Lunta on nyt niin mukavasti, että kun isäntä hojaantui pehmeään ladun reunaan ja kaatui hankeen, hänestä ei näkynyt kuin pipon tupsu. Olin kuitenkin niin hienotunteinen, että en nauranut enkä ottanut valokuvaa, kun hän räpiköi lumessa. Tarjosin jopa apua, mutta hän tavoilleen uskollisena selvisi ladulle ilmankin viiden minuutin pontevilla ponnisteluilla. Kaunis lumi puhdisti ja uudisti olemisemme autuaaksi.
Viime yönä nimittäin nukuin poikkeuksellisen huonosti. Pidin pitkät iltarukoukset kaikkien laiminlyötyjen, kaltoin kohdeltujen ja kidutettujen lasten puolesta ja ajattelin että tälläkin hetkellä joku viaton lapsi kärsii. Katsoimme nimittäin illalla Clint Eastwoodin tositapahtumiin perustuvan elokuvan Vaihdokas, joka kertoi mitä kauheuksia lapsille tapahtui Los Angelesissa 1928. Elokuva kosketti erityisesti siksi että se on ajankohtainen: Maailma ei ole mennyt parempaan suuntaan, vaan monet lasten kohtalot ovat kauhistuttaneet viime aikoina niin maailmalla kuin omassakin maassa.
Tampere-talolla oli 1998 kirkon jumalanpalveluskongressi ja sain pitää toisen avauspuheenvuoron. Toisen piti Kirkon Ulkomaanavun johtaja Tapio Saraneva, joka sittemmin kuoli kesken uraansa ja upeaa työtään. Muistan miten hän puhui siitä, ettei jumalanpalveluksesta saisi tulla niin suuri juhla, ettei sinne mahtuisi kivuksemme ihmisten hätä, epäoikeudenmukaisuus, syrjintä ja vaino.
Tuo hänen sanomansa jätti syvän jäljen, niin että kun tuon esirukouksessa esiin hätkähdyttäviä rukouksia, tiedän, että näin kuuluu tehdä. Yhdessä kirkkokäsikirjan rukouksessa rukoillaan niiden lasten puolesta, jotka ovat kauppatavaraa. Se pysäyttää. Voinko tehdä muuta kuin rukoilla?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti