Kuulomuisti

Keksin tänään, että hyvä kuulomuistini oikeastaan kannustaa vuorovaikutteisuuteen. Minulla on surkea kasvomuisti, mutta muistan hyvin ihmisen äänen vuosikymmentenkin takaa. Niinpä on päivänselvää, että minun on vaikea oppia heidän nimiään, jotka eivät saa suunvuoroa. Näinhän erilaisissa tilanteissa saattaa joskus käydä että pappi puhuu ja seurakuntalaiset joutuvat passiivisina ottamaan vastaan. 

Jo monta vuotta sitten kokoonnuimme Lepikon leirikeskukseen miettimään, miten voisimme lisätä rippikoulujen vuorovaikutteisuutta. Sen jälkeen olen sitä pyrkinyt tuomaan myös tavallisiin hartaushetkiin. Mutta varmaan keskustelua voisi tuoda mukaan vieläkin rohkeammin. Silloin ihimiset alkaisivat elää minulle persoonallisuuksina. Pystyn liittämään nimen persoonallisuuteen, mutta en pelkkiin kasvoihin.

Huonolle nimimuistille ei tämäkään ole mikään ihmelääke. Mutta ymmärtäväiset ihmiset ovat minua tähänkin asti armahtaneet. Ja kirkollisissa toimituksissa voin käyttää tarralappuja apuna. Juuri äsken kirjoittelin nimilappuja kirkkokäsikirjan väliin. Yhden sulhasen olin kuulemma siitä huolimatta vihkinyt väärällä nimellä, mutta hän oli katsonut, että paperissa nenäni edessä luki ihan oikein ja tyytynyt kohtaloonsa. Ja mikä parasta: Tuo ihana pari on edelleenkin yhdessä.  

Naurut

Aamun aluekokouksessa kaikki jostain syystä nauroivat minulle. Keskustelimme tulevasta TV-jumalanpalveluksesta. Sanoin että viimeksi piti olla vain radiojumalanpalvelus, mutta kun he näkivät minut, järjestettiin myös televisiointi. Kun viittasin samalla kasvoihini, kaikki nauroivat iloisesti ja sanoivat että sinulla ainakin on terve itsetunto. Jonkun kauniimman kohdalla vitsi olisi ehkä otettu totena.

Eräs muistiinpano oli hukassa ja niinpä sain siivottua roskikseen puolet työpöydällä olevista papereista. Pöydän pinta alkoi jo näkyä sieltä ja täältä. Löysin myös Varattu-kyltin ja kämppikseni Suvi otti minusta viehättävän kuvan. 

Illalla oli rippikoulun startti nuorisotyönohjaaja Tiian kanssa. Ryhmä vaikutti mukavalta, samoin vanhemmat. Ilmeisesti kaikkia kuitenkin vähän jännitti, koska hyviä karjalanpiirakoita jäi syömättä. Saimme palautteen että oli mukavan rentoa. Se ilahdutti. Olemme Tiian kanssa aikaisemminkin tehneet hyvää yhteistyötä. Meillä on samanlainen näky nuorista: Jos heihin suhtautuu myönteisesti ja osaa kehaista, he yleensä vastaavat samalla mitalla. 

Joskus olen ollut huomaavinani, että elämä meinaa mennä totiseksi. Mutta jos osaa nauraa itselleen, saa nauraa tosi paljon.

Dementia

Teimme alkukuusta viime vuoden tilastoja, ja huomasimme että ainoastaan keskikaupungin aluekappalainen muisti käyneensä syyskaudella eräällä dementiakodilla pitämässä hartauden. Päätin ottaa heti tammikuun ensimmäisen vuoron, sillä olin koko lailla varma, että omalla kohdallani ei ollut kyse pelkästä huonomuistisuudesta, vaan kalenteriini ei ollut sopinut mikään noista syksyn päivistä. 

Soitin tänään aamusella ja kerroin tulostani dementiakodin palveluohjaajalle, joka lupasi muistuttaa henkilökuntaa. Hän myös totesi, että syksyllä oli heidän mielestään kyllä ollut hartauksia... Aamupäivällä pohdin diakoniajohtajan kanssa diakoniatyön asioita. Työn painopisteet ovatkin nyt juuri vanhustyössä ja vapaaehtoistyön kehittämisessä. 

Dementiakotien hartaudet ovat joskus haastavia. Vähän kuin yrittäisi pitää hartaushetkeä villille päiväkotiryhmälle, jossa ei ole yhtään lastenhoitajaa. Näin etenkin jos kukaan henkilökunnasta ei ehdi olla paikalla auttamassa. Kun saa kolmannelle etsittyä oikean virren isopränttisestä virsikirjasta, ensimmäinen on jo hukannut paikan. Kun yrittää puhua niin että kaikki kuulisivat, joku kysyy Mitä sä huudat? Kuitenkin kun suunnittelee tilanteen ja osaa olla riittävän kiinnostava ja selkeäsanainen eikä häkelly pienistä, työ on mielekästä.

Kerran olin koulutuksessa, josta sain hyviä vinkkejä näihin tilanteisiin. Kouluttaja oli ihana vanhempi pappi, joka saattoi viedä mukanaan hartauteen jonkun vanhan esineen tai vaikkapa tervan tuoksua. Tosin minulle kävi sitten niin, että kun vein jotain tuoksuja mukanani pienissä pulloissa, niin minulta menikin hetkeksi kokonaan ääni. Eli tuoksut eivät ole minun alaani.

Tänään kaikki meni hyvin. Mukana oli ystävälliset hoitajat. Minulla oli mukanani suvun vanha kastepuku, jonka kangasta sai hypistellä. Keskustelimme kasteesta. Kun ensimmäisessä kerroksessa kysyin, muistatteko mitä kastepöydällä tapaa olla, eräs vanha mies sanoi kohta että kirkasta vettä. Hän pääsi yllättämään minut, sillä hän oli tullut mukaan viimeisenä ja vaikutti poissaolevalta. Jopa ruotsinkieliset vanhukset olivat tilanteessa hyvin mukana. Keskustelimme ja veisasimme tuttuja vanhoja lastenvirsiä. Molemmissa kerroksissa oli joku tosi hyvä veisaaja. Musiikki tavoittaa kaikkein parhaiten. Olen kiitollinen siitä, että osaan laulaa sen verran että pystyn vetämään näitä lauluhetkiä. Luimme yhteen ääneen myös uskontunnustuksen ja Isä meidän -rukouksen. Päätin Herran siunaukseen. 

Meillä on myös pappeja jotka eivät pysty laulamaan ja olemme pohtineet, että siinä olisi jollekin laulutaitoiselle seurakuntalaiselle ihana vapaaehtoistehtävä kun hän lähtisi mukaan veisaamaan vanhusten kanssa.

Vielä oli jäljellä palvelukodin hartaus. Siellä oli juuri päättynyt ruotsinkielinen hartaus eikä minua oltukaan osattu odottaa. Olimme unohtaneet kertoa että tulossa ollaan... Mutta seurakunta oli koolla, kun oli juuri ollut myös päiväkahvihetki. Viriketoiminnan ohjaaja oli paikalla ja hartaus pidettiin. Sekin oli hyvä hetki. Olin väsynyt mutta tyytyväinen.

Olen luvannut merkitä virsikirjaani ne virret, joita toivon vierailijoiden kanssani laulavan sitten kun olen itse dementiakodilla. Tämä tiedoksi.

