keskiviikko 28. tammikuuta 2015

Dementia

Teimme alkukuusta viime vuoden tilastoja, ja huomasimme että ainoastaan keskikaupungin aluekappalainen muisti käyneensä syyskaudella eräällä dementiakodilla pitämässä hartauden. Päätin ottaa heti tammikuun ensimmäisen vuoron, sillä olin koko lailla varma, että omalla kohdallani ei ollut kyse pelkästä huonomuistisuudesta, vaan kalenteriini ei ollut sopinut mikään noista syksyn päivistä. 

Soitin tänään aamusella ja kerroin tulostani dementiakodin palveluohjaajalle, joka lupasi muistuttaa henkilökuntaa. Hän myös totesi, että syksyllä oli heidän mielestään kyllä ollut hartauksia... Aamupäivällä pohdin diakoniajohtajan kanssa diakoniatyön asioita. Työn painopisteet ovatkin nyt juuri vanhustyössä ja vapaaehtoistyön kehittämisessä. 

Dementiakotien hartaudet ovat joskus haastavia. Vähän kuin yrittäisi pitää hartaushetkeä villille päiväkotiryhmälle, jossa ei ole yhtään lastenhoitajaa. Näin etenkin jos kukaan henkilökunnasta ei ehdi olla paikalla auttamassa. Kun saa kolmannelle etsittyä oikean virren isopränttisestä virsikirjasta, ensimmäinen on jo hukannut paikan. Kun yrittää puhua niin että kaikki kuulisivat, joku kysyy Mitä sä huudat? Kuitenkin kun suunnittelee tilanteen ja osaa olla riittävän kiinnostava ja selkeäsanainen eikä häkelly pienistä, työ on mielekästä.

Kerran olin koulutuksessa, josta sain hyviä vinkkejä näihin tilanteisiin. Kouluttaja oli ihana vanhempi pappi, joka saattoi viedä mukanaan hartauteen jonkun vanhan esineen tai vaikkapa tervan tuoksua. Tosin minulle kävi sitten niin, että kun vein jotain tuoksuja mukanani pienissä pulloissa, niin minulta menikin hetkeksi kokonaan ääni. Eli tuoksut eivät ole minun alaani.

Tänään kaikki meni hyvin. Mukana oli ystävälliset hoitajat. Minulla oli mukanani suvun vanha kastepuku, jonka kangasta sai hypistellä. Keskustelimme kasteesta. Kun ensimmäisessä kerroksessa kysyin, muistatteko mitä kastepöydällä tapaa olla, eräs vanha mies sanoi kohta että kirkasta vettä. Hän pääsi yllättämään minut, sillä hän oli tullut mukaan viimeisenä ja vaikutti poissaolevalta. Jopa ruotsinkieliset vanhukset olivat tilanteessa hyvin mukana. Keskustelimme ja veisasimme tuttuja vanhoja lastenvirsiä. Molemmissa kerroksissa oli joku tosi hyvä veisaaja. Musiikki tavoittaa kaikkein parhaiten. Olen kiitollinen siitä, että osaan laulaa sen verran että pystyn vetämään näitä lauluhetkiä. Luimme yhteen ääneen myös uskontunnustuksen ja Isä meidän -rukouksen. Päätin Herran siunaukseen. 

Meillä on myös pappeja jotka eivät pysty laulamaan ja olemme pohtineet, että siinä olisi jollekin laulutaitoiselle seurakuntalaiselle ihana vapaaehtoistehtävä kun hän lähtisi mukaan veisaamaan vanhusten kanssa.

Vielä oli jäljellä palvelukodin hartaus. Siellä oli juuri päättynyt ruotsinkielinen hartaus eikä minua oltukaan osattu odottaa. Olimme unohtaneet kertoa että tulossa ollaan... Mutta seurakunta oli koolla, kun oli juuri ollut myös päiväkahvihetki. Viriketoiminnan ohjaaja oli paikalla ja hartaus pidettiin. Sekin oli hyvä hetki. Olin väsynyt mutta tyytyväinen.

Olen luvannut merkitä virsikirjaani ne virret, joita toivon vierailijoiden kanssani laulavan sitten kun olen itse dementiakodilla. Tämä tiedoksi.

4 kommenttia:

  1. Minäkin menin hieman arvelevin mielin ensimmäistä kertaa dementiaosastolle. Olin siellä jo kerran käynyt tapaamassa sinne muualta siirrettyä vanhusta ja silloin jäi aika ankea kuva em paikasta.
    Mutta lupauduin vapaaehtoiseksi kävijäksi ja onhan lupaus pidettävä.
    Osa vanhuksista oli aika väsyneitä, johtuneeko lääkityksestä vai itse dementiasta? Moni nuokkui, mutta toiset sitten herättelivät heitä.
    Oli vaan oltava tarpeeksi selkeäsanainen ja puhuttava kuuluvalla äänellä. Luin päivän lehtiä ja pidin lyhyen tietokilpailunkin.
    Ihme ja kumma - miten fiksuja vanhukset vielä olivatkaan!
    Laulunääntä en ihmeemmin omaa, mutta vanhusten joukosta joku löytyi aloittamaan. Siinä me sitten jokainen omilla äänillämme lauloimme, eikä hävettänyt yhtään!
    Pääasia, että dementiaosastoillakin käydään.
    Ehkä vielä jatkan täälläkin samanlaista toimintaa, aika näyttää.

    VastaaPoista
  2. Olet tehnyt saman huomion, että kun ryhtyy juttelemaan niin sieltä löytyy vielä paljon tietoa ja sanojakin. Hienoa että olet tehnyt tuollaista vapaaehtoistyötä! Jos kukaan ei käy, niin varmasti tulee helposti nukuttua päivät.

    VastaaPoista
  3. Äitini soittaa läheiselle ihmiselleen melkein joka päivä ja he puhuvat alusta loppuun lapsuudestaan ja vanhoista asioista. Ne eivät ole mihinkään unohtuneet, päinvastoin, uusiakin muistoja nousee jatkuvasti.
    Miksi siis kiusata kyselemällä muistisairaalta, muistatko mua, muistatko sitä ja tätä. Sehän on kiusallista. Kun puhuu vanhoista asioista, niin sehän on sitä paitsi paljon mielenkiintoisempaa :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hienoa että puhelimessakin osaavat muistella vanhoja, vaikka se on niin moderni kone :) Juuri noin minäkin ajattelin kun kävin äitiä katsomassa, että en kysele muistaako! Ja kun kävin äidin opettajaa katsomassa niin hän loppuvaiheessa (kun lähimuisti alkoi heiketä noin 100-vuotiaana) unohti yhden sukupolven, mutta olin tietenkin ihan hyvin kärryillä vapaussodan alkupäivistä ja Naarajoen koulupiirin ihmisistä. Ja sitten saattoi tulla tosiaan jotain uutta. Kerran hän kertoi mummani äidistä tai hänen äidistään enkä kirjoittanut ylös ja olen tietenkin unohtanut... Harmittaa!

      Poista