Dementia

Teimme alkukuusta viime vuoden tilastoja, ja huomasimme että ainoastaan keskikaupungin aluekappalainen muisti käyneensä syyskaudella eräällä dementiakodilla pitämässä hartauden. Päätin ottaa heti tammikuun ensimmäisen vuoron, sillä olin koko lailla varma, että omalla kohdallani ei ollut kyse pelkästä huonomuistisuudesta, vaan kalenteriini ei ollut sopinut mikään noista syksyn päivistä. 

Soitin tänään aamusella ja kerroin tulostani dementiakodin palveluohjaajalle, joka lupasi muistuttaa henkilökuntaa. Hän myös totesi, että syksyllä oli heidän mielestään kyllä ollut hartauksia... Aamupäivällä pohdin diakoniajohtajan kanssa diakoniatyön asioita. Työn painopisteet ovatkin nyt juuri vanhustyössä ja vapaaehtoistyön kehittämisessä. 

Dementiakotien hartaudet ovat joskus haastavia. Vähän kuin yrittäisi pitää hartaushetkeä villille päiväkotiryhmälle, jossa ei ole yhtään lastenhoitajaa. Näin etenkin jos kukaan henkilökunnasta ei ehdi olla paikalla auttamassa. Kun saa kolmannelle etsittyä oikean virren isopränttisestä virsikirjasta, ensimmäinen on jo hukannut paikan. Kun yrittää puhua niin että kaikki kuulisivat, joku kysyy Mitä sä huudat? Kuitenkin kun suunnittelee tilanteen ja osaa olla riittävän kiinnostava ja selkeäsanainen eikä häkelly pienistä, työ on mielekästä.

Kerran olin koulutuksessa, josta sain hyviä vinkkejä näihin tilanteisiin. Kouluttaja oli ihana vanhempi pappi, joka saattoi viedä mukanaan hartauteen jonkun vanhan esineen tai vaikkapa tervan tuoksua. Tosin minulle kävi sitten niin, että kun vein jotain tuoksuja mukanani pienissä pulloissa, niin minulta menikin hetkeksi kokonaan ääni. Eli tuoksut eivät ole minun alaani.

Tänään kaikki meni hyvin. Mukana oli ystävälliset hoitajat. Minulla oli mukanani suvun vanha kastepuku, jonka kangasta sai hypistellä. Keskustelimme kasteesta. Kun ensimmäisessä kerroksessa kysyin, muistatteko mitä kastepöydällä tapaa olla, eräs vanha mies sanoi kohta että kirkasta vettä. Hän pääsi yllättämään minut, sillä hän oli tullut mukaan viimeisenä ja vaikutti poissaolevalta. Jopa ruotsinkieliset vanhukset olivat tilanteessa hyvin mukana. Keskustelimme ja veisasimme tuttuja vanhoja lastenvirsiä. Molemmissa kerroksissa oli joku tosi hyvä veisaaja. Musiikki tavoittaa kaikkein parhaiten. Olen kiitollinen siitä, että osaan laulaa sen verran että pystyn vetämään näitä lauluhetkiä. Luimme yhteen ääneen myös uskontunnustuksen ja Isä meidän -rukouksen. Päätin Herran siunaukseen. 

Meillä on myös pappeja jotka eivät pysty laulamaan ja olemme pohtineet, että siinä olisi jollekin laulutaitoiselle seurakuntalaiselle ihana vapaaehtoistehtävä kun hän lähtisi mukaan veisaamaan vanhusten kanssa.

Vielä oli jäljellä palvelukodin hartaus. Siellä oli juuri päättynyt ruotsinkielinen hartaus eikä minua oltukaan osattu odottaa. Olimme unohtaneet kertoa että tulossa ollaan... Mutta seurakunta oli koolla, kun oli juuri ollut myös päiväkahvihetki. Viriketoiminnan ohjaaja oli paikalla ja hartaus pidettiin. Sekin oli hyvä hetki. Olin väsynyt mutta tyytyväinen.

Olen luvannut merkitä virsikirjaani ne virret, joita toivon vierailijoiden kanssani laulavan sitten kun olen itse dementiakodilla. Tämä tiedoksi.