Romanttinen aamu

Tänä aamuna oli poikkeuksellisen romanttista herätä, sillä sähkökatko jatkui viidettä tuntia. Muistan, kun olimme 1987 vanhempieni ja kummitätini kanssa hillaretkellä pohjoisessa ja kortteerasimme mukamas hyvin varustellussa Lapin mökissä. Kun siellä oli yhtenä aamuna sähkökatko, emme saaneet kahvia, sillä mökin takka ei vetänyt ilman huippuimuria eikä mökistä löytynyt retkikeitintä. Meidän mökkimme on toista maata! Sytyttelin kynttilät talviaamun hämärään ja täräytin pannukahvit trangialla. Sähköt palautuivat ennen kuin tuli tarvetta takkalämmitykseen.

Eilinen ilme

Fionalla oli lepopäivä, sillä kun kyselin hiihtämään lähdöstä ja vilautin valjaita, se makasi reporankana eikä korvaansa lotkauttanut. Se nimittäin hiihti eilen elämänsä ennätyksen eli koko kotoladun 17 km. Viime yönä oli satanut kymmenen senttiä lisää lunta eli ei ole enää metristä kaukana. Latukone oli jo kiertänyt kotoladun ja hanki oli houkutteleva. Olin sipaissut pohjaan tukkaföönin avustuksella jotain ikivanhaa täsmävoidetta Rexin nollasta miinus ykköseen ja se toimi hyvin, mutta oma kroppa ei toiminut. Tunsin itseni niin hitaaksi ja kankeaksi, että palasin pian kotiin. Ilmiselvää lepopäivän tarvetta minullakin.  Otin vielä valokuvia lumimaisemasta ja rupesin tiskailemaan kotiinlähtöä. 

Harmistuin toisenkin kerran, kun katsoin vuosia sitten Pytkynpirtistä ostamaani käsintehtyä kaunista puukkoa. Joku Pertun kavereista oli uunnavuonna käyttänyt sitä johonkin väärään tarkoitukseen ja siitä oli katkennut kärki ja tullut muutakin säröä kärkipäähän. Siitä ei taida enää kalapuukkoa saada. Olen puukkofriikki, joten ehkä asiaa voi katsoa positiiviseltakin kannalta. Nyt saan kannattaa käsityötä ja ostaa jonkun uuden kauniin puukon itselleni. Kun vain saisi pidettyä omansa pois miesten käsistä, sillä jostain syystä miesväki rikkoo paljon työkaluja. 

Olen onnellinen, kun meillä on tämä pieni piilopirtti. Tänä talvena en ole ehtinyt käydä monasti. Lähtiessä katsoin toiveikkaana taakseni: Tupa jäi houkuttelevana odottamaan seuraavaa retkeä.

Taivaan portti

Tänäänkin olen nähnyt yhtä ja toista kaunista. Noista mökin tikapuista tuli mieleen uni, jonka Jaakob näki pakomatkallaan. Hän oli suututtanut veljensä Eesaun anastamalla isältään viekkaasti esikoiselle kuuluvan siunauksen. Poikien äiti Rebekka oli hyvin toimelias nainen ja lähetti Jaakobin matkaan sukunsa luo Mesopotamiaan, sillä Eesau hautoi kostoa. Matkalla Jaakob nukkui kivi päänalusena ja näki unessa portaat, jotka ulottuivat maasta taivaaseen, ja Jumalan enkelit kulkivat niitä ylös ja alas.  

Myös Jumala ilmestyi Jaakobille ja lupasi varjella häntä hänen teillään. Siunaus tuli samalla myös suomalaisten osaksi, sillä Jumala sanoi, että Jaakobin saama siunaus tulee siunaukseksi kaikille maailman kansoille. 

Jaakob ei ainakaan minun mielestäni ollut sen siunauksen arvoinen, sen paremmin kuin suomalaisetkaan. Hän oli petturi ja taisi kiristääkin kerran nälkäistä veljeään. Kun hän heräsi unestaan, hän ajatteli että tämä on pelottavan pyhä paikka, varmaankin Jumalan asuinsija ja taivaan portti. Hän nimesi paikan Beteliksi, pyhäköksi.

En tiedä millaisen taivaan portin näki se suomalainen mies, josta kerrottiin, että kyllä hän sen jälkeen rupesi suhtautumaan uskon asioihin toisella tavalla, kun hän kerran autolla ajaessaan koki ihmeellisen näyn, näki kuin taivaan portin. Hän arveli vaimonsa kuoltua, että ehkä siellä toisella puolella kuitenkin on jotakin! 

On väärin kuvitella, että voisin puheillani ja selityksilläni saada ateistit uskomaan ja muuttaa kirkon käyrät ylöspäin. Mutta ei ole väärin kuvitella, että Jumala voi sen tehdä. Taivaan tikapuita on turha yrittää rakentaa. Mutta ne ovat olemassa. 

Painajaiset ja voimistuminen

Flunssa alkaa olla voitetulla kannalla. Tsemppasin rapakuntoista emäntää tänään niin kovasti, että lopulta hän jaksoi hiihtää yli 18 km. Fionakin hiihti yli 4 km ja olisi hiihtänyt pidempäänkin, mutta uusi lumi alkoi jäätää sen tassuihin eli tassut on huollettava ja voideltava ennen seuraavaa lenkkiä. Koirahiihdossa on se hyvä puoli, että kun kiinnittää huomionsa koiran vauhtiin ja kehuu sitä kun se ymmärtää kiihdyttää alamäessä, ei juuri huomaakaan omia ponnisteluja.

Lunta on nyt niin mukavasti, että kun isäntä hojaantui pehmeään ladun reunaan ja kaatui hankeen, hänestä ei näkynyt kuin pipon tupsu. Olin kuitenkin niin hienotunteinen, että en nauranut enkä ottanut valokuvaa, kun hän räpiköi lumessa. Tarjosin jopa apua, mutta hän tavoilleen uskollisena selvisi ladulle ilmankin viiden minuutin pontevilla ponnisteluilla. Kaunis lumi puhdisti ja uudisti olemisemme autuaaksi.

Viime yönä nimittäin nukuin poikkeuksellisen huonosti. Pidin pitkät iltarukoukset kaikkien laiminlyötyjen, kaltoin kohdeltujen ja kidutettujen lasten puolesta ja ajattelin että tälläkin hetkellä joku viaton lapsi kärsii. Katsoimme nimittäin illalla Clint Eastwoodin tositapahtumiin perustuvan elokuvan Vaihdokas, joka kertoi mitä kauheuksia lapsille tapahtui Los Angelesissa 1928. Elokuva kosketti erityisesti siksi että se on ajankohtainen: Maailma ei ole mennyt parempaan suuntaan, vaan monet lasten kohtalot ovat kauhistuttaneet viime aikoina niin maailmalla kuin omassakin maassa.

Tampere-talolla oli 1998 kirkon jumalanpalveluskongressi ja sain pitää toisen avauspuheenvuoron. Toisen piti Kirkon Ulkomaanavun johtaja Tapio Saraneva, joka sittemmin kuoli kesken uraansa ja upeaa työtään.  Muistan miten hän puhui siitä, ettei jumalanpalveluksesta saisi tulla niin suuri juhla, ettei sinne mahtuisi kivuksemme ihmisten hätä, epäoikeudenmukaisuus, syrjintä ja vaino.

Tuo hänen sanomansa jätti syvän jäljen, niin että kun tuon esirukouksessa esiin hätkähdyttäviä rukouksia, tiedän, että näin kuuluu tehdä. Yhdessä kirkkokäsikirjan rukouksessa rukoillaan niiden lasten puolesta, jotka ovat kauppatavaraa. Se pysäyttää. Voinko tehdä muuta kuin rukoilla?

Hagar

En ole jaksanut juuri muuta kuin niistää ja aivastella. Mutta sain vihdoin alkuun joululahjakirjan, jonka esikoiseni oli viisasti valinnut blogini perusteella. Hän oli huomannut kirjoitukseni Ylva Eggehornin runokirjasta ja etsinyt muita Ylvan kirjoja. Koska Raamatun naisista kertovaa kirjaa ei enää saanut suomeksi, hän osti sen perheensä kaksikielisyyteenkin hyvin sopien ruotsinkielisenä. 

