Niin iloinen lapsi

Esikoisemme istui pienenä potalla tuossa kaakeliuunin edessä ja lauloi omalla sävelellään, jonka hyvin muistan: Mä oon niin iloinen lapsi - niin iloinen lapsi... Totesin juuri tuossa, että mulle sopii hyvin tämä korona-aikakin. Tykkään kotoilusta ja toisaalta työssä on ollut paljon uusia haasteita ja oppimista. Kaupasta on saanut kevään vessapaperikriisin jälkeen kaikkea, mitä on tarvinnut. On voinut hakea pizzaa, syödä ravintolassa ja leikkauttaa tukkansa. Terveellinen ulkoilu on lisääntynyt. On myös saanut tavata ihmisiä ihan livenä työssä - vain seitsemän etätyöpäivää on tullut tehtyä tämän syksyn aikana. Eivät nekään kovin lokoisia ole olleet: etäkokouksia ja valmisteluja.

Joku oli kysynyt työkaverilta, että miten te nyt saatte aikanne kulumaan, kun niin paljon tilaisuuksia taas perutaan rajoitusten tiukennuttua. Ei ollut kuulemma tuntunut mukavalta, kun oli tosi kiireinen päivä. Täytyy sanoa, että ajankuluongelmia ei ole. Tähän mennessä kalenterista on poistunut tämän syksyn aikana jokunen muistotilaisuus ja joulun alta jotkut Kauneimmat joululaulut ja jonkun yhdistyksen hartaushetki. Tilalle on tullut paljon muuta. Ensin suunnitellaan ja tiedotetaan, sitten perutaan suunnitelmat, suunnitellaan kaikki uusiksi ja tiedotetaan. Tuo edestakaisin sahaaminen vie yllättävän paljon aikaa ja voimia.

Välillä hommataan uutta tarpeellista kalustoa: kameroita, mikkejä, erilaista piuhaa ja nettiyhteyksiä. Yritetään opetella uutta. Nauhoitetaan jouluhartauksia vanhuksille, lapsille ja nuorille. Yllättävän vaativaa on tehdä tarkkoja käsikirjoituksia striimausta varten. Viimeksi tein adventin jumalanpalvelukseen moneen kertaan hyvin tarkan käsikirjoituksen - niin tarkan että unohdin ensimmäistä kertaa elämässäni pois Isä meidän -rukouksen. Onneksi työkaveri huomasi asian juuri sopivassa kohdassa livelähetystä. Turhaa oli siis valvoa edellisenä yönä ja jännittää. Mutta sen teen, kun on tuollaisia erikoisempia tilaisuuksia - jännitän kaikkien mukana olevien puolesta ja vielä sen puolesta ettei tekniikka pettäisi.

Huomasin taas tänään, että nykyään osoitetaan pyyteetöntä avuliaisuutta internetissä jakamalla tietoa eri erikoisaloilta. Näin tehdään paitsi saabistien tai kaasuautoilijoiden sivustoilla myös Kirkko striimaa -sivustolla. Se on tällaista uutta lähimmäisenrakkautta, joka lämmittää sydäntä. 

Viimeisin kokoontumisrajoitusten kiristyminen tuntui kieltämättä aika raskaalta, se on myönnettävä. Vaasassa tartuntatilanne on parantunut niin, että on päästy tartuttavuusluvussa alle 20:n. Kun juuri silloin tehdään kokoontumirajoituksiin kiristys, se ei tunnu erityisen palkitsevalta tai motivoivalta. Lähipiirissä on myös rakkaudella suunniteltu nuoren ihmisen muistotilaisuus, joka jouduttiin lopulta perumaan. Se on murheellista. 

Joulu tulee joka tapauksessa. Muistan, että luin lapsena Aili-tädin kirjastosta David Livingstonen päiväkirjat, jotka olivat nahkaselkäiset. Livingstone etsi tutkimusmatkoillaan Afrikassa mm. Niili- ja Kongojoen lähteitä. Eräänä jouluna hän sai jostain vähän riisipuuroa, ja pystyi kirjoittamaan muistiinpanojaan tuohenpalalle, kun paperi oli lopussa. Tuo asia painui lapsen mieleen: joulu on joulu, vaikka olisin yksin ja olosuhteet olisivat vaatimattomat. Tänä vuonna korona vaikuttaa joulunviettoon, mutta joulun sanoma ei muutu. 

Rehellisesti eläen voimat eivät valu turhaan. Yritän nähdä kaiken sen, mikä on hyvin ja tunnistaa sen, mikä harmittaa ja surettaa. 

Tiedonvälittäjien homehtuneet asenteet

 Julkisuudessa tuntuu yhä olevan muodikasta liittää kirkko ja kirkon sanoma negatiivisiin yhteyksiin. Viime viikolla kiinnitin huomiota siihen, miten Yle luonnehti pedofiilioikeudenkäynnin pääpukaria lähes ainoastaan määreellä "entinen kirkkovaltuutettu". Näin siitä huolimatta, että teot eivät uutisten mukaan liittyneet hänen toimintaansa seurakunnassa. Uutinen loi mielleyhtymää ikään kuin kirkko olisi valtuuttanut hänet noihin törkeisiin rikoksiin. Kysymys oli kuitenkin henkilöstä, joka oli jostain syystä tullut valituksi avoimessa vaalissa pariksi vuodeksi (2020-2012) tuohon luottamustehtävään. Ehdokas kun ei ollut silloin vielä jäänyt kiinni eikä paljastanut olevansa seksuaalirikollinen. Hän oli toiminut hyvin monissa muissa eri yhteyksissä. Mietin, miksi ihmeessä tuo kirkkovaltuutetun määre oli niin vahvasti esillä. Kysyin, onko Ylellä uutisoinnissaan kaksoisagenda: yrittää samalla liata kirkkoa. En saanut vastausta. 

Tänään Iltasanomissa joku poliitikko liittää kolumnissaan yhteen suomalaisen lähetystyön ja kolonialismin. Hän väittää, että Ambomaasta (Namibiasta) olisi joskus suunniteltu Suomen siirtomaata, koska suomalaiset lähetystyöntekijät menivät sinne "tekemään mustista pakanoista kunnon kristittyjä." Mietin, että eivät namibialaiset kuitenkaan suomalaisia kolonialisteina pidä, sillä ainakin Oniipan  kaupunginjohtajan mukaan suomalaiset loivat ambolaisille kirjakielen, toivat koulutuksen ja kirjapainon, rakensivat sairaalan ja auttoivat valoon.

Tiedonvälityksen vanhentunutta kalustoa

Kirjoittaja on joskus kuullut joltain oppaalta, että Swakopmundissa on kerran ollut saksalainen leipuri, joka on tehnyt natsileivonnaisia. Kirjoittaja hämmentyi kuulemastaan ja kysyi namibialaiselta ministeriltä, miten tämä on mahdollista. Näin hän pääsee siteeraamaan edesmennyttä moninkertaista ministeriä ja varapääministeri Nickey Iyamboa, jonka mielestä namibialaisia eivät kiinnosta tuollaiset eurooppalaisten tavat. Onko tämä nyt niin ihmeellistä? Mielenkiintoisempaa olisi mielestäni, että Nickey Iyambo piti isokyröläistä sairaanhoitajaa ja lähettiä Kirsti Pakkalaa henkisenä äitinään. Kirsti Pakkala ja muut suomalaiset lähetit olivat kaikkea muuta kuin kolonialisteja. He nostivat Iyambon ja monen muun nuoren kukoistukseensa, he nostivat Namibian itsenäisyyteen. 

Kirjoittajan kolumnin pääpointti vaikuttaisi olevan siinä, että Kiinan valta Afrikassa kasvaa. Onko tuossa nyt sitten paljon uutista, kun se kasvaa myös Euroopassa? Se kasvaa myös siksi, että monet vähättelevät omaa kulttuuriamme ja omaa henkistä ja hengellistä perintöämme ja kiinnittävät toivonsa ja sielunsa aineelliseen, joka ei kestä. 

Päätin ystävällisesti kertoa kirjoittajalle, että en ymmärtänyt hänen viittaustaan liittyen suomalaiseen lähetystyöhön. Toin esiin, että namibialaisten oma näkemys suomalaisten työstä on toisenlainen. Hän vastasi, että ei ollut tilaa kertoa muuta ja että luetun ymmärtämiseni on huono. Mielestäni hän kuitenkin niputti asiat yhteen väkivaltaisesti, myös koko Afrikan yhteen nippuun, niin demokratiat kuin diktatuurit. Aikamoinen sillisalaatti koko juttu. Ehkäpä kirjoittaja voisi tehdä paljonkin sen eteen, että tällainen tyhmempikin lukija ymmärtäisi. 

Saattaa olla, että kun irvailee alkuun lähetystyötä, kirkkoa tai kristinuskoa, tietty lukijakunta koukuttuu. On ollut jo aika pitkään muodikasta moittia kristinuskoa ja kirkkoa. Voi kuitenkin olla, että käänne on jo käsillä. Kirkko on ollut kansakuntamme tärkeä henkinen tuki kriisiaikoina, ja sitä se on monelle nytkin. Moni kaipaa ja kysyy koronajoulunakin kristinuskon rohkaisevaa sanomaa: Saat luottaa Jumalaan, hänen johdatukseensa ja rakkauteensa! Hän on läsnä yksityisen ihmisen ja kansakuntien vaiheissa. Mitään ei tapahdu sinulle Jumalan tietämättä! Siellä missä on kärsimys ja murhe, epäoikeudenmukaisuus ja yksinäisyys, siellä on Kristus. 

Unettomia öitä

Olen testaillut, kuinka vähällä unella ihminen pärjää niin että pystyy kuitenkin suoriutumaan tehtävistään purskahtamatta itkuun tai saamatta raivokohtauksia. Aika vähällä, mutta uskoisin, että myös unettomuuden syy vaikuttaa tilanneherkkyyteen. 

Tiistaita vasten yöllä Piki oli kateissa. Se ei tullut normaalilta iltaulkoilultaan sisään. Kissittelin sitä pitkin yötä, ja kävin tutkimassa pihapiirissä pari paikkaa, mihin kissa jää joskus loukkuun, jos pääsee livahtamaan huomaamatta sisään. Lopuksi aamuyöllä herätin puolison ja kysyin kävitkö illalla missään oven takana. Hän vastasi unisella äänellä, että lämpökeskuksessa. No siellähän pikkukissan oli ollut lämmin nukkua, mutta kyllä se mielellään tuli sisään syömään hiukopalaa. 

Tiistai-iltana tuli viesti, että nyt ollaan laitoksella. No pitihän sitä valvoa, vaikka ensisynnytys voi vähän kestää. Aamukuudelta tuli kuva aivan täydellisestä lapsosesta, kolmannesta lapsenlapsestamme. Vauvan odotus oli uskomattoman jännittävää myös meille isovanhemmille. Hänestä tulee meille varmasti hyvin läheinen. Emme tahdo sälyttää hänen päälleen tässä vaiheessa mitään vaatimuksia, mutta on mahdollista, että hänestä tulee joskus talon vanhan lähes 10-litraisen olutkannun onnellinen omistaja, ei niinkään käyttäjä. Isäntä löysi kannun, kun siivosi ja kunnosti "pyöräsolaa", ja kannun pohjassa on vuosiluku 1786. On eletty ennenkin! 

Keskiviikkoiltana päätimme piipahtaa Tampereella juhlimassa eli syömässä pitsaa. Tähän oli kaksi muutakin hyvää syytä kuin vauvan syntymä. Ensinnäkin Francescolla on ollut niin paljon työtä ja joka viikonloppu kiinni, ettemme ole nähneet pitkään aikaan häntä ja tytärtämme. Toiseksi päätin ostaa Huutoniemen kirkolle videokameran ja tavara kaupoista hupeni sitä vauhtia, että lähetin tyttäreni hakemaan mieluisaa kameraa Lielahdesta. Tampereenreissu työpäivän päätteeksi oli luonnollisesti melkoinen ponnistelu, ja nukuin vähän huonosti, koska heti aamulla oli tiedossa kokous. 

Torstai-iltana Piki ei taaskaan palannut iltaulkoilulta. Itse asiassa en nähnyt sitä koko iltana, koska tulin töistä vasta kahdeksan jälkeen. Kissittelin sitä yöllä moneen kertaan ja tein kaksi pidempää retkeä tutkimaan mahdollisia paikkoja, joihin kissa olisi voinut jäädä loukkuun, vaikka kukaan ei ollut illalla avannutkaan yhtään ovea. Muistin yläsalin, autotallin, yhden lutin osaston, johon ei ole kissaluukkua, lämpökeskuksen, saunan ja leikkimökin. Muistin, että joku kissanpentu itki kerran kellarin välikatossa ja toinen oli jostain syystä kaksi päivää solan vintillä, missä on vanhoja viljalaareja, vaikka sieltä pääsee portaita pois. Joku kissoistamme oli kerran mennyt tronkelista talon alle kuoppaan ja itki siellä. Niinpä avasin aamulla myös kuopan kannen. Tutkin myös oman autoni, olisinko ajanut kissan päälle tullessani töistä. En saanut unta ja lähdin koiran kanssa aamulenkille jo puoli kuudelta. Etsimme haistellen ja taskulampun kanssa kotitienoolta, olisiko kissa jäänyt auton alle. Kuuntelimme puiden alla kuuluuko miukunaa. Kissaa ei vain löytynyt. Ajattelin, että ehkä se on tullut jo ensimmäiseen kiimaan ja lähtenyt kylille. Mies lupasi jatkaa etsintöjä, ja minä lähdin töihin.

Eilen töistä tultua puhelimme, että kissa on kyllä ollut niin sisäkissa, että tuntuu uskomattomalta, että se olisi yhtäkkiä jättänyt meidät vapaaehtoisesti. Kyselin kuivaajasta, että onko siellä laaria johon voisi jäädä loukkuun. Mietimme, että ehkä joku peto on napannut Pikin, niin kuin kukon kesällä. Ajattelin itsekseni, että menetimme hyvän kissan, mutta saimme ihanan lapsen, joten nyt ei kannata itkeä. Kiersin vielä naapuritalon tienoon, kissittelin sen kellarin tuuletusaukkojen kohdalla ja tutkin ulkorakennuksen. Palasin kotipihaan. Kurkistelin kartanolla pihattoon, riiheen, vanhaan navettaan, kalustovajaan ja heinälatoon. Lopulta avasin kuivaajan oven, ja kuivaajan vintillä portaiden yläpäässä miukui surkeana pieni musta kissa. Se ei meinannut uskaltaa laskeutua portaita edes sylissä. Tajusin, että tällaiset tikasportaat, joissa askelmat menevät toistensa alle, mahtavat näyttää ylhäältä päin kissan mielestä todella pelottavilta - samanlaiset tikkaat johtavat myös solan päälle, missä joku pikkukissa kyyhötti kymmeniä vuosia sitten. Tuon seikkailun jälkeen ruoka ja uni maittoivat Pikille. Samoin minulle, olen nukkunut nyt yhden hyvän yön, ja olen miltei kuin uusi ihminen. 

Uusi ihminen, niin. Aivan upouusi ihminen on nyt nukkunut pikkuNaskalissa elämänsä ensimmäisen yön. Elämän suuri ja mielenkiintoinen seikkailu eksymisineen on alkanut. Takana ovat sukupolvet, jotka tekivät ahkerasti arkityötä ja tarjoilivat juhlissa isosta kannusta olutta. Edessä on arvaamaton, haastava, mielenkiintoinen tulevaisuus. Joskus itkettää, joskus suututtaa, joskus vain väsyttää. Mutta aina voi löytää ja tulla löydetyksi. 

Jännitys

Ehdin vasta perjantai-illan hämärtyessä viemään kallunat ja jäkälää Rajamäen haudalle ja vein lyhdyn ja havuseppeleen myös Rinnan sukuhaudalle, missä lepäävät täti, isovanhemmat, vanhempani ja kaksi pikkusiskoa. Oli todella kaunis ilta ja kynttilät tuikkivat valoa. Yöllä näin niin hirvittävän painajaisen, että arvelen sen johtuvan lapsen odotuksen mukanaan tuomasta jännityksestä. Naskaliin odotetaan vauvaa parin viikon sisällä! 

Minulle osui tänä vuonna tehtävä, josta en ole oikein pitänyt, ja johon en ole montaa kertaa joutunutkaan: pyhäinpäivän iltakirkko. Minusta se on työläs ja raskas tehtävä ja korona teki siitä vielä haastavamman, kun toteutuksessa täytyi ajatella kameroita ja koettaa välittää tunnelma ja sanoma katsojille uudella tavalla. Käsikirjoituksen työstämiseen meni useampi tunti, etten sanoisi päivä. Nimiä luettavana ja kynttilöitä sytytettävänä oli peräti 295:lle seurakuntalaiselle, jotka on siunattu hautaan viime pyhäinpäivän jälkeen. Iltakirkko striimattiin Vaasan suomalaisen seurakunnan YouTube -kanavan kautta.

En ole moneen vuoteen jännittänyt mitään niin paljon kuin eilisiltaa. En saanut rauhaa yöllä en päivällä. Päätä särki, olin hajamielinen, ajatus katkoi kun yritin muistella ulkoa niitä muutamia alkulauseita, jotka olin liturgille jättänyt sanottavaksi. Pelkäsin että tulee täydellinen breakdown ja kyyhötän yksin edessä osaamatta jatkaa. Mutta kun pääsimme alkuun, meillä oli siunaus mukana. Pystyin jopa muistelemaan niitä monia ihmisiä, jotka tuossa joukossa olivat tuttuja. Ajattelin rukouksin myös niitä kolmea tuttua tärkeää ihmistä täällä Laihialla ja Saksassa, jotka aivan hiljan ovat ylittäneet kuoleman rajan. Nautin musiikista ja yhdessä tekemisestä. 

Kun tilaisuus saatiin loppuun ja kaikki onnistui, huomasin, että myös kuvaajaryhmä oli jännittänyt, ja kirkko pulppuili huojennusta ja hyvää mieltä. Olimme niin iloisia, ettemme meinanneet malttaa lähteä pois kirkosta. Se on harvinaista, yleensä meillä on aina johonkin kiire. Mutta siitä myös näki, miten tärkeänä tilaisuutta olimme pitäneet. Emmekä turhaan vaivaa nähneet, sillä kanavalla on tähän mennessä ollut yli 1100 katsojaa. 

Työ on muuttunut eikä se ole vähentynyt koronan takia. Olen asennuttanut viikko sitten Huutoniemen kirkkoon hyvän nettiyhteyden, ja pystyimme tänään lähettämään sieltä ensimmäisen striimatun jumalanpalveluksen. Aikaa oli mennyt koko lailla paljon, että saatiin piuha tuotua antennilta paksun betoniseinän läpi kirkkosaliin. Valitettavasti seurakunnalla ei ole vieläkään omia videokameroita, jotka keväällä päätettiin hankkia. Palvelus striimattiin halvalla webbikameralla. Kyllä sekin jännitti. Paljon on vielä opittavaa. Kuva nyki ja jotkut mikrofonit särisivät. Seuraavaksi on käytävä läpi kirkon äänikaappi, onko jotakin parannettavaa, kun sieltä tulee joku ihme vinkuna, ellei äänitasoja lasketa aika alas. 

Nyt on kuitenkin olemassa perusvalmiudet siihen, että voidaan tehdä kuvausta esimerkiksi kahdella kameralla kuvakulmaa vaihtaen. Joulu on tulossa, ja haluamme tarjota mahdollisuuden osallistua iloon tutussa kirkossa, jos ei muuten, niin verkon välityksellä. Eletään niillä reunaehdoilla, jotka meille on annettu. Jännitys kuuluu elämään, samoin kuin ilo, toivo ja muut tunteet, valitettavasti surukin.

