Luuri

Tänään oli puhelinpäivä. Kävin ensimmäistä kertaa hautajaiskeskustelun ryhmäpuheluna. Yksi omaisista oli järjestänyt sen, koska eivät pääse käymään Vaasassa ennen hautajaisia. Minun piti vain  soittaa tiettyyn numeroon, missä kehotettiin englanniksi antamaan etukäteen saamani koodi ja risuaita. Hetken kuluttua puheluun liittyivät myös kaksi muuta omaista. Soitin toimistoni lankapuhelimesta, koska sen kuuluvuus on aina taattu. Toisaalta luurin kannatteleminen tunnin puhelun ajan osoittautui yllättävän raskaaksi.

Töistä lähdettyä huomasin, että työkänny jäi pöydälle, kiersin korttelin ja palasin sitä hakemaan, josko joku tavoittelisi. Kotiin päästyä teki mieli soittaa ystävälle ja esikoiselle. Siihen soveltui hyvin yksityisluuri. Kun ostin sen, pyysin paikallisesta liikkeestä kaivinkoneenkuljettajan karvalakkimallia, joka kestää kosteutta hiihtopuvun taskussa. Sellainen löytyi. Harmittelimme myyjän, Lisben kanssa miten mikään ei nykyään kestä, kun edellinen kotimainen käytettynä ostettu puhelin kesti vain reilut viisi vuotta. Harmitteluun sisältyi hymyä, sillä taitaa moni laihialainenkin uusia puhelintaan vähän useammin.

Puhelimella on yhä paikkansa. Kuulin tänään miten pojat välittivät isästään. Ystävän iloinen ääni oli kannustavaa. Lapsenlapsen ääntely sykähdytti momman syvdäntä. Puhelinkeskustelun vahvuus on siinä, että äänensävy kuuluu. Kirjallisessa viestinnässä kuten sähköpostissa ja blogikirjotuksessa äänensävy jää arvailujen varaan ja tekstin tulkinta on riippuvainen vastaanottajan tunnetilasta ja esiymmärryksestä. Jo Paavali tiesi sen, kun hän kirjoitti galatalaisille: Kunpa voisin nyt olla luonanne ja löytää oikean äänensävyn (Gal.4:20)! Hänellä oli niin tärkeää asiaa, kun hän toivoi että Kristus saisi muodon galatalaisissa ja riitaisuus loppuisi.