Esipuheessaan Ylva sanoo pystyneensä aina samaistumaan sekä nais- että miessankareihin ja mainitsee mm. Tom Sawyerin. Niin minäkin, en ole kärsinyt siitä että poikakirjoissa sankarit olivat poikia ja monissa aikuisten kirjoissa miehiä. Eggehorn on tullut siihen tulokseen, että tämä on naisille ja taiteilijoille ominainen kyky, kyky puhua kahta kieltä. Ei ole ehkä naisellista tapaa lukea Raamattua, mutta on varmaa, että nainen lukee Raamatun naisten elämänkohtaloita omien kokemustensa läpi.

Ylva kirjoittaa ensimmäiseksi Hagarista. Egyptin farao antoi Hagarin orjattareksi Abramille ja Saaralle. Saara ei saanut lasta ja niin hän antoi Hagarin miehelleen, josko orjatar voisi hankkia Abramille lapsen. Kohdunvuokraa ei maksettu. Hagar oli toisten omaisuutta, objekti, jolla ei ollut mahdollisuutta vaikuttaa omaan elämäänsä. Mutta Hagarista tuli myös ensimmäinen itsenäinen nainen Raamatussa, oman elämänsä subjekti, joka nimesi Jumalan ennen lausumattomalla nimellä. 

Ensimmäisen kerran Hagar pakeni erämaahan, kun Saara mustasukkaisena kuritti häntä hänen raskaana ollessaan. Siellä hän kohtasi lähteellä Jumalan enkelin, joka puhutteli häntä, lupasi että hänen lapsestaan tulee suuri kansa ja käski hänen palata Saaran luo. Ja Hagar nimesi Jumalan nimellä El-Roi, Jumala joka näkee minut. 

Hagar synnytti Ismaelin. Kun myös Saara sai vanhalla iällään pojan, Iisakin, israelilaisten kantaisän, Saara huomasi että Ismael ilvehti Iisakille. Saara käski Abrahamia ajamaan orjattaren poikineen erämaahan. Abraham antoi mukaan pienet eväät, mutta eivät ne pitkälle riittäneet. Vesi loppui. Ismael teki kuolemaa ja Hagar istui etäämpänä toivonsa menettäneenä tyhjä katse silmissään. Mutta Jumala avasi hänen silmänsä näkemään lähettyvillä olevan kaivon. Hagar hoiti Ismaelia autiomaassa ja hänestä tuli hyvä jousiampuja. Jumala oli hänen kanssaan. Hagar hankki hänelle vaimon kotimaastaan Egyptistä. 

Eggehornin mukaan meistä jokainen kutsutaan antamaan Jumalalle nimi. Saamme antaa sen henkilökohtaisen Jumalan kohtaamisen ja omien elämänkokemustemme perusteella. Jumalalla on varmasti tuhansia vielä lausumattomia nimiä.   

Ismaelia pidetään arabikansojen esi-isänä. On hyvä muistaa, että Jumalan huolenpito ja suunnitelma on ulottunut ja ulottuu myös meille vieraisiin, orjiin ja arabeihin. 

Elämä on merkillistä, eikä kaikkia kohtaloita voi millään käsittää. Silti tänään kutsun Jumalaa nimellä Hän joka johdattaa.

Rakkaus

Nuhanunnu on saanut rakkautta ja huolenpitoa. Hymyilin tänään hillitysti, kun luin erään vanhanpiian käsityksiä siitä, mitä naiset odottavat miehiltä ja mitä miehet odottavat vaimoiltaan. Naiset kuulemma odottavat, että miehet kärsisivät nälkää ja haavoja uhraten elämänsä taistelemalla jonkun suuren ja tärkeän asian puolesta. Miehet taas odottavat naiselta ennen kaikkea kunnioitusta.

Miehen puolesta on paha mennä sanomaan, mikä hänelle on tärkeintä. Mutta omasta puolestani voin sanoa, että parasta on tavallinen arki, se että toinen on lähellä, ehkä samassa talossa ja välittää. Hyväksymisellään hän on ollut muovaamassa minua siksi joka olen. En ole koskaan osannut toivoa että tuo laiheliini joutuisi kärsimään nälkää ja suuria uhrauksia minkään asian vuoksi. Olen ollut kiitollinen rauhasta ja tavallisesta turvallisesta elämästä. 

Hiljakkoin haastateltiin jotakuta tsunamissa perheensä menettänyttä. Jäi mieleen, kun hän sanoi oivaltaneensa olevansa juuri sellainen kuin on sen tähden, että nuo rakkaat ihmiset ovat olleet olemassa. 

Eli oikeastaan kaikella sillä mitä olen saanut elää ja kokea, on ollut merkitys. Olen kiitollinen paitsi hyvyydestä, myös vaikeuksista ja vastoinkäymisistä. Joskus vastoinkäymiset ovat lähes nujertaneet, mutta apu ja tuki on ollut saatavilla. Ja rakkaus, elämän tärkein asia. 

Lepo

Pitäisi kuulemma olla pitkään pakkasta enemmän kuin -7 astetta että virukset saisivat nenilleen. Pitkittyneet flunssat vaivaavat kansalaisia. Olen joutunut turvautumaan valokkien ja tyrnimehun lisäksi apteekkiin. Tänään kävin Variskan päivänavauksen jälkeen työterveydessä ja sain kehotuksen täyslepoon ja hyvään nesteytykseen. Hyvä, nyt ei olekaan töissä niin kiireistä kuin jouluna, kun en raaskinut sairastaa. Oletan että täyslepoon voi sisällyttää voimien mukaan puikkojen heiluttamista ja raamatunlukua. 

Olen viime päivinä miettinyt paljon sitä, miten ystävällisyydellä ja arvostamisen osoittamisella voi murtaa vihamielisyyttä ja ennakkoluuloja. Loukkaantuminen ja puolustushyökkäys tuottaa harvoin jos koskaan tulosta.

Ensimmäisessä Pietarinkirjeessä näyttää olevan samanlaisia ajatuksia:
- Eläkää moitteettomasti pakanoiden keskellä, jotta he teitä pahantekijöiksi panetellessaan havaitsisivatkin hyvät tekonne ja ylistäisivät Jumalaa sinä päivänä jona hän kohtaa heidät.
- Jumalan tahto näet on, että te hyvää tekemällä panette sulun ymmärtämättömien ihmisten typerille puheille.
- Osoittakaa kaikille arvonantoa, rakastakaa uskonveljiä, pelätkää Jumalaa.
- Vastatkaa sävyisästi ja kunnioittavasti ja säilyttäkää omatuntonne puhtaana.

On niin leudot kelit, että monelaiset hyökkäykset kirkkoa ja uskoa vastaan näyttävät tuottavan tulosta. Uskoa ja omaa pyhää puolustetaan parhaiten lääkkeenä ystävällisyys. Se on yhtä aikaa vaivannäköä ja lepoa: vaivannäköä hyvän tekemisessä, lepoa voittamisen halusta ja sanojen paljoudesta.

Terveysvaikutteisia elintarvikkeita

Säästyin tänään nipin napin leukojen sijoiltaan menolta. Sen verran leveitä olivat haukotukset! Sain tartutettua ne kahdesti myös työkaveriin. Huomasin myös että aloin niiskuttaa. Kotiin tultua otin siis nokkaunet ja terveysvaikutteisia elintarvikkeita: valokkeja, turkkilaista jogurttia ja ruisleipää. Eiköhän tuolla kuurilla haukotukset kapene.

