. Olen iloinen, jos Euroopassa merkitsevät yhä paljon sellaiset arvot kuin empatia, oikeudenmukaisuus, rehellisyys, tasa-arvo, luonnon kunnioittaminen ja maailmanrauha. Ne ovat kaikki rakkauden hedelmiä.

Kolumbialainen mielenosoittaja Mayra Alejandra Zapata sanoi viikolla uutisissa, että Trumpin pitäisi mennä terapiaan vapautuakseen lapsuuden traumoistaan, jotta voisi jättää meidät rauhaan. Nauratti, mutta onhan tuossa paljon perää. Diktatorista johtajuutta voi ymmärtää siltä kannalta, että joitakin viehättää ja koukuttaa valta aivan erityisellä tavalla. Kaikkea ja kaikkien pään sisällä olevia arvoja ei tarvitse kuitenkaan hyväksyä.