Keuliminen

Luulisi, että kun tulee vanhaksi, ei enää keulisi. Olisi sellaista tyylikästä rauhallista menoa. Mutta kyllä mulla joskus keulii ainakin puheissa. Isännällä onkin paita, jossa lukee muistutus: Körtin mopo ei keuli.

1900-luvun alun studiokuva
suvun arkistosta

Pyhänä kun ajeltiin polkupyörillä kirkosta, edessä keuli kolme rippikoululaista. Sanoin tietysti, että tua keuliminen mun pitääs viälä opetella. Huomasin, että pojat kuulivat, koska yksi vaivihkaa hymyili. Kerroin sitten, että ilaman käsiä oon ajanu, mutten oo koskaan viälä keulinu ja kysyin onko se vaikiaa. Ei kuulemma kovin. Kysyin kaatuuko siinä monta kertaa kun opetteloo. Sain ystävällisen vastauksen, että kyllä siinä pari kertaa voi kaatua. Siihen täytyi rehellisesti todeta, että sekin voi kyllä olla näin vanhalle liikaa. Pojat ajoivat oma-aloitteisesti jonoon pyörätien sivuun, jotta vanhukset pääsivät sivuuttamaan. Paapan kanssa vielä pohdittiin että kyllähän me varmaan tosi vanhoja oommakin rippikouluikäästen miälestä.

Nykynuoret ovat mukavia. Jos heille puhuu, he vastaavat ystävällisesti ja ymmärtävät oikein hyvin huumoria. Itse olin nuorena unkkoonen ja ujo. Äsken kun olin tapani mukaan tuplapotkurollaattorilla ulkoiluttamassa koiraa, tutustuin erääseen kylän nuoreen mieheen, jolla oli polkupyörän akun kanssa vähän ongelmia. Muutama sana vaihdettiin. 

Olispa ollu kukkapenkistä löytyny monitoimityökalu taskus, niin olsin voinu jeesata. Esittelimmä ittemmä ja poika totes jotta mun mumma varmhan tuntoo sun. Epäilemättä. Sanoin, että olis kiva kun meirän kylälääsillä olis jotakin yhtööstä jotta oppis tuntemhan teitä nuoria, kun Suarttilas on nynniin mukavasti koululaasia. Kun poika ajoi ohi, hän huikkasi, että nyt taas toimii. Jäin oikein iloiselle mielelle. Samoin kuin siitä että eräs poika nosti ohi ajaisnansa lauantaina peukkua kun noukiin ojasta roskia.

Useammin saisi nuoria kiittää. Tietysti he tekevät virheitä niin kuin me vanhemmatkin. Mutta niistähän voi ottaa opikseen ja jatkaa ajoa.