Olin yllättynyt, kun kaapissa oli turkkilaista jogurttia, joka sinänsä on ihan suomalaista. Isäntä tapaa vetää sitä puoli litraa kerrallaan. Turkkilaiseksi sitä sanotaan siksi että siihen on ymmärretty jättää rasvaa niin paljon että se menee liukkaasti alas. Eräänlaista hapatettua kermaa siis. Jopa kissat yrittävät pitää puolensa ja heti kun silmä välttää tavoitella esipesemään astioita joista jogurttia on syöty.

Olen vähän huolissani valokki-vuodentulosta. Maassa ei taida olla paljon routaa, ja niinpä hilla voi kukkia keväällä helposti liian aikaisin, jo yöhallojen aikaan. Pakastimen varastot ovat uhkaavasti hupenemaan päin, joten marjapaikkoja tarvitaan. Mutta kyllä tässä vaiheessa vuotta on vielä toivoa!

Kotisatama

Kotisataman visualisoinnista huolehtii Kimmo Lepistö

Kotisatamamessu syntyi Vaasaan Elina ja Vesa Koiviston ja nuorten perheiden aktiivisuuden ansiosta 2000-luvun alkupuolella. Kun Elina ja Vesa lähtivät Etelä-Suomeen, Elina kysyi lähtisinkö jatkamaan messun pappina. Kävin katsomassa mistä on kysymys ja otin kopin. Niinpä olen nyt  noin 8 vuotta luotsannut messuyhteisöä, joka kokoontuu kerran kuussa. Sinä aikana osa perheiden lapsista on aikuistunut, on syntynyt lisää lapsia ja tietenkin tullut mukaan myös uusia perheitä. 

Olen vaihtanut vuoden alussa työalaa ja niinpä nyt oli toistaiseksi viimeinen Kotisatamamessu jossa olin pappina. Alkuillasta olin vähän haikeana, kun joku otti asian puheeksi, mutta messun aikana tajusin, että mikään ei estä minua osallistumasta vapaaehtoisesti näihin messuihin myöhemminkään. Kotisatamalaiset ovat joka tapauksessa minulle tärkeitä ja rakkaita. On saatu yhdessä kasvaa hoidossa hyvän Jumalamme.

Monet ovat laittaneet itsensä likoon messun kehittämisessä ja erilaisissa palvelutehtävissä. Monet ovat rukoilleet Kotisataman puolesta ja kutsuneet uusia mukaan. Tänään Houseband säesti ihania lauluja ja virsiä, rukoilimme yhdessä ja keskustelimme vähän myös saarnan yhteydessä. Mietimme ketkä olivat syrjittyjä Jeesuksen aikana ja ketkä nyt - ja mitä sellaisia armolahjoja meillä on joilla voimme rohkaista toisiamme uskomaan. Isommilla lapsilla oli sillä aikaa pyhäkoulu ja pienemmillä oli leikkihetki. Ehtoollisen ja Ylitse merten-laulun jälkeen kokoonnuimme suureen piiriin, missä luimme Herran siunauksen. Sitten kävimme iltapalalle jakamaan vielä kuulumisia. 

Kirkko ei suinkaan ole kuolemassa. Seurakunnissamme on elävää elämää. Maailmanlaajuisesti kirkko kasvaa ja vahvistuu.

Kannattelu

Tänään huomasin jo kappelilla, että seurakunta lauloi ja oli muutenkin mukana. Kanttori oli saanut valita siunaustilaisuuteen päätösvirren, ja siihenkin osallistuttiin, vaikka se ei ollut aivan niitä aivan tutuimpia, joita itse helposti tulen ehdottaneeksi. 

Erityisen mahtavalta tuntui muistotilaisuudessa, missä kanttori ei ollut mukana. Huomasin, että oma ääni uhkaa vähän pätkiä, mutta omaiset jatkavat kauniilla soinnilla. Joskus joutuu kannattelemaan virttä niin, että jos ääneni katkee niin kukaan ei tohdi jatkaa. Nyt sai oma ääneni olla kannateltavana.

Kerran panin merkille, miten eräs kollega väistyi mikrofonin luota ja alensi ääntään esilukiessaan Isä meidän -rukousta. Siitä tuli enemmän seurakunnan yhteinen rukous. Päätin ottaa tuosta mallia.

Virsi, yhteinen rukous ja uskontunnustus kannattelevat omaa uskoani. Minun ei tarvitse suorittaa muiden puolesta eikä edes omastani. Saan liittyä yhteiseen ja johonkin vahvempaan, mikä on kannatellut jo vuosikymmeniä tai peräti vuosituhansia. 

Hapuilua

Jouduin tänään pimeään. Olin pakertanut hiljaa messun ja kalenteriasioiden kimpussa. Toimistosihteerit olivat huomaamatta viipyilyäni lähtiessään sammuttaneet yleisvalot. Oikeastaan aika tuttu tilanne. Vaihtoehtoja on kolme: 
- Jättää työhuoneeseen valo ja kulkea sen kajossa kirkkoherranviraston läpi ovelle. Valojen jättäminen päälle ei kuitenkaan sovi laihialaiselle.
- Jättää työhuoneeseen valo, käydä sytyttämässä yleisvalo ja palata sammuttamaan työhuoneen valo. Sähköä säästyy, mutta askeleita ei. 
- Sammuttaa valot ja suunnistaa pilkkopimeässä parikymmentä metriä mutkitellen, väistellen seiniä, pöytiä ja lasipleksiä. Säästyy sekä sähköä että askeleita.

Olen näinä vuosina aina päätynyt viimeiseen vaihtoehtoon. Kuljin nytkin kirjaimellisesti hapuillen, tunnustellen käsin pimeää. Ainut valopilkku oli erään tulostimen valmiusvalo. Päästyäni vihdoin ovelle olin poikkeuksellisen tumpelo, sillä en löytänyt avaimia enkä valokatkaisijaa. Kotona osaan kulkea pimeässä miten päin vain ja valokatkaisija on juuri siinä mihin käteni ojennan. Miten töissä mokoma voi olla niin vaikea oppia?

Paavali puhui kreikkalaisille Ateenan Areiopagilla hapuilemisesta. Hän sanoi, että Jumala loi ihmiset, jotta nämä etsisivät häntä ja voisivat kenties hapuillen löytää hänet. Hän ei kylläkään ole kaukana yhdestäkään meistä: hänessä me elämme, liikumme ja olemme.

Olen niin muukalainen elämässä, että ei ole helppoa kulkea pimeässä. Mutta silloinkin kun hapuilen pimeässä, liikun ja olen Jumalassa.

Luuri

Tänään oli puhelinpäivä. Kävin ensimmäistä kertaa hautajaiskeskustelun ryhmäpuheluna. Yksi omaisista oli järjestänyt sen, koska eivät pääse käymään Vaasassa ennen hautajaisia. Minun piti vain  soittaa tiettyyn numeroon, missä kehotettiin englanniksi antamaan etukäteen saamani koodi ja risuaita. Hetken kuluttua puheluun liittyivät myös kaksi muuta omaista. Soitin toimistoni lankapuhelimesta, koska sen kuuluvuus on aina taattu. Toisaalta luurin kannatteleminen tunnin puhelun ajan osoittautui yllättävän raskaaksi.

Töistä lähdettyä huomasin, että työkänny jäi pöydälle, kiersin korttelin ja palasin sitä hakemaan, josko joku tavoittelisi. Kotiin päästyä teki mieli soittaa ystävälle ja esikoiselle. Siihen soveltui hyvin yksityisluuri. Kun ostin sen, pyysin paikallisesta liikkeestä kaivinkoneenkuljettajan karvalakkimallia, joka kestää kosteutta hiihtopuvun taskussa. Sellainen löytyi. Harmittelimme myyjän, Lisben kanssa miten mikään ei nykyään kestä, kun edellinen kotimainen käytettynä ostettu puhelin kesti vain reilut viisi vuotta. Harmitteluun sisältyi hymyä, sillä taitaa moni laihialainenkin uusia puhelintaan vähän useammin.