Jää murtuu

Arvostan todella korkealle Ulla-Lena Lundbergin romaanin Jää, joka voitti Finlandia-palkinnon kahdeksan vuotta sitten. Satuin ostamaan sen päivää ennen valintaa joululahjaksi anopille. Selailin kirjakaupassa hajamielisesti kirjoja, ja silmät sattuivat sanoihin, jotka eivät olleet kyynisiä, vaan aitoja ja puhuttelevia. Sehän on aika harvinaista nykyään. Kysyin mieheltä, joka lukee enemmän nykykirjallisuutta, tunteeko hän tämän Lundbergin. Hän pudisteli päätään, mutta otin riskin ja ostin kirjan. Anoppi luki sen kahteen kertaan ja appikin kerran. Ostimme sen myös itsellemme, ja ihastuimme. 

Minua ilahdutti erityisesti päättäväinen pastorska, joka rakasti lehmiä ja osasi tehdä heinää juuri oikeaan aikaan. Hänen mielestään heinä tuli kaataa heti juhannukselta, juuri niin kuin Naskalissakin on tehty, vaikka saaristolaisille se olikin silakanpyyntiaikaa. Heinän ravintoarvo on silloin parhaimmillaan, ja yleensä on hyvät heinäpoudat. Kirja maalaa vahvoin vedoin kuvan intomielisen pastorin ja vahvaluonteisemman pastorskan välisestä väkevästä rakkaudesta. Kuvaus pastorin hukkumisesta on todentuntuinen ja vaikuttava. Ja omasta kokemuksesta tiesin, että lämmintä lehmänkylkeä vasten emäntien on kaikkein helpointa itkeä itkujaan. 

Kävimme lauantaina Kansallisoopperassa katsomassa kirjasta tehdyn teoksen. Meillähän on tapana käydä silloin tällöin oopperassa, koska ensitreffimme olivat siellä, tosin Bulevardilla. Petyimme. Kovin eri tavalla me luemme kirjoja, sillä Juhani Koivisto oli löytänyt innolla tehtyyn librettoon vain mustasukkaisen ja kalsean pastorskan. Lavastus oli jotenkin päällekäypä ja rasittava, kun jäät vyöryivät levottomina koko näyttämön takaosan peittävällä kankaalla. Ehkä kaikkein huonoimmin tunnemaailmaa kuitenkin välitti itse musiikki, joka oli junnaavaa ja hakkaavaa ja jätti katsojan kylmäksi. Jaakko Kuusiston sydämestä ei ollut noussut yhtään kaunista aariaa, ei melodista tunneviestiä. Elämässä kuitenkin on aina muutakin kuin murtuvaa jäätä. Onneksi mukaan oli ympätty muutama virsi, jotka soivat. Kauneimpana niistä jäi mieleen "Nyt ruusu Iisain juuren", jota kuoro hyräili taustalla, kun joulukirkossa murehdittiin Utön saaren edustalla tapahtunutta laivan haaksirikkoa. 

Sinänsä rahalle tuli vastiketta, kun katsoi, miten lahjakkaat laulajat ja soittajat taistelivat kunnialla nuottiensa läpi. Sitä paitsi saimme kohdata pääosan tulkitsijan toissa kesänä Taivalkosken kirkossa. Baritoni Aarne Pelkonen piti siellä Päätaloviikolla hienon konsertin ja se lisäsi kiinnostustamme tätä oopperaa kohtaan. Ovesta kadulle astuessamme yhteinen huokauksemme kuitenkin oli, että ei tarvitse pitkään aikaan hakeutua katsomaan kotimaista oopperaa. Otetaan tämä nyt kulttuurin tukemisena.

Sunnuntaina saimme osallistua lastenlasten kanssa messuun Espoonlahden kirkossa. Jäät sulivat, sillä seurakunta soi maskit päässä virsiä penkistä moniäänisesti ja osallistui kaikin tavoin. Raamatunteksti kertoi siitä, miten Jeesus lähetti matkaan 72 opetuslasta ja kirkossa oli noin 72 henkeä hyvin turvavälein. Tuli todella sellainen olo, että messua ei toteuttanut pappi ja diakonissa, vaan koko läsnä oleva seurakunta yhdessä. Tällaista yhteisöllisyyttä sydämeni kaipaa. Sain voimaa. Sitä paitsi momman pikkupiiutkin olivat viihtyneet pyhäkoulussa ja kuuntelivat keskittyneesti kirkkolaulua.

Surun kuva

Onko syksyn suru sittenkin kaunis? Koronan takia monia seurakunnan tapahtumia on jouduttu perumaan. Peruimme myös tämän viikon sururyhmän. Meitä on alle kymmenen, mutta kaikki eivät olisi voineet ottaa osallistumisen riskiä. Siksi annoin ryhmäläisille tehtäväksi etsiä tai ottaa tällä viikolla 2-3 kuvaa, jotka kuvastavat oman surun eri puolia. Omat suruni ovat sen verran kaukana takana, että tämä karpaloretkellä otettu kuva metsästäni kuvastaa sekä kuoleman luopumista että elämän kauneutta. Suruni kantavat lämpimiä muistoja ja kuvia ajalta, jolloin elämässä oli enemmän värejä kuin nyt.

Toivoisin, että sinunkin suruissasi olisi mukana lämmintä ruskeaa, valon keltaista ja toivon vihreää. Jäkälän valkoinen reunus kuvastaa sitä, miten tarkasti rakkaat ovat piirtyneet sydämeen. 

Yökerho vai päiväkerho?

Minun täytyy tunnustaa, että olen ollut salaisen toiveikas siitä, että yökerhojen sulkeminen johtaisi vähitellen päiväkerhojen suosion kasvuun. Kansantaloudelle ei pitkällä tähtäimellä ole eduksi, että suuri osa kansasta kuppaa öisin erilaisissa kerhoissa ja nukkuu päivät. Kannatan vanhaa terveellisempää elämänrytmiä.

Päiväkerhojen lisääntyminen ei kuitenkaan auta sen paremmin kansantaloutta kuin koronan kukistumista. Isäntä oli eilen yli kuusi tuntia päiväkerhossa (lue:  strategiapalaverissa) pienellä kerhohuoneella, ja kun illalla kysyin, niin kenenkään läsnäolleen päähän ei ollut edes juolahtanut käyttää maskia, vaikka vahva maskisuositus on ollut koko sairaanhoitopiirin alueella voimassa viikon alusta saakka. Oletin, että kaikki nämä trumppilaiset olivat olleet miehiä, mutta olin valitettavasti väärässä. Ehdotin, että koko poppoo pantaisiin pikimmiten vaihtoon, sillä henkiinjäämistrategiassa on selviä puutteita, ja pahimmassa tapauksessa jää itse henkiin, mutta joku toinen kuolee. Purin oikein turhautumistani.

Maskin käyttäminen on raskasta, se on myönnettävä. Tunnen itseni muutenkin tosi väsyneeksi, sillä nuoret tarvitsevat koulutusta ja jotkut tekevät työkseen ruskaretkiä. Silloin työt tietysti kasaantuvat heille, jotka ovat kaupungissa. Maski ei myöskään ole mikään ihmelääke, jonka varaan voisi uskonsa kiinnittää. Huomenna tapaan työn puitteissa pienissä ryhmissä noin 120 ihmistä, kuonokoppa nokalla. Minulla on sellainen tutina, että ennemmin tai myöhemmin korona läpäisee maskin tai iskee salakavalasti sivusta. Silloin täytyy vain toivoa, että itsellä olisi hyvä omatunto siitä, että on yrittänyt parhaansa estääkseen taudin leviämisen muihin. Täytyy vain toimia kulloistenkin viranomaissuositusten mukaan, muuta ei voi.

Aika moni taitaa vielä kiinnittää ensisijaisesti huomiota siihen, onko oireita. Tutkimusten mukaan tauti on kuitenkin tartuttavimmillaan 1-2 päivää ennen oireiden alkamista. Tämä on konretisoitunut Vaasassa.

Tästä tuli pahan mielen purkaus. Mutta enemmän olen ajatellut sitä, että ei ole varaa haaskata yhtään lahjaksi saatua elämän päivää turhaan murehtimiseen. Jos esimerkiksi murehtii vuoden päivät koronaa, niin se on kuitenkin aika pitkä aika elämästä.

 

Huoltokatkoja

Sadonkorjaajien hermoja on koeteltu. Viljan puinnit ovat jääneet myöhäiseksi, koska pitkän kuivuuden jälkeen tulleet sateet saivat aikaan jälkiversontaa. On täytynyt odotella, että vihreätkin jyvät vähän kovettuisivat. Kuivausajat eivät ymmärtääkseni ole kovin lyhyitä, vaikka nyt on taivaan lahjana saatu aivan mainiot puintipoudat. Poika on yrittänyt monta päivää saada kunnostettua vuokrakuivurin poltinta, että viljaa voitaisiin kuivata kahdella kuivurilla. Mieheni on hermoillut puimurin kanssa, kun milloin menee hihna poikki, milloin joku osa vääntyy tai tulee hitsaamisen tarvetta. Vehnää tuli vähän, myös ohrasato on paikoin hyvin heikko, herne talmasi puimuriin, kaurassa on kuulemma paljon jyviä, mutta kevyttä laatua. Sitten on vielä rypsiä, joka sekin iti huonosti ja kukki aivan ennätysmyöhään. 

