Hapuilua

Jouduin tänään pimeään. Olin pakertanut hiljaa messun ja kalenteriasioiden kimpussa. Toimistosihteerit olivat huomaamatta viipyilyäni lähtiessään sammuttaneet yleisvalot. Oikeastaan aika tuttu tilanne. Vaihtoehtoja on kolme: 
- Jättää työhuoneeseen valo ja kulkea sen kajossa kirkkoherranviraston läpi ovelle. Valojen jättäminen päälle ei kuitenkaan sovi laihialaiselle.
- Jättää työhuoneeseen valo, käydä sytyttämässä yleisvalo ja palata sammuttamaan työhuoneen valo. Sähköä säästyy, mutta askeleita ei. 
- Sammuttaa valot ja suunnistaa pilkkopimeässä parikymmentä metriä mutkitellen, väistellen seiniä, pöytiä ja lasipleksiä. Säästyy sekä sähköä että askeleita.

Olen näinä vuosina aina päätynyt viimeiseen vaihtoehtoon. Kuljin nytkin kirjaimellisesti hapuillen, tunnustellen käsin pimeää. Ainut valopilkku oli erään tulostimen valmiusvalo. Päästyäni vihdoin ovelle olin poikkeuksellisen tumpelo, sillä en löytänyt avaimia enkä valokatkaisijaa. Kotona osaan kulkea pimeässä miten päin vain ja valokatkaisija on juuri siinä mihin käteni ojennan. Miten töissä mokoma voi olla niin vaikea oppia?

Paavali puhui kreikkalaisille Ateenan Areiopagilla hapuilemisesta. Hän sanoi, että Jumala loi ihmiset, jotta nämä etsisivät häntä ja voisivat kenties hapuillen löytää hänet. Hän ei kylläkään ole kaukana yhdestäkään meistä: hänessä me elämme, liikumme ja olemme.

Olen niin muukalainen elämässä, että ei ole helppoa kulkea pimeässä. Mutta silloinkin kun hapuilen pimeässä, liikun ja olen Jumalassa.