Puhelimella on yhä paikkansa. Kuulin tänään miten pojat välittivät isästään. Ystävän iloinen ääni oli kannustavaa. Lapsenlapsen ääntely sykähdytti momman syvdäntä. Puhelinkeskustelun vahvuus on siinä, että äänensävy kuuluu. Kirjallisessa viestinnässä kuten sähköpostissa ja blogikirjotuksessa äänensävy jää arvailujen varaan ja tekstin tulkinta on riippuvainen vastaanottajan tunnetilasta ja esiymmärryksestä. Jo Paavali tiesi sen, kun hän kirjoitti galatalaisille: Kunpa voisin nyt olla luonanne ja löytää oikean äänensävyn (Gal.4:20)! Hänellä oli niin tärkeää asiaa, kun hän toivoi että Kristus saisi muodon galatalaisissa ja riitaisuus loppuisi. 

Ohi on

Elämän pienet ja suuret asiat saa jättää rukouksessa suurempiin
käsiin. Kuva raamattuteologisen kurssin matkalta
Konstantinopolin ekumeenisesta patriarkaatista.

Kirkkoherran vaali on tänään osaltani ohi, vaikka ennakkoäänestys alkaa vasta ensi maanantaina ja varsinainen vaalipäivä on helmikuun 1. päivä. Lehtihaastatteluihin on vastattu ja tänään oli vaalipaneeli, jota jännitin. Kuitenkin kun kysymyksiä alkoi sadella, ei ollut vaikeuksia vastata. Voi olla että lyhyemmilläkin vastauksilla olisi saanut sanottua mitä ajattelee. Mutta kun vastaa rehellisesti, niin ei tarvitse tilanteen jälkeen jatkaa keskustelua itsensä kanssa. 

Harvaan virkaan valitaan näin tarkalla syynillä. Toisaalta yleensä prosessi kestää yli puoli vuotta niin kuin esimerkiksi Pietarsaaren suomalaisessa seurakunnassa, jossa vaali on samana päivänä. Laihian vaali menee joutuisaan. Hyvä niin. Asia on seurakunnan käsissä ja rukoilen että Korkeimman hyvä tahto tapahtuu. Niin on hyvä kuin käy.

Kakluuni

Olen ajatellut koko talven, että ostan uusia vaatteita vasta sitten kun olen vähän laihtunut. No, vähän sai tosiaan riittää. Tänään kävin Vanessassa, joka on alueen parhaita vaatekauppoja. Sieltä ei tarvitse koskaan lähteä tyhjin käsin. Aurinkoinen sää houkutteli myös hiihtolenkille, ja kerkesin käydä ennen kuin pakkanen kiristyi.

Tuuli vaikuttaa tuvan lämpötilaan eniten. Se kääntyi eilen kaakon ja etelän puolelle ja niinpä sisälämpömittari on näyttänyt tänään alle 20 astetta. Osaltaan tilanteeseen vaikuttaa se, että talon etelänpuolinen kivijalka on liikkunut turhan paljon. Sille pitäisi kuulemma pian tehdä jotain muutakin kuin heitellä lunta jalkaan. Olen istunut vapaapäivää kahdet villasukat jalassa ja tikunnut kolmansia. Äsken tehtiin tulet, ja voi miten kodikasta on vanhan kakluunin lämpö. 

Tällaiseen tupaan kuuluisi oikeastaan kulmatakka, mutta se oli 50-luvulla niin huonossa kunnossa, että äiti ja isä päättivät purkaa sen ja tilalle siirrettiin yläsalista kaakeliuuni. Sekin on siis talon vanha. Jokunen vuosi sitten hormi oli jonkun tiilen tukkima, mutta nuohoojien ja isännän ahkerointi erilaisilla kuulilla sun muilla vempaimilla on tuottanut tulosta niin että uuni vetää taas. Lisäksi voisin käyttää puuhellaa, joka lämmittää koko vahvan muurin, tai leivinuunia. Ei jouduta pulaan pakkasilla.

Puhuttiin tänään vaatekaupassa, miten haavoittuvainen yhteiskuntamme on. Pankkiyhteydet ovat hidastuneet. Jos terveyskeskusten ja sairaaloiden tietojärjestelmät kaatuvat, sairaanhoito on lähes kädetön. Kirkkoherranvirastosta ei voi varata hautausaikaa, jos nettiyhteys on poikki. Meidän hakelämmityskään ei toimi, jos ei ole sähköä, koska sähköä tarvitaan ruuvin pyörittämiseen, uunin ja kiertovesipumpun toimintaan... 

On joskus hyvä miettiä, miten selvitään, jos järjestelmämme kaatuvat. Toisaalta on turha kuvitella että elämässä voisi varautua kaikkeen. 

Haastetta

Olen yrittänyt harjoitella konttineuletta. Se on haastavaa. Mutta nyt kun olen jyvällä itse periaatteesta, pystyn varmaan jatkossa kehittämään käsialaa sievemmäksi. Huomaan että kahdessa asiassa ollen hieman kehittynyt: Luotan, että opin tämän kyllä. Ja hyväksyn sen, että lopputulos ei ole aivan täydellinen. Voin ehkä jopa itse pitää näitä harjoitussukkia, kunhan ne valmistuvat. 

Ollakseni ihan rehellinen, olen joutunut tänäänkin väittelemään itseni kanssa epätäydellisyydestä. Pedantti minäni nytkin ehdottelee, että jos pitäisin tätä harjoitusvartena ja aloittaisin uuden varren, joista vasta tekisin sukat. Mutta olen päättänyt pysyä lujana, sillä jos ei elämässä hyväksy epätäydellistä lopputulosta, uuvuttaa itsensä ja muut. Nykyään jopa joissakin käsityöohjeissa sanotaan, että käsityössä saa olla käsityön leima, joka tulee virheistä. 

Ehkä elämän makukin tulee joskus virheistä.

Kannustus

Kuva: Pekka Koskinen

Monet ovat kannustaneet minua viime päivinä eri tavoin. Se on ilahduttanut ja antanut rohkeutta. Kannustus on liittynyt etenkin siihen, että annoin tänään tuomiokapitulin määräämän kirkkoherranvaaliin liittyvän näytteen messussa Laihian kirkossa. Koetin asennoitua messuun niin että mukava kun kirkossa on väkeä, ja voi kun voisin antaa heille oikeasti jotain muuta kuin näytteen: evästä uskoon. 

- Keskiviikkoiltana on vielä vaalipaneeli, ja sitten saakin huokaista, sillä haastattelut ja näytöt on annettu.

Joskus 90-luvulla kun saimme hyvää ruokaa hiippakuntakartanossa, sairaalapastori Tapio Ikola sanoi, että nämä emännät ovat varmaan saaneet kiitosta hyvästä ruuanlaittotaidosta ja niin he ovat vain petranneet ja petranneet. Ihminen on erityisen hyvä siinä mistä hän saa kiitosta. Tuo on jäänyt mieleen. Kun huomaan ihmisellä jonkun lahjan ja kiitän siitä, hän saa varmuutta ja intoa.

Eräs ystäväni sanoikin kokemuksen rintaäänellä, että johtamisessa suuri osa on ihmisten kannustamista. Kuitenkin huomaan, että vaikka päätän kannustaa aina kun voin, niin usein joku aiheellinen kiitos ja kehu jää sanomatta. Tänään unohdin ainakin kiittää jotakuta, joka on lukenut blogikirjoituksiani ja kannustanut. Sillä rehellisesti on sanottava, että peukutuksilla on ollut vaikutusta kirjoitusintoon. Eli kiitos, olen iloinen! 