Minulla on ollut pienempiä huolia: Kasviskuivurin termostaatti oli epäkunnossa ja kuivatettavat omenat paistuivat. Mielin kuivata puutarhan ananaskanelista naposteltavaa. Halpa laitehan tuo minun kuivurini on, mutta ihan periaatteesta ei tahtoisi ostaa muovihärveleitä lisää. Kiertoilmauunilla kuivaaminen osoittautui kovin hitaaksi. Lopulta ajattelin, että eihän siinä mitään menetä, jos tartun kuivurin termostaattiin vähän krouvimmin ottein. Irrotin nupin ja sain laitteen toimimaan sormituntumalla. Olin oikein tyytyväinen itseeni. Joskus ilma on kylläkin ihan kylmää, ja joskus vähän turhan lämmintä. Nyt kuivatan kokeeksi myös muutaman kanttarellin, kun päivän sato ei millään mahtunut pannulle. Tulin myös keittäneeksi lounaaksi seitsemän litraa kaalisoppaa, ja sitä on kolme litraa jäljellä, joten kellään meistä kolmesta ei ole kai erityisen kova nälkä. Olen elämän matkan varrella oppinut, että kaalisoppa on varma tapa piristää väsyneitä ja alakuloisia miehiä. 

Omasta puolestani voin todeta luonnon antamasta sadosta, että "ei minulta mitään puutu", paitsi ehkä vähän karpaloita. On ollut aivan ihana kesä: ikimuistoiset hillastukset Syötteen "invalidinevoilla", makeat mustikat, vadelmat ja puolukat. Omenahilloa alkaa olla varastoissa parin vuoden tarpeiksi. Myös tatteja ja kanttarelleja, orakasta, lampaankääpää ja rouskuja on löytynyt sen verran, että on saanut mukavaa vaihtelua ruokavalioon. Syyskesän ruoka on niin terveellistä, että voin paremmin kuin talvella. Olen useana syksynä ajatellut, että entä jos jäisin pois töistä ja saisin vain päivät pääksytysten kuljeskella koiran kanssa metsissä. Olisi se elämää! Hirvikärpäsistä viis! 

Keväällä katselin tarkoin noita koronatilastoja ja huomasin, että suhteessa sairastuneiden määrään norjalaisilla oli (ja on yhä) vähän kuolemantapauksia. Se on varmaan monen tekijän summa, mutta yksi tekijä saattaa olla norjalaisten reipas ulkoilmaelämä. Aivan varmaa on, että luonnossa liikkuminen parantaa vastustuskykyä ja vähentää altistusta paremmin kuin baareissa notkuminen. Moni metsäläinen on siis varsin hyvin varustautunut kohtaamaan tulevan talven. Kesä on ollut siunattu huoltokatko. 

Pieni seurakunta on tehokas

Minulla on ollut oiva mahdollisuus verrata kahta täysin erilaista ja erikokoista seurakuntaa keskenään. Olin Taivalkosken vs. kirkkoherrana vuoden ja neljä kuukautta, ja palasin sitten vakivirkaani Vaasan suomalaiseen seurakuntaan, joka kuuluu Vaasan seurakuntayhtymään. 

Pienessä 3500 hengen seurakunnassa ongelmana oli vähäinen työvoima ja tiukka taloudenpito. Jouduimme Taivalkoskella ollessani myymään seurakunnan leirikeskuksen ja lakkauttamaan yhden viran. Toinen virka muutettiin kahden seurakunnan yhteiseksi. Työyhteisön koko oli lopuksi noin 7,5 henkeä. Lisäksi käytettiin ostopalveluja lumenauraukseen ja haudankaivuuseen. Pienuudessa oli se hyvä puoli, että hallinto oli kevyttä. Oli työntekijäkokous, kolme johtokuntaa, kirkkoneuvosto ja kirkkovaltuusto. Kaikki pääsivät mielestäni osallisiksi. 

Tieto kulki sekä seurakunnan sisällä että ulospäin. Jokainen työntekijä laati omista tapahtumistaan tiedotteet sähköiseen kalenteriin, mistä seurakuntamestari poimi ne oivallisesti paikallislehden ja nettisivujen kirkollisiin ilmoituksiin. Jouluna, pääsiäisenä ja Päätaloviikolla julkaistiin Taivalkosken sanomissa koko sivun ilmoitus. Ilmoitukset olivat aika sisältörikkaita ja maksoivat sen verran, että  budjetti tuntui ylittyvän, mutta toisaalta ei ollut tiedottajien ja ammattitoimittajien palkkakuluja. Työntekijät, luottamushenkilöt ja seurakuntalaiset olivat tottuneet käyttämään myös kivalla tavalla seurakunnan Facebook-sivuja tiedotukseen ja yhteisölliseen keskusteluun. Työtä tehtiin osaavasti ja innostuneesti. Asenne oli, että ei paeta sesonkia, vaan iloitaan, kun meitä eniten tarvitaan. Erityisesti ihailin toimintasuunnitelmien ja -kertomusten selkeää tavoitteenasettelua ja toiminnan arviointia, jotka johdattivat jäntevästi eteenpäin. En ota näistä itselleni lainkaan kunniaa.

Tulin sitten takaisin Vaasan suomalaiseen seurakuntaan, missä on noin 31 000 jäsentä. Taloudenpitoa on Vaasassakin jouduttu kiristämään, mutta irtisanomisia ei ole tainnut vielä olla. Jokunen virka on täyttämättä. Yksi leirikeskus ja pari seurakuntakotia ovat olleet pois käytöstä ja myynnissä jo tovin. 

Seurakuntatyötä suunnitellaan ja tehdään matriisirakenteella. Tämä tarkoittaa sitä, että eri työalojen päällekkäisorganisaationa on alueorganisaatio. Minulla on seuraavat säännölliset kuukausittaiset tai vähintään kausittaiset kokoukset: yhteinen työntekijäkokous, operatiivinen johtoryhmä, julistuksen työalakokous, pappien kokous, julistustyön johtokunta, alueen työntekijäkokous ja alueneuvosto. Ennen Taivalkoskelle lähtöäni kuuluin myös diakoniatiimiin, joten näiden lisäksi oli diakonian työalakokous ja diakoniatyön johtokunta. Itse en ole koskaan kuulunut kasvatuksen työalakokoukseen tai johtokuntaan, mutta sellaiset tietenkin on. Lisäksi työyhteisöllämme on  vuosittain kaksi suunnittelupäivää ja kaksi rippikoulutyön suunnittelupäivää. Pienempiä suunnitteluryhmiä ja seurakuntalaisten yhteisöjä kootaan yhteen viikottain. 

Tämä on kuitenkin vasta ruohonjuuritasoa. Ylätasolla on suomalaisen seurakunnan seurakuntaneuvosto, seurakuntayhtymän yhteinen kirkkoneuvosto ja yhteinen kirkkovaltuusto sekä erilaiset strategiatyöryhmät ja strateginen johtoryhmä. Yhtymällä, johon kuuluvat myös ruotsalainen seurakunta ja Vähänkyrön seurakunta, on myös tietääkseni ainakin kiinteistöjohtokunta, sairaalasielunhoidon johtokunta, perheasiainneuvottelukeskuksen johtokunta, musiikki- ja urkutoimikunta, kirkkotekstiilityöryhmä, yhteistyötoimikunta ja parkkipaikkatyöryhmä. Nämä eivät ole minua juurikaan rasittaneet. Mutta tiedonkulku eri päätöksentekoelinten välillä koetaan toisinaan ongelmaksi, eikä aina ole selvää, mikä on juuri tämän hallintoelimen rooli ja tehtävä. 

Kokemukseni perusteella olen entistä vakuuttuneempi siitä, että suurissa seurakuntayhtymissä aikaa kuluu paljon kokoustamiseen ja päällekkäiseen suunnitteluun, ja se on poissa perustyöstä. Siksi olen sitä mieltä, että mikäli talous suinkin sen kestää, seurakunnan kannattaa mahdollisimman pitkään pysyä itsenäisenä inhimillisen kokoisena yksikkönä. Pieni on tehokkaampaa. 

Myös Vaasassa tehdään työtä ahkerasti. Tunnen itseni tällä hetkellä aika kiireiseksi, syksyn alkajaisiksi on ollut monta pitkää työpäivää. Sinä aikana, kun olen ollut pappina, erilaiset hallinnolliset tehtävät ovat monimutkaistuneet ja vievät enemmän aikaa. Viestinnän ammattilaiset ovat myös kasvattaneet työntekijöitä viestimään monipuolisesti, koska työn suunnittelijat ja tekijät tietävät toiminnasta enemmän kuin ammattitiedottajat. Seurakuntien työntekijät ovatkin todellisia moniosaajia. Niin pienessä kuin isossa seurakunnassa on itse löydettävä sanat, valokuvat, videot ja tekniikka millä asiat pannaan julki. Papin perustyökaluina ei nykyään taida olla Raamattu ja virsikirja, vaan tietokone, järjestelmäkamera ja hyvällä nettiyhteydellä varustettu älypuhelin. Strategiat ovat näiden vajaan parinkymmenen vuoden aikana vaihtuneet moneen kertaan, mutta seurakunnan perustehtävä on kertoa tärkeää sanomaa Luojasta ja Lunastajasta, ja siksi viestin. Yritän muistaa, että viestiä voi kuitenkin myös olemalla hiljaa ja kuuntelemalla kiinnostuneesti. Se on joskus vaikeaa. 

Kukin tyylillään

Mikähän lintu tuolla kotikoivussa kirskuu syysillan hämärtyessä? Voisiko se olla punarinta? Vai hippiäinen? Pimeällä ei saa näköhavaintoa. Kaikki aistit ovat tärkeitä, kun yrittää tunnistaa asioita. On myös oltava aikaa ja levollista mieltä seistä koivun alla. 

Kun palasin Vaasaan töihin, huomasin muutamista työkavereista, että he olivat todella väsyneitä ja arvostelivat siitä, että ohjeistus koronan suhteen ei ole riittävän selkeä. Tai että joutuu tekemään monet suunnitelmat. Kun on saanut vaivalla selvitettyä, miten toiminta olisi viisainta järjestää, suunnitelma ammutaan alas. Jotkut olivat joutuneet tekemään jopa viisi työvuorolistaa. Sellainen turhauttaa ja väsyttää. Huomasin, että korona oli verottanut monen voimia.