Myös uskomme tarvitsee rohkaisua toisilta kristityiltä. Jotkut saattavat ajatella, ettei uskoon kirkkoa tarvita. Mutta muistan miten eräässä nuortenillassa ohjaajamme Pauli Leppiniemi opetti meille ettei yksinäinen puu kauaa pala. Se pitää paikkansa. Tämän päivän rukouksessa pyysimme: 

Vie meidät yhteen

muiden sinua etsivien kanssa,

jotta voimme kannustaa toisiamme

uskon kilvoituksessa.

Valkea lumi

Tänään oli lomapäivä. Iltapäivällä olimme hiihtelemässä Jurvan Rauhankankaalla. Siellä oli ihanan puhdas lumi ja hyvä latu. Mieleen tuli sykähdyttävä kokemus Jurvan kirkosta. Oli kirkas talviaamu ja menin toimittamaan messua. Olin päättänyt ottaa synninpäästön sanoiksi harvemmin käytetyt sanat: 

Olkaa turvallisella mielellä, 
sillä Herra sanoo kaikille katuville: 

»Vaikka teidän syntinne ovat verenpunaiset,ne tulevat valkeiksi kuin lumi. Vaikka ne ovat purppuranpunaiset,ne tulevat valkeiksi kuin puhdas villa.»

Kun astuin kirkkoon, työtoverit kanttori Tuija Keltto ja suntio Raija Peuronen olivat harjoittelemassa laulua, joka on Pekka Heikkilän Suomalaisessa messussa:

Vanha talvikuva kotipihasta

Niin kuin on hanki valkoinen
kirkkaimman auringon alla
puhdistuu tunto ihmisen
armolle antautumalla.
Jokainen muisto kunniaton
pois kirjasta taivaan pyyhitty on 
kun kaikki synnit on anteeksi annettu
Jeesuksen ristin tähden.

Laulu kosketti syvälle sydämeen ja liikutuin kyyneliin. Saimme tuntea johdatusta kun toisistamme tietämättä vertasimme armon kokemusta valkeaan hankeen. Ja mikä valtava vapauttava armon sana! Siitä riemusta puhkeaa elämään uusia versoja.

Käsidesi

En yleensä käytä käsidesiä tai muitakaan desinfiointiaineita. Kotiin tullessa pesen aina käteni, niin kuin äiti on opettanut, mutta luotan saippuaan ja siihen että hyvät bakteerit pitävät huonot bakteerit loitolla. Kotimme käsidesipurkki on riittänyt yli viisi vuotta -  ostin sen sikainfluenssan aikoihin kun meillä oli juhlat. 

Tänään kävin jakamassa ehtoollista sairaalassa ja siellä oli kovin monta lappua että desinfioi kätesi. Ymmärsin että ne oli laitettu pikemminkin vierailijan kuin potilaan turvaksi. Tein työtä käskettyä. Ja yhtäkkiä työpaikalle ajellessa minulle tuli suorastaan huono olo, ikään kuin olisin juuri sairastumassa. Luulen että se oli psyykkistä.

Nuorena haaveilin jossain vaiheessa myös lääkärin ammatista. Mutta kun kävin sairaalassa katsomassa ystävääni, huomasin, että olin allerginen sairaalalle. Minun tuli siellä huono olo, ja piti mennä haukkaamaan happea. Sittemmin olen joutunut vierailemaan sairaaloissa sen verran paljon, että olen karaistunut. Olen saanut siedätyshoitoa.

Meidän perheessä allergia on lähes tuntematon käsite. Yksi on tosin herkistynyt maapähkinälle, yksi maitosokerille ja yksi sienisokerille. Korvatulehduksia on ollut tosi vähän. Vatsatautia emme ole juuri sairastaneet. 

Luulen, että tässä on taustalla äitini terveet elämänohjeet. Hän oli huomattavan innokas siivoamaan, mutta kuitenkin sitä mieltä, että liika hygienia on pahasta. 
Niinpä sain oppia, että vauvalle ei vettä eikä tuttia keitetty. Annettiin marjoja suoraan luonnosta. Ja nautittiin oikeaa lehmänmaitoa, jossa oli aina myös tietty määrä bakteereita. 

Lääkäriystävämme sanoikin jo parikymmentä vuotta sitten, että hän arvelee ainakin osan allergioista syntyvän, kun elimistöllä ei ole mitään oikeaa vihollista mitä vastaan puolustautua. Silloin se alkaa puolustautua siitepölyhiukkaisia tai jopa omia soluja vastaan. Taitaa olla niin että nämä opit ovatkin sen jälkeen lyöneet läpi laajemminkin. 

Luulen, että saan olla kiitollinen myös siitä, että olen joutunut kohtaamaan paitsi hyviä myös ilkeitä ihmisiä. Sellaistakin siedätyshoitoa tarvitaan, siinä voi oppia jotain itsestään ja muista. Tietynlainen vastustuskyky lisääntyy. Jos elämä on liian steriiliä, se on helposti myös pysähtynyttä. 

Koivu ja tähti

Sain olla tänään Koivu ja tähti -tapahtuman seminaarissa. Olen ollut lapsuudesta lähtien runotyttö ja aina aikonut osallistua runoilija-kirkkoherra Jouko Ikolan ideoimaan hienoon runotapahtumaan. Niinpä nytkin olin sen kalenteriini merkannut.

Menemättä olisi taas jäänyt, mutta Tuomo Klapuri kysyi kerran julistustyön kokouksessa, olisiko lähtijöitä tähän seminaaripäivään, jossa on teologista antia. Autolastillinen ilmoittautui ja hyvä päivä oli. Paluumatkalla todettiin, että on tärkeää, että työhön voi sisällyttää myös myös teologista pohdintaa. 

Piispa Eero Huovisen esityksestä jäi mieleen, että 40 cm on hyvä matka etäännyttää ajatuksiaan, että voi nähdä tarkemmin. Kirjoittaminen hidastaa, pakottaa miettimään. Myös keskustelukumppani on usein saman matkan päässä, ja hänen kuuntelemisensa voi auttaa meitä ymmärtämään jotain tärkeää. Jumalasta puhumisesta hän siteerasi lempilausumaansa, joka on teologi Karl Barthilta: Teologeina meidän tulee puhua Jumalasta. Mutta me olemme ihmisiä emmekä sellaisina voi puhua Jumalasta. Meidän tulee tietää molemmat, se että meidän pitää ja että emme voi - ja tämä on meidän ahdistuksemme. Kaikki muu on sen rinnalla lastenleikkiä. Ajattelin, että ilmankos tässä jännitteessä eläminen tuntuu vaativalta. 

Artturi Kivineva puhui Juhani Rekolan teologiasta. En ole lukenut Rekolan kirjoja, joten koin sivistymisen tältä osin tähdelliseksi. Mietin vain, että tämä rautaisen todellisuuden teologia vaikuttaa synkältä. Elämä toisinaan on, mutta toisinaan tuntuu tämänpuolinen niin hyvältä, etten kaipaakaan parempaa. Ja sitten tuli sellainen syyllinen olo kuin lapsena, kun aina sanottiin että itku pitkästä ilosta. 

Seminaarissa todettiin, että taide-elämys voi olla hyvin uskonnollinen. - Kantavin ja vahvistavin taiteellinen elämykseni on ollut Kaisa Korhosen ohjaama Täällä Pohjantähden alla Jyväskylän kaupunginteatterissa 2002. Ohjaaja lähetti meille ensi-iltaliput, mutta sinne matkatessa ajattelin, että pyhäinpäiväkin vielä, siellä saattaa tulla paha mieli -paappakin oli 1918 Hämeessä taistelemassa valkoisten puolella äijäkomppaniassa.

Esitys vangitsi heti alussa, kun pimeällä näyttämöllä kajahti körttivirsi Koska valaissee kointähtönen. Esityksen motto oli seuraavassa laulussa: Voi kunpa säilyis äidin lapset kylmältä maailmassa. Punaisten puolella laulettiin väkeviä työväenlauluja, mutta myös aamuvirttä. Vieruskaveri hytkyi itkusta vähän eri kohdissa kuin minä. Esityksen jälkeeen koin, että olin jotenkin puhdistunut, minussa oli syntynyt ymmärrys ja rakkaus erilaisia ja eri taustoista tulevia ihmisiä kohtaan, ja toivoin että voisin elämälläni osoittaa tuota rakkautta ja ymmärtämystä. Elin kaksi viikkoa kuin huumaantuneena eikä jälkivaikutus ole vieläkään lakannut, vaan kantaa työssäkin.

Voiko mitään hyvää syntyä muuta kuin kivun ja kauneuden kautta?

Saarna

Kirjoittelimme tänään Sissin kanssa ensi sunnuntain, kasteen sunnuntain, saarnaa. Vaalisaarnaksikin sitä sanotaan, mutta kyllä siitä tulee ihan tavallinen saarna, tervetuloa kuulemaan Laihian kirkkoon. Ensin lueskelimme Novumia, Apostolisia isiä, Lutherin Isoa katekismusta, paria Raamatun kommentaaria ja suomenkielistäkin Raamattua, joiden ympäröimänä oli hyvä jatkaa. Joku näpsäisi meistä kuvan, vaikka emme olleet edustuskunnossa. Pakkaspäivänä ja istumatyössä piti olla sisälläkin paksusti puettuna, Sissillä oli peräti turkki. Saarna kuitenkin alkaa hellepäivästä.

Kuusi on alkanut varistaa, kun patteri sen vieressä on ollut täysillä. Ensin se kyllä kukki. Olen riisunut kuusen yleensä vasta Nuutinpäivänä, mutta saapa nyt nähdä. 

Tänään suunniteltiin myös lapsenlapsen kastepäivää. Etsin esiin huollettavaksi suvun vanhan kastemekon, jonka Rajamäen mumma on ommellut vuonna 1924 seminaarihameestaan.  Siinä on kastettu kummitätini, äitini ja muut Rajamäen lapset, minut ja sisarukseni, kaikki lapseni ja vielä monet muutkin sukulaislapset. Mekossa näkyy olevan lisäksi harso-osa ja kaularöyhelöosa, joiden pukemista tekisi mieli kokeilla vauvanukella. Kaularyöhelössä ei tällä hetkellä ole kiinnitysnauhoja eikä napinläpiä, enkä muista käytettiinkö sitä viimeksi, kun siitä on jo parikymmentä vuotta.

Kastemekko on kuva Kristuksen pyhyydestä, joka kietoo meidät suojaansa. Sen pitkä helma kuvaa sitä miten armo riittää, vaikka ihminen kasvaa.

Siansiivua

Eräs ahkera henkilö paistoi siansiivua sillä aikaa kun viimeistelin vävykandidaatin villasukkia. Niistä tuli ihanan kärttyisiä, siansiivuista nimittäin, rapsakoita ja maukkaan suolaisia. 

Nallesukista tuli mielestäni kauniit eikä niidenkään kutojaa voi laiskaksi sanoa sillä ne valmistuivat urakkatahtiin. Jännitin eilen iltayöstä riittääkö peruslanka ja pitihän asiasta ottaa selvää. Perusväri on ruskeanharmaa, raidoissa on vaaleanruskeaa, keltaista, tummanruskeaa ja viininpunaista. Keksin sukkien valmistuttua myös, että olisin tietysti voinut laittaa sukkiin valkoisia, kirkkaanpunaisia ja kirkkaanvihreitä tasaraitoja. Mutta ne olisivat kyllä olleet poikkiraitoja eikä pystyraitoja niin kuin eräässä lipussa.

Ehdotin että viedään sukat Tampereelle. Eräs miellyttävä henkilö ehdotti että ollaan siellä hotellissa yötä. Lopulta kuitenkin totesimme, että sukkien lähettäminen postissa tulee aika paljon edullisemmaksi. Tosin FB joutuu nyt sitten kärvistelemään palelevilla varpailla ehkä talven ainoat jäljellä olevat kaksi pakkaspäivää.

Vein siis loppiaislahjasukat postiin ja samalla kävin naapurin flikan innostamana hiihtämässä Isonkyrön Ylipäässä. Siellä oli perinteisen 3 kilometrin latu ja sinne ajaminen taas tuli aika paljon edullisemmaksi kuin Syötteelle ajaminen ja latu oli melkein yhtä kaunis. Kiinnitinkin erityisen paljon huomiota pakkaspäivän kauneuteen, koska kunto on sadesyksyn sohvailujen ja joulun flunssan jäljiltä aika huono. Kaksi kolmen kilomertrin kiekkaa riitti kunnon nostatukseen, varsinkin kun korvalaput jäivät kotiin ja pakkasta oli -16 astetta. Kehuin kuitenkin itseäni reippaudesta.

Yleensä joudun nykyään varaamaan rusinoita tai suklaata taskuun hiihtolenkille, mutta siansiivu oli huomattavan pitkävaikutteista ruokaa. Lapset keksivät pienenä kastikelihalle myös varsin kuvaavan nimen herkkuliha.  

Kun tulin kotiin, eräs lähimmäisiään ajatteleva henkilö oli juuri lämmittämässä saunaa. Saunan jälkeen hän haki jotain kevyttä syötävää, koska raskasta ei enää ollut. Näin se elämä etenee, välillä syödään raskaasti ja välillä kevyesti. Kiitos että on herkkuja!

Lumitöitä

Ei, en ole itse tehnyt lumitöitä tänään. Mutta aurat, traktorit ja lumikolat ovat saaneet liikettä. Kuinka paljon lumitöitä olisikaan ollut, jos talven vesisateet olisivat tulleet lumena? Nyt pääsi juuri ja juuri hiihtämään pururadalla.

Kesällä 1984 olin tohtori Melan tutkimusapulaisena tutkimassa luonnonmukaista viljelyä. Jossain Vironperän lähellä, muistaakseni Siuntion puolella oli eräs vuohifarmi, jossa harjoitettiin biodynaamista viljelyä. Puhelinta talossa ei ollut, mutta sain naapurin kautta välitettyä sinne viestin, että olen tulossa tutustumaan viljelyksiin. Ajoin kyseisenä aamuna klo 10 pihaan punaisella Fiat 128:lla. Portaille tuli vastaherännyt karvainen mies pikkuhoususillaan, Holger Träskman. Hän halasi minua ja sanoi että Voi sinua tyttörukka, helpompi on saada viini kasvamaan Suomessa kuin tutkia luonnonmukaista viljelyä.

Säikähdin tietysti ensin tätä vanhahkon miehen lähestymistä, mutta pian huomasin, ettei häntä tarvitse pelätä. Mies osoittautui eläkkeellä olevaksi tekniikan tohtoriksi, joka oli nuorena tutkinut lumikiteen käyttäytymistä ja kehittänyt erinomaisen Hokke-auran siipimallin, jota TVH käytti. Hänen nuori vaimonsa oli tumma, kaunis ja miellyttävä. Heillä oli pieniä lapsia. Vuohet käyttivät Fiiattia kiipeilykohteena, ja kuraiset sorkanjäljet pysyivät pitkään autoni katolla. 