Itse tunsin itseni iloiseksi ja rennoksi, sillä olin päässyt isommasta vastuusta pienempään. Nautin siitä, että korona oli hellittänyt ja yhteiskunta monin tavoin vapautunut. Vielä tänään muistelimme, millaista keväällä oli, kun Syötteen ja Laihian välillä oli vain muutama mahdollinen taukopaikka, joissa ei kuitenkaan voinut syödä pöydässä, vaan välipalat tilattiin parkkiruutuun. 

On myös niin, että jokainen meistä on reagoinut ja reagoi muuttuneisiin työn reunaehtoihin omalla tavallaan. Joitakin rasittaa se, ettei suunnitelmia voi tehdä kovin pitkälle, kun taas toiset sopeutuvat paremmin elämän arvaamattomuuteen. Jotkut kaipaavat lähikontakteja, toiset miltei nauttivat siitä, että voi hyödyntää erilaisia työtapoja ja etämahdollisuuksia. Jotkut ovat varovaisempia ja vastuullisempia, toiset taas luottavaisempia.

Maaliskuussa ajattelin, että tämä kriisi voi opettaa meitä huolehtimaan toisistamme, auttamaan ja rohkaisemaan. Huomaamme, miten paljon tarvitsemme toisiamme. Mutta ei se valitettavasti ihan niin mene. Auttavaiset auttavat nytkin ja kitsaat ovat yhtä kitsaita kuin ennenkin. Muutosta voi tapahtua jonkin verran, mutta ei syntinen yhtäkkiä pyhäksi muutu. 

Olin kurssilla, jossa jouduttiin käyttämään maskeja aina kun oltiin luentosalissa. Maskeja jaettiin jokaiselle kymmenen kappaleen pakkaus, mutta niitä tarvittiin vähintään 11. Kymmenen kappaleen lisäpakkaukset hupenivat ja arvasin, miten siinä käy. Viimeinen luento istuttiin salissa niin että monilta puuttui suojavarustus. Olin ilman maskia ja tein katsekierroksen ympärille: Tarjoaako joku sellainen omistaan, jolla on vielä yhdeksän jäljellä. Kaikki ympärillä olevat olivat niitä johtavassa asemassa olevia seurakuntien työntekijöitä, jotka jostain syystä kokivat olevansa mukamas niin  huonosti palkattuja, että he olivat maskinsa ansainneet ja pitivät ne visusti piilossa. 

Keskustelimme kurssilla ryhmissä myötätunnon ja myötäinnon mullistavasta voimasta, toistemme kuuntelemisesta ja rohkaisemisesta. Se sujui oikein hyvin ja vieraskoreasti. Mutta sitten kun oltiin lähimpien työkaverien kanssa koolla, ääni kellossa muuttuikin täysin. Sai tylyttää eikä tarvinnut enää jaksaa kuunnella. Ajattelin, että ehkä siinä purkautui koronaväsymystä ja sitäkin, että maski naamalla oli ollut tukala istua, vaikkei tarvinnut tehdä mitään muuta kuin istua ja kuunnella. Mutta jotain muutakin siinä on, jos ei pysty ystävällisellä äänellä lausuttua mielipidettä ottamaan vastaan. Mietin, onko sopivan etäisyyden pitäminen paras lääke tähänkin, vai onko sittenkin toimittava niin kuin meidän uuden kissanpennun kanssa. Kolmen päivän tutustuttaminen koirakaveriin (joka suhtautui uuteen tulokkaaseen lauhkeasti) muutti sähisevän kissan uteliaaksi leikkikaveriksi. 

Ehkä yksi elämänmittainen oppimisen asia on se, että en voi läheskään aina ymmärtää, miksi toinen käyttäytyy noin, enkä sitäkään, miksi itse käyttäydyn näin. Mutta yhdessä on elettävä, ja siksi on parempi, ettei antaisi sähinöiden ja epäoikeudenmukaisuuksien jäytää vuosikausia mielenpohjalla. On asioita, jotka on jätettävä omaan arvoonsa. 

Jos isä eläisi, hän olisi tänä kesänä sanonut monta kertaa, että "taas lomaa", tai "taas vapaapäivä".  Se tuntui aikanaan ikävältä, mutta nyt sitä voi nauraen muistella.  Olen nauttinut ensin hillalomasta, sitten mustikkalomasta ja nyt puolukkavapaista. Välillä olin myös muutaman päivän virkavapaalla, koska kurkku tuli kipeäksi ja jouduin käymään koronatestissä. Olen monessa suhteessa etuoikeutettu ihminen. Minulla on varaa antaa - myös anteeksi. 

Huima havaintokyky

Toukokuun loman aikana sain pongattua yli 40 lähipiirin lintua ja avauduin samalla ympäristön äänille ja kiikarinäkymille. Useinhan olen kulkenut ajatuksissani silmät kiinni ja korvat lukossa. Myös puutarhatyöt alkoivat maistua, kun sain hankittua kauan mielimäni oksaleikkurin. Silppusin valtavan määrän puutarhasta ja koivukujalta keräämiäni oksia ja intouduin myös siistimään kukkapenkkejä puutarhatarikon avulla. Nokkosia kaivaessani löysin mm. kauan kadoksissa olleen hellakoukun, jolla joku lienee heittänyt jotain tunkeilijaa - niin omituisessa paikassa se oli tuossa solan päässä hääkukkiemme (valkoisen maitohorsman) keskellä. Löysin myös mainion sveitsiläisen monitoimityökalun, joka lienee pudonnut katontekijöiltä. Isäntä sai öljyn avulla molemmista vielä käyttökelpoisen kapineen.

Yhtenä päivänä kun tulin kaupasta, silmä sattui pieneen kolikkoon kaupan oven edessä. Laihialaisena kumarruin tietysti nostamaan tuon yhden sentin kolikon, sillä sentissä on euron alku. Ajattelin, että todella harvoin täältä kotikunnasta olen rahaa löytänyt, joten tämä on varmaan oikein onnenlantti. 

Muutaman päivän perästä kävin turhaan pojan ovella, paitsi että löysin hänen pihastaan 50 sentin kolikon. Tämäpäs nyt on, ajattelin, voin käyttää rahaa vaikka ostoskärryjen panttina. Satuinpa sitten kuulemaan, kun jotain kilahti viikonloppureissulla noustessani Pyhäjoen osuuskaupan pihassa autosta käydäkseni nauttimassa kaupan automaatista ilmaiset kahvit. Kilahdus kuulosti epäilyttävästi rahan kilahdukselta. Ja niinpä olikin: Kallis löytökolikkoni (se suurempi) oli pudonnut taskustani ja vierinyt auton alle. Sain sen kuitenkin aikani pyllisteltyäni kalastettua jälleen talteen. Pudotin sen kotiin tultua lähetyslippaaseen, ettei näin pääsisi enää käymään.

Eikä mitä, löytöni eivät päättyneet loman loppumiseen. Viime viikonloppuna oli Vaasassa mukavia kastejuhlia. Ensimmäisen juhlan jälkeen ropisi kauan kaivattu sade ja juoksin (lue: konkkasin) iloissani autolle. Matkalla satuin huomaamaan maassa rullalla märän setelin, jonka sieppasin nopeasti autoon kuivumaan. Illalla sitä sitten tutkin ja yllätyksekseni se on kuin onkin aito 20 euron seteli. Tutkin ajantasaisesta lainsäädännöstä, että jos löytää 20 euroa tai sen arvoisen esineen, niin sen saa pitää, mutta tätä arvokkaammat löydöt on vietävä poliisille ja niistä saa löytöpalkkiota 10 % ja vähintään 4 euroa. Jos joku nyt kuitenkin kovasti kaipaa kadottamaansa rahaa, niin voin luovuttaa sen löytöpaikkaa ja tunnistetietoa (sarjanumero) vastaan. 

Yleensä minulla on aivan surkea arpaonni. Silloin harvoin kun voitan jotain mieluisaa arvalla, suorastaan tunnen sen luissani etukäteen ja näin on tapahtunut noin kaksi kertaa: Kerran Jukajan vohvelikahvilassa ja kerran Kauhavan lähetystapahtumassa. Juuri nyt minulla on sellainen tunne, että kesän löytötavarat ja -rahat on löydetty, mutta jos kuitenkin tämä silmieni uudenlainen avautuminen ympäristölle johtaa yhä uusiin löytöihin, voin raportoida siitä teille, lukijoilleni. "Mis ihmiset tuntevat tuntehin, siel´lähell´ on Jumalakin." Ja tunne se on kateuskin. 

Meillä on hyvät tavat

Tämän päivän Iltasanomat uutisoi näyttävästi, että Etelä-Pohjanmaalla on röyhkeitä tapoja ja kevään ylioppilaat toimivat laittomasti. Kyseessä on lehti-ilmoittelu, missä ylioppilaat tai heidän vanhempansa kertovat järjestävänsä juhlat myöhemmin ja ilmoittavat samalla tilinumeron mahdollisia muistamisia varten. Lehtijutussa ei ollut kommenttikenttää, joten kommentoin nyt tähän. Meillä on täällä oikein hyvät ja lähimmäistä huomioivat tavat. Tapakouluttaja Helena Valonen ei ymmärrä, että tapojemme takana on kaunis yhteisöllisyys.

Koillismaalla ihmettelin, kun lehdissä ei ollut kutsuja ylioppilasjuhliin. Etsin paikallislehdistä ja maakuntalehdistä, enkä löytänyt. Olin epävarma, kuka voi mennä juhliin ja koska ne on. Parille nuorelle tyrkkäsin lahjan käteen, kun satuimme tapaamaan. Työkaverilta kysyin varovasti, voiko juhliin tulla, ja toivotettiin tervetulleeksi. Lahja oli sitten mukana, kun menin. Paikkakunnalla ei myöskään julkaistu Kuolleita-palstaa eli kuolemantapauksista ilmoitti vain puskaradio. Risti-ilmoitus oli jos oli, yleensä ei. Seurakuntaan kuuluvien kuolemasta oli tietysti kirkollisissa ilmoituksissa rivi siunaustilaisuuden jälkeen. Jotkut kirkkoon kuulumattomat kuolivat huomaamattomasti.

Täällä Etelä-Pohjanmaalla juhlitaan monia asioita näyttävästi: valmistujaisia, syntymäpäiviä, hautajaisia jne. Usein juhliin on avoin kutsu sekä paikallislehdessä että maakuntalehdessä. Kuolleista ilmoitetaan ensin Kuolleita-palstalla ja sitten risti-ilmoituksella joko ennen tai jälkeen siunaustilaisuuden. 

Ennen esimerkiksi ylioppilaita muistettiin listalla pankkien kautta. Muistan, että minun ylioppilaslistalleni joku oli maksanut kaksi markkaa, ja veljet nauroivat, aikooko tulla kahveille noin halvalla (ei muuten tullut). Näistä pienistä puroista kertyi iso summa, jolla selvisin ensimmäisen talven opiskeluista, kun sain lisäksi opintolainaa 5100 markkaa. Jossain vaiheessa pankit lopettivat nämä listat, mutta koska moni haluaa muistaa ylioppilasta tai valmistuvaa nuorta, vaikka ei ehdikään kaikkien tuttujen juhliin, on tilinumero ollut hyvä lisä kutsuissa. Tässä on siis ideana se, että ollaan joukolla pönkäämässä nuorta eteenpäin!  Pitäisikö näiden tämän kevään nuorten, jotka joutuvat luopumaan juhlista ja joiden ylioppilaskirjoitukset sisälsivät äkkikäänteitä ja pääsykokeet epäoikeudenmukaisuuksia, joutua kärsimään vielä siitäkin, etteivät saa lahjoja niin kuin muut perheen ja kylän nuoret? Tapakouluttajan mukaan lahjoja tulee antaa vain, jos menee juhliin. Meillä päin ajatellaan, että kaikille kahveille ei ehdi eikä jaksa, mutta aina voi onnitella eikä raha ole nuorelle pahitteeksi. Mielelläni onnittelen tilin kautta, vaikka kahvittelut on, jos on, joskus myöhemmin.

Hautajaisten osalta tilanne on paikkakunnan kukkakauppiaitten palvelualttiuden johdosta edelleen aivan hieno. Vaikka hautajaiset eivät olisikaan avoimet, joku tuttu voi perustaa kukkakauppaan listan, johon sitten kyläläiset ja muut tutut laittavat muistamisiaan viidestä eurosta ylöspäin. Summasta kustannetaan ensin "kyläläisten seppele" ja loppu annetaan rahana omaisille. Mikä hieno ele, kun hautajaisista on usein paljon kuluja omaisille! Ja kun mukaan pääsee pienelläkin summalla, kertyy potista sitäkin suurempi. Ollaan mukana laajalti, yhteisönä joka välittää.

Sitä olen kyllä itsekin pitänyt vähän kummallisena, kun hääpari toivoo vain rahaa tai viisikymppiset ja kuusikymppiset keräävät syntymäpäivänään matkarahoja. Olen omalla kohdalla ajatellut, että vanhemmalla iällä voi jo suunnata omat lahjatoiveet johonkin yleishyödylliseen tarkoitukseen. Sen verran olen ainakin itse päässyt matkustamaan kuin on välttämätöntä ollut. 

Minua oikein suututti tuo etelän median hävytön juttu. Eläköön pohjalainen ja laihialainen anteliaisuus myös koronakeväänä! Ja jos poliisi ihmettelee, että on tilinumero, mutta ei kahvittelupäivää, niin sanokaa nuoret, että poliisi on aina tervetullut kahville. 

Uneton yö

Valvoin viime yönä ja silloinhan tulee mieleen ikäviäkin asioita. Muistelin, miten meillä oli 80-luvun lopulla raamattupiiri naapuruston kesken. Mukana olleet seurakuntalehtori ja diakonissa toivat ilmi jyrkän suhtautumisensa naisten pääsystä pappisvirkaan. Olin jo Aili-kummitädiltä omaksunut toisenlaisen näkemyksen, kuuntelin korvat punaisina ja koin, etten agronomina oikein pärjännyt teologisessa väittelyssä. Sitten 2000-luvun alussa, kun jo opiskelin teologiaa, kyseinen lehtori, silloin jo teologian tohtori, haki erästä kirkon virkaa. Pappisvihkimys ei ollut viran vaatimuksena. Piispan kanssa oli kirkolliskokouksessa käytäväkeskustelu, jossa hän hämmästeli puoltavaa kantaani. Sanoin jotenkin näin: Jos me suhtaudumme eri tavalla ajatteleviin torjuvasti, kaivamme poteroita emmekä anna heille myöskään mahdollisuutta muuttaa kantaansa. Lehtori valittiin virkaan - omilla ansioillaan - ja hän sai ottaa vastaan myös pappisvihkimyksen jonkin vuoden kuluttua. 

Kerran osallistuin Vaasassa Luther-säätiön messuun - en toki pyrkinyt ehtoolliselle. Markus Pöyry saarnasi mielestäni eksegeettisesti virheellisesti, kun hän väitti, että Jeesuksen aikana tehtiin tikulla maahan kolo, johon pudotettiin vehnänjyvä ja polkaistiin päälle. (Ainakin kylväjävertauksen mukaan silloinkin viskottiin jyviä vähän runsaamalla kädellä.) Silti saarna oli hyvä, koska Pöyry saarnasi maahan poljetuille, niille, jotka olivat pettyneet monenlaisiin vaatimuksiin ja profetioihin, joiden mukaan paranee, kun vain uskoo kyllin lujasti. En voi hyväksyä Luther-säätiön ja Lähetyshiippakunnan skismaattisuutta, enkä kaikilta osin jaa heidän opettajiensa raamatuntulkintaa, mutta voin arvostaa heitä kristittyinä. Noissa jumalanpalvelusyhteisöissä jokainen jäsen on tärkeä ja saa antaa lahjansa käyttöön. Hyvä että ihmiset löytävät hengellisen kodin, jossa heitä ei painosteta, vaan saavat iloita evankeliumista. Ihan sama, mitä siellä ajatellaan minun uskostani. Ystäväni teatteriohjaaja sanoikin elämässä oppineensa, että tärkeintä ei ole rakastetaanko minua, vaan rakastanko minä.

Kävin joku vuosi sitten sokealla hierojalla. Kun menin Vaasaan töihin, hän istui opaskoiransa kanssa kirkossa. Sitten häntä ei enää näkynyt, koska hän alkoi käydä Luther-säätiön messuissa. Hänen kanssaan oli mukava jutella, ja ymmärsin, että uskonnäkemyksissämme on paljon samaa. Molemmat vierastimme eräitä ihmiskeskeisiä ja karismaattisia kirkon piirissä tai ulkopuolella vaikuttavia liikkeitä. Mietin, että joskus kun sokean hierojan hiippakunta ottaa riittävästi etäisyyttä kirkkoon, voidaan ryhtyä solmimaan ekumeenisia suhteita. Uusi kirkkokunta lieneekin jo syntynyt.

Olin alkuun papin töissä Jurvassa, enkä aina ihan turvassa. Paikkakunnan ystävällisen pintakuoren alla kupli monenlaista ikävää juorupuhetta ja mustamaalausta, joista minäkin sain maistaa. Pienten paikkakuntien ongelmana saattaa olla sisäänpäinlämpiävyys,  tulokkaasta etsitään etsimällä vikaa - ja totta kai myös löydetään. Kerran paikallislehden päätoimittaja naapurikunnasta soitti ja oli kaivanut esiin kirkolliskokouksessa vuosituhannen vaihteessa esittämäni kannan, että rekisteröidyn parisuhteen solmineiden puolesta voitaisiin rukoilla. Hän oli yllättynyt ja kuulemma samaa mieltä ja pyysi lausuntoa. Kieltäydyin lausumasta asiasta, sanoin, että asia ei ole työssäni nyt pinnalla, en ole asiasta päättämässä, olen sanottavani sanonut silloin, kun olen ollut päättäjän paikalla. Silloin hän kiristi aika ikävästi sanomalla, että tekee joka tapauksessa jutun, jota en sitten saa tarkistaa. Sanoin, että tee vain, jos pidät minua fiksuna, mutta haluat että työni seurakunnan ja ehkä koko kirkon palveluksessa päättyy parin kuukauden kuluttua, kun virkamääräykseni on katkolla. Edustin silloin kirkon piirissä pientä vähemmistöä ja tunsin paikkakunnan ilmapiirin koko lailla hyvin. Päätoimittaja ymmärsi perusteluni eikä kirjoittanut juttua. 

Tunteeseenkäyvissä debateissa tuon asian tiimoilta sain tuntea monin tavoin, mitä on edustaa vähemmistöä ja pelätä syrjäytetyksi tulemista. Siksi olen ymmärtänyt hyvin pitkälle nykyisen vähemmistön kantaa. Muutos on ollut nopeaa ja asiat ovat kääntyneet päälaelleen. Se mikä ennen oli normaalia onkin nyt epänormaalia. Nyt vaatii paljon rohkeutta puhua naisista ja miehistä siellä, missä viljellään sanoja "naisoletettu" ja "miesoletettu". Eettisistä kannanotoista on ikävä kyllä tullut valtapolitiikan väline, tai ne ovat aina olleet sitä.