Sain maistaa aivan ihanaa vuohen herajuustoa, jota oli valmistettu puuliedellä. En meinannut uskaltaa, koska se näytti vetelältä vauvankakalta enkä ollut yrityksistäni huolimatta oppinut siihen mennessä pitämään edes kiinteästä ja makeasta norjalaisesta ruskeasta vuohenjuustosta. Mutta tämän herajuuston muisto herauttaa vieläkin veden kielelle. 

Se oli hauska ja syvällinen päivä. Jaettiin monia elämän isoja asioita. Mikä siinä on, että jotkut kohtaamiset eivät koskaan unohdu? Varsinkin kun näen lumiauroja tiellä, tai kun kuopiolainen kollega puhuu viininkasvatuksestaan, muistan tuon päivän. Sadat muut kohtaamiset ovat painuneet unholaan. Ehkä muistijälki painui mieleen siksi, että nuo ihmiset olivat rohkeasti persoonallisuuksia, ja tuohon rohkeuteen sisältyi aimo annos avoimuutta ja ystävällisyyttä. 

Koiranilma

Nuorena tykkäsin kävellä koiranilmassa tuulessa ja tuiskussa. Tänään en viitsinyt edes saunaan, kun olisi pitänyt kävellä puutarhan poikki. Ja tuli käytyä suihkussa jo ennen töihinmenoa. Myrskytuuli, joka huojutti siunauskappelin alttaritaulun mäntyjä, sopi kyllä kuvastamaan tämän päivän kipeitä tuntoja. Keli oli kamala, sai ajaa todella varovasti. 

Kudon Francescolle villasukkia, sillä hän ulkoiluttaa Martan kanssa Ressua säässä kuin säässä ja nyt on luvattu varsin kylmää. En ehtinyt tehdä jouluksi perheväelle kuin vauvanvaatteita ja huovutettuja kintaita, joten nyt on sukankutimen vuoro.

Ressu on Martan raittirotuinen
koira, otettu eläinsuojeluyhdistykseltä

Ressu on aivan ihmeellinen "lapsenlapsi" sekin. Surusilmäinen, rohkea, voimakas ja suloinen. Ärsyttäväkin, koska nousee tuolille ja kaivelee roskista. Ihmeellisintä koirassa on se, että se rouskuttelee ihan mitä vain, mm. omenia. Onneksi se ei ole täällä maalla syksyisin, söisi varmaan puutarhaomenia vatsansa kipeäksi. Meidän Fiona on ihan toista lajia:  varovainen, tottelevainen (paitsi jos katsoo asiakseen puolustaa taloa) ja niin nirso, ettei edes koirankeksit kelpaa.

Kun olin lapsi, meillä oli pari raittirotuista koiraa: Miksissä oli suurin osa Karjalan karhukoiraa, Tomskussa ja Nätissä oli enin osa pystykorvaa. Sitten tuli vanhemmilta ehdoton koirakielto. Ajattelin, että aikuisena otan koiran ja olen päätökseni pitänyt.

Monesta ärsyttävästä, haastavasta ja  vaivalloisesta on uskomattoman paljon iloa. 

Siikavoileipiä

Vaasalaisissa hautajaisissa syödään usein siikavoileipiä. Olen jäänyt niihin koukkuun. Tänäänkin söin kaksi leipää. Emännät käyttävät tuoretta ja herkullista graavisiikaa. Vesi tulee kielelle kun vain ajattelenkin.

Minulle 30-40 hautausta vuodessa on paljonlaisesti. Tiedän että jotkut vanhemmat konkarit selviytyvät valittamatta suuremmastakin määrästä. Itse huomaan joskus, etten palaudukaan vahvaa läsnäolemista vaativista tilaisuuksista päivässä tai parissa. Mutta täytyy sitten vastapainoksi osata iloita ja nauttia siikavoileivistä ja ihmisten kohtaamisesta. 

Opin rakastamaan siikaa jo lapsena. Vanhemmillani oli tapana hakea keväällä Vaasan kalarannasta siikoja. Niitä oli helppo perata, ja se oli usein minun hommaani. Kaloja ei suomustettu, vaan suolattiin isoon tynnyriin, joka oli kellarissa. Sieltä sitten kesällä haettiin suolakalaa, nyljettiin, paloiteltiin ja syötiin uusien perunoiden kanssa. Ne olivat kyllä tönkkösuolattuja ja sikäli maku ei ollut niin vivahteikas kuin tämän päivän maukkaassa graavisiiassa.

Joku lapsistamme on pienenä maalannut tämän tyhjän haudan

Tänään oli ihana muistotilaisuus. Ohjelmaa oli runsaasti eikä silti tullut aika pitkäksi. Ison perheen lapset muistelivat isäänsä puhein ja lauluin, suomeksi ja ruotsiksi. Kaikki muistot olivat jotenkin eri näkökulmasta tai koskettivat eri elämänvaihettä. Oli oikein hyvä olla mukana. Hautajaisissa ilo ja suru koskettavat toisiaan. Ollaan kristinuskon ytimessä, hapuillaan tarttua uskoon: Kristus on ylösnoussut. 

Näkyjä

Olin kirkolliskokouksen käsikirjavaliokunnan kokouksessa Helsingissä 90-luvun loppupuolella. Kuulin kotiin soittaessani, että isäntä oli tehnyt taulukauppoja. Naamani vähän venähti viimeistään siinä vaiheessa kun kuulin markkamääräisen hinnan. Mutta ystäväni lohdutti: Jos et tykkää siitä, niin onhan teillä tilaa. Voit sijoittaa sen sopivasti jonkun oven taakse. Ja minua rupesi naurattamaan.

Kotiin tultua menin jännityksellä katsomaan tekelettä. Pidin heti väreistä ja ajattelin että Eero Nelimarkan kuvaama Saimi muistutti jollakin tavalla mommaani. Sitä paitsi minua viehätti se, että hän katsoi portaikosta ovien läpi mietteliäästi kaukaisuuteen. Kyllä taulu monet hengettömät latomaisemat voittaa.

Minua ei saisi ennustajalle kirveelläkään. Vaikka tulevaisuudessa on asioita, jotka kutkuttavat, en halua tietää niitä. Arvaileminen on mielenkiintoisempaa. Sitä paitsi olisi kauheaa tietää että edessä päin on joku tragedia. Se veisi varmasti ilon myös tästä päivästä.

En mielelläni vala Uudenvuoden tinaa, sillä nuorena näin omassa tinassani arkun ja sen ääreen kyyristyneen surevan hahmon. Kerroin sen myös perheelle. Kun vinttikamarissani kuulin puhelimen soivan alakerrassa myöhemmin illalla, olin varma, että jotain ikävää on tulossa. Aamulla sain kuulla, että momma oli saatettu ilotulitusrakettien räiskyessä ambulanssilla sairalaan ja kuollut aamuyöllä. Onkohan siitä nyt jo 40 vuotta?

Minulla on ollut muutenkin herkkyyttä toisinaan nähdä näkyjä, jotka ovat sitten jossain vaiheessa elämää toteutuneet ainakin osittain. Joskus näyt ovat kauhistaneet, joskus antaneet rohkeutta. Tai joskus ystävän kasvot ovat tulleet lukemani kirjan sivulle ja myöhemmin olen saanut huomata, että hän kirjoitti minulle juuri silloin sähköpostia muutaman vuoden tauon jälkeen. Tällaiset yliluonnolliset sattumukset ovat vahvistaneet uskoani siihen, että elämässä on enemmän kuin näemme tai voimme ymmärtää. 

Ehkä Jumala on tahtonut muistuttaa, että todellisuudellani on helposti liian pienet kengät (ajatus Ylva Eggehornilta). Ajattelen, että kaikki se, mikä vahvistaa uskoani toiseen todellisuuteen, Jumalaan ja Kristukseen, on hyväksi. Jeesuksen kanssa saan katsoa rohkeasti tulevaisuuteen.