Nuoruuden aikainen idolini, hänkin kuinka ollakaan lehtori ja tiukka naisten pappeuden vastustaja, oli kymmeniä vuosia lähetystyössä Japanissa. Hän joutui hakauksiin esimiestensä kanssa, ja ainakin yksi syy oli hänen teologinen näkemyksensä kärsimyksestä, joka tulee Jumalan kädestä. Mehän laulamme tutussa Päivä vain -virressä, että Jumala antaa "murheet niin kuin ilon seesteisen", mutta emme toki halua uskoa niin. Lähetti joutui lähtemään kentältä pois kesken viimeistä työkauttaan. Se oli mielestäni tragedia, ja kirjoitin hänelle lohduttavia sanoja. Hän siteerasi sanojani kiertokirjeessä ja kutsui minua sanoilla "ystäväni naispappi". Oli yllättävää että hän sanoi papiksi ja vieläpä ystäväksi, niin jyrkkä hän on kannoissaan. 

Arvostan häntä, mutta ei minun silti tarvitse niellä sitä, että hän sanoo naispappien olevan "herttaisia toimituspappeja" kun miehet taas puolustavat laumaa taistelemalla sutta vastaan. Olen saarnoissani ja puheissani koettanut ohjata ja ruokkia laumaa sillä sanalla, joka meille on annettu armonvälineeksi. Joskus lestadiolaiset ovat tästä kiittäneet, ja toki muutkin. Herttaisuus tai laumasta huolehtiminen eivät näyttäydy minulle sukupuolikysymyksenä. Joskus minuakin ärsyttää, kun mies tekee äänestään kauniin papillisen tai nainen juttelee niitä näitä eikä lähtökohtana ole päivän teksti, vaan joku oma agenda. Kaikkea löytyy, eniten kysytään uskollisuutta. Kuuntelin eilen radiojumalanpalvelusta Lammilta, ja minusta kirkkoherra Heli Ulvinen julisti uskollisesti ja ilman krumeluureja sitä evankeliumia, minkä oli saanut. Tuli hyvä olo: peruskauraa jaetaan.

Herännäisyydessä eli körttiläisyydessä on perinteisesti viljelty ajatusta siitä, että ihminen "rakastetaan joukkoon". En tiedä toteutuuko tämä enää. Toivoisin, että se toteutuisi kirkossa ja kristittyjen kesken. Jeesus tahtoi olla kuin kanaemo, joka sulkee poikaset siipiensä suojaan. Apostoli Paavali taas toivoi löytävänsä oikean äänensävyn ja oli valmis itkemään itkevien kanssa. 

Nousin aamuyöllä, kun en saanut nukuttua. Toisella puolella jokea sirkutti useampi vaatimaton viitakerttunen, vaihtelevin säkein. 

Bongausta

Luonnossa monet linnut ja eliöt joutuvat sopeutumaan uusiin olosuhteisiin. Joiltakin lajeilta se käy paremmin kuin toisilta. Elinaikanani moni laji on urbanisoitunut. Myös ihminen on joustava ja sopeutuva. Tällä hetkellä suositaan urbanisoitumisen sijasta mökkiytymistä. Istuin kotiin palattuani ensin kaksi viikkoa nojatuolissa, mutta kun selkä kipeytyi ja rupesi lepäily muutenkin tympäisemään, pörähdin ostoksille Vaasaan. Ostin mm. lintukiikarin. Kun ei voi bongata tuttuja, voin yrittää bongata kaikki pihapiirin linnut. Olen ollut aina huono tuntemaan lintuja, koska opin laulut ja muodot hitaasti. Mutta kaikessa voi kehittyä. Netissä on LuontoPortissa hyvät kuvat ja laulunäytteet. Viidessä päivässä olen bongannut pihapiiristä ja kotipelloilta kolmisenkymmentä lajia. Tavoitteeksi asetin 50 lajia, mutta siihen en mahda ihan päästä, sillä koivut ovat jo hiirenkorvalla ja pian visertäjät peittyvät lehvistöön. 

Biologianopettaja Laura Vilkki opetti, että peipon laulu
katkeaa kuin vähän kesken.

Joona oli todellinen maatilan
kukko @Perttu Perälä

Yksi pihapiirin linnuista ja äänistä katosi äitienpäivän tietämillä, ja sitä koirakin ikävöi. Kaunis Joona-kukko on poissa. Samoihin aikoihin poika näki pellolla suden jäljet, ja epäilimme syypääksi Suorttilan sutta, jonka kulkureitti kuulemma kulkee Mallastehtaan sillan kautta kylämme takamaille. Lopulta kuitenkin löysin kukon jäännökset rannasta, ja koska pyrstösulkien lisäksi oli jäljellä vähän muutakin, saattaa syypää olla joku vähän pienempi peto. 

Olen tänä keväänä kaivannut myös kirkon ääntä, mutta en ole saanut sitä bongattua kovin hyvin, vaikka paljon puhutaan siitä, miten hyvin kirkko on sopeutunut muuttuvaan toimintaympäristöön tekemällä digiloikan ja muuttamalla muutenkin toimintatapoja. Täytyy sanoa, että olin erityisen pettynyt ystäväni arkkipiispa Tapio Luoman televisiohaastatteluun, jonka Yle taannoin teki ja näyttävästi uutisoi. Liekö leikkauksen syytä, mutta haastattelu oli filosofista pohdintaa vailla uskonyhteisön sisältöä. Toivoisin todella, ettei tämä heijastelisi kirkon sanoman onttoutta tässä ajassa, missä monenlaiset sudet uhkaavat viedä uskon ja perusturvallisuuden. 

Onttoa tai ei, nyt lomalla olen kovasti kaivannut päästä kirkkoon laulamaan virsiä ja sanankuulijan paikalle. Radio- ja televisiopalvelukset ja striimaukset eivät vastaa yhteisöllisyyden kaipaukseen. Kun pidin lähtösaarnani Taivalkosken kirkossa, toivoin salaa, että työyhteisö yllättäisi tulemalla kirkkoon, ettei tarvitsisi katsella typötyhjiä penkkejä. Onneksi sain bongata penkistä lääninrovasti Taina Mannisen puolisoineen. Seurakuntien työntekijöillä on valitettavan harvoin tapana osallistua jumalanpalveluksiin vapaaehtoisesti, niin myös minulla. Toivon, että tämä pitkä "paastonaika" on herättänyt kaipauksen osallistumiseen sekä meillä työntekijöillä että seurakuntalaisilla, niin että kesäkuun alusta lähtien olisimme innokkaana veisaamassa Suvivirttä kotikirkoissamme ikään katsomatta. Ainakin Oulun piispa ohjeisti, että uskonnollisiin tilaisuuksiin, kuten jumalanpalveluksiin, saa kesäkuun alusta lähtien osallistua jopa 500 henkilöä, mikäli tilassa on riittävästi väljyyttä - eikä ikärasismiin ole syytä. 

Vaaleanpunaista shamppanjaa

Kuuntelen paraikaa Tapio Rautavaaran kappaletta En päivääkään vaihtaisi pois. Aamupäivällä ei kala taaskaan syönyt, vaikka olin vaihtanut koukkuja. Onneksi olin varautunut tähänkin ja sain nauttia yksinäni vapun kunniaksi juhla-aterian: paistettuja muikkuja ja vaaleanpunaista kuohuviiniä. Näytti oikeastaan vaatimattomalta, mutta kyllä maistui! Hommasin eilen Taivalkosken Alkosta tuon pienen pullon, koska työkavereiden kanssa jutellessa tuli mieleen toimittaja Peku Sommerfeltd. Hän soitti 12 vuotta sitten Vaasan kirkkoherranvirastoon ja pyysi, että Maaria tulisi 75-syntymäpäiville, ja lupasi tarjota vaaleanpunaista shamppanjaa. Mukana juhlassa oli mukava ja oikeastaan varsin harras porukka. Peku sanoi, että kun sanotaan, että en päivääkään vaihtaisi pois - mutta minä ainakin vaihtaisin montakin päivää. Se oli rehellistä puhetta! En oikein arvannut etukäteen, miten tärkeältä ja mieleenpainuvalta tilaisuus tuntuisi, ja miten usein tulisin muistelemaan tuota tokaisua. En ollut osannut varautua, mutta muistan, että puheessani tapailin ulkomuistista psalmia 103: Kiitä Herraa minun sieluni, ja kaikki mitä minussa on! - "Saan olla niin paljosta kiitollinen", laulaa Rautavaarakin. 

Olen hyvin kiitollinen Taivalkosken ajasta, mutta joskus oli myös raskaita päiviä, se on rehellisesti sanottava. Myöhäisen lounaan jälkeen syvennyin lähtösaarnaan. Ei siitä mikään kummoinen tullut, mutta armaani lohdutti puhelimessa, että ei sun saarnat koskaan niin huonoja ole. Mukava, kun oli rauhallista aikaa miettiä, vaikka ei se aika aina ratkaise. Tarvitaan siunaus.

Illalla olen perinteiseen tapaan kuunnellut myös työväenlauluja: Agit Proppia ja Kaisa Korhosta. Kuulostaa aina hyvältä, kun ihmiset uskovat asiaan, jota esittävät. Minusta on mukavaa, että vuodessa on yksi juhlapäivä, joka ei ole varsinaisesti kristillinen, vaikka tottahan jokainen päivä kristitylle on. Samalla olen muistellut isää. Hän otti aina erilaiset ystäväni vastaan yhtä sydämellisesti ja sivistyneesti. Hänellä syntyi heti lämmin yhteys myös ohjaaja Kaisa Korhoseen, joka poikkesi ensi kerran "Pohjanmaan Niskavuoreen" ohjatessaan Niskavuoren Hetaa Seinäjoen kaupunginteatteriin. Olihan se lämmin kohtaaminen Kaisankin ansiota. Muistan, miten silloin esittelimme ylpeänä Niskavuoren lapset: Anna Vilhelmiina, Martta Loviisa...                       

Mitä vappuun tulee, Pohjanmaalla vitsaillaan, että vappuna otetaan aina perunat itämään. Tänään Laihialla on vietetty työn päivää ja kylvetty ahkeraan. Nuori isäntä herätti aamulla videolla, missä myrskyisän näköinen trombi myllersi pellolla nostaen multaa metrien korkeuteen. Myöhemmin päivällä tuli seesteisempi kylvökuva. Toivossa kylvetään hernettä ja ohraa. Toivossa minäkin koetan kylvää.

Rautavaara Laulaa Reino Helismaan sanoin:

Mä mistä laulun aiheet saan?
Niin moni tiedustaa,
kun kuljen laulun tietä huoletonta.
On helppo käydä vastaamaan,
kun kiertää maailmaa
ja elänyt on vuotta kyllin monta.
Laulun löytää ja ilmi sen tuoda voi,
jos sen etsijän laulajaks Luoja loi.
Ei lopu aiheet milloinkaan, jos esille ne saa.
Niin paljon on aihetta lauluun.

Sen aiheen antaa pakkanen
ja polte auringon.
Sen kertoilla voi helle sekä halla.
Se tuiketta on tähtien
ja kuohu aallokon.
Sen maantie laulaa jalkojeni alla.
Se on tuimassa tuiskussa tunturin,
joka jäätä lyö hiihtäjän kasvoihin.
Se kuun on hohde hopeinen
tai laine vallaton.
Niin paljon on aihetta lauluun.

On laulu katse rakkaimman
ja herkkä ystävyys.
Se suudelma on kauneimmalle suulle.
On hehku posken polttavan
ja aitan hämäryys.
ja se, mi usein kerrottu on kuulle.
Se on laulu, kun rakkaus valloittaa.
Se on aihe, kun orvoksi jäädä saa.
Tuo kevät laulun riemuisan,
mut surullisen syys.
Niin paljon on aihetta lauluun.

On laulun aihe köyhyyskin
ja riemu rikkaitten,
ja murhe, mikä polttanut on rintaa
Tuo laulun ilo räiskyvin
tai jälki kyynelten,
se myöskin, mikä onnemme on hintaa.
Lyhyt matka on köyhästä rikkaaseen.
Lyhyt taival on riemusta murheeseen.
On aihe lapsi pienoinen ja sauva vanhuksen.
Niin paljon on aihetta lauluun.

Jokainen päivä on merkityksellinen

Opetusministeri Andersson sanoi äsken, että koulussa jokainen päivä on merkityksellinen. Koululaiset saavat palata kouluun, ja ehkäpä se antaa meille toivoa siitä, että emme ole jumissa. Tämä kriisi päättyy joskus.

Jokainen päivä on merkityksellinen myös muualla kuin koulussa. Työ- ja vapaapäivät, työttömän päivät, eläkeläisen päivät, vetämättömät ja virkeät, iloiset ja murheelliset päivät  - elämä koostuu hyvin erilaisista päivistä ja toivoisin oppivani, että kaikki päivät ovat tärkeitä. Kaikkia niitä en haluaisi elää uudelleen, mutta kaikki ne ovat antaneet elämään makua. En voi sanoa, että kaikki päivät olisivat jättäneet muistoja, sillä elämästä muistaa sittenkin vain joitakin asioita, pieniä ja isoja.

Olen nyt viimeisiä päiviä töissä Taivalkoskella ennen lomaa ja paluuta virkaani Vaasan suomalaisessa seurakunnassa. Tulen varmasti muistelemaan tätä aikaa usein ja pääosin hyvällä. Olen oppinut yhtä ja toista, vähän kuin pieni utelias koululainen. Olen kokenut myös ystävyyttä monien seurakuntalaisten kanssa. Tänä iltana oli viimeinen yhteinen kirkkoneuvoston kokous. Ajelin kotiin päin kiitollisena: Miten hienoihin ihmisiin olenkaan saanut tutustua ja miten hyvässä hengessä asioita on käsitelty. Pieni sisukas työyhteisö on myös näyttänyt toimintakykynsä. (Itse olen ehtinyt tällä viikolla kolme kertaa pilkille, mutta vain yhtenä aamuna vähän näppi.)

Kiitos, Isä, jokaisesta päivästä. Kiitos siitä, että olet tähän saakka varjellut vaarallisilta kulkutaudeilta, katovuosilta ja luonnonkatastrofeilta. Auta että käyttäisin oikein jäljellä olevat elämäni päivät. 

Ollahan nyt vain iloosia

Eläinlääkärimme Osmo Säntti sanoi usein: Ollahan nyt vain iloosia. Lausahdus sopi erityisesti tilanteisiin, missä lehmä saatiin poi'itettua, poikimahalvauksen saanut lehmä pääsi nousemaan ylös tai lehmän vedin ei ollutkaan polkeentunut niin pahasti kuin pelättiin. Viime viikot ovat olleet lähes kaikille maailman ihmisille eri tavoin raskaita. Mutta haluan kiinnittää huomioni siihen, mikä on hyvin, ja iloita kaikesta siitä, mitä on ollut, yhtä hyvin vaikeuksista kuin voitoista.

Taipaleeni Taivalkoskella lähenee loppuaan. Vielä kaksi viikkoa jäljellä, sitten on suunnitelmissa pitää lomaa ennen paluuta vakivirkaani Vaasan suomalaiseen seurakuntaan. Lähtösaarnani täältä on toukokuun alussa, ja pyhäpäivän aihe on varsin sopiva: Jumalan kansan koti-ikävä. Jostakin lausahduksesta päättelin joidenkin luulevan, että tuomiokapituli on määrännyt minut tänne vastentahtoisesti. Ei, kyllä tämä vajaan puolentoista vuoden jakso Taivalkosken kirkkoherran viransijaisena on toteutunut ihan omasta halusta. Hain viransijaisuutta, Oulun tuomiokapituli antoi määräyksen, kun Taivalkosken seurakunta toivoi. Lapuan hiippakunta puolestaan myönsi virkavapautta. Kolmatta pätkää en kuitenkaan enää suostunut tekemään, koska minulla on hyvä työnantaja Pohjanmaalla, enkä halua lisätä siellä taakkaa tänä haastavana aikana.

Yhtään ei tämä reissu kaduta, vaikka työtä on ollut paljon, ja joskus vähän ikävä. Viime viikkoina olemme kyllä armaani kanssa olleet täällä kuin Herran kukkarossa. Myöhemmin varmaan kerron tarkemmin, mitä tästä elämänvaiheesta jää mieleen, mitä olen oppinut ja mistä iloitsen. Tänään iloitsen siitä, että pitkän hautajaisputken jälkeen sain tällä viikolla kastaa kaksi lasta Kristuksen kirkon jäseniksi. Lapsia syntyy ja ristitään, toivoa on! 

Kun mietin Taivalkoskelle lähtöä, katsoin ensimmäiseksi kuinka paljon siellä mahtaa olla hautajaisia. Määrä ei näyttänyt erityisen suurelta. Viime vuonna meillä oli kuitenkin poikkeuksellisen paljon hautauksia ja nyt olemme neljän viikon aikana siunanneet hautaan peräti 12 vainajaa. Emme olisi siitä seurakuntamestarin kanssa edes selvinneet, ellei valmiuslain tähden olisi pidetty pienimuotoisia hautajaisia ja luovuttu muistotilaisuuksien pitämisestä. Luntakin on hautausmaalla vielä melkein metrin verran, joten seurakuntamestarilla on ollut tekemistä jo pelkästään hautapaikkojen löytämisessä. Monet haudat on viime viikkoina luotu lapiolla umpeen kummulle saakka. En väsy katselemaan tätä rakkauden palvelusta, eikä minulla ole siinä hetkessä kiire minnekään. Ihailen Kaakkurivaaran hiekkaa ja tekee mieli tarttua lapioon.

Olemme myös pitäneet kolmen hengen voimin jumalanpalveluksia, jotka on "radioitu" internetin välityksellä. Uskon, että on tärkeä tietää, että kirkoissa rukoillaan kaikkien puolesta. Ja olemme saaneet huomata, että moni myös kuuntelee mielellään Raamattua, saarnan ja virret omasta kotikirkosta. Pääsiäisen ilosanomaa on ollut ihana julistaa, kun kuolemanvarjo on näkyvillä joka päivä. 

Psalmi 103:
Ylistä Herraa, minun sieluni, ja kaikki mitä minussa on, ylistä hänen pyhää nimeään.
Ylistä Herraa, minun sieluni, älä unohda, mitä hyvää hän on sinulle tehnyt.
Hän antaa anteeksi kaikki syntini ja parantaa kaikki sairauteni.
Hän päästää minut kuoleman otteesta ja seppelöi minut armolla ja rakkaudella.
Hän ravitsee minut aina hyvyydellään, ja minä elvyn nuoreksi, niin kuin kotka. 

Optimismia lakeudella

Ihanaa herätä kauniiseen päivään hyvin nukutun yön jälkeen. Kävin Naskalissa viimeksi kuusi viikkoa sitten, silloin oli maa mustana, nyt on puhdas lumipeite ja häikäisevän kirkas palmusunnuntain aamu. Telkkä paineli joella niin vinhaa vauhtia alavirtaan, etten ehtinyt kuvaamaan. Pikkuvarpunen rakentaa pesää linnunpönttöön. Kuopus on asuttanut taloa, se on lämmin ja kädensijatkin kuulemma pyyhitty meitä varten. 

Mieli on optimistinen huolimatta siitä, että viime viikkoina olemme Eila-seurakuntamestarin kanssa painiskelleet hautausruuhkan kanssa ja samalla yrittäneet varautua siihen, että selviytyisimme haasteista myös koronaepidemian ehtiessä Taivalkoskelle. Nyt on ollut kevätmuuton aika: laulujoutsenet tulevat ja monet väsyneet lähtevät. Eilen saatoimme kolmea vainajaa. 

Olen ollut ylpeä pohjalaisuudestani, kun olen lukenut Pohjanmaan yritysten innovatiivisuudesta kriisin tullessa: Pohjalaiset tislaamot Kyrö Distillery Isossakyrössä ja Pramia Jalasjärvellä aloittivat välittömästi käsidesin valmistuksen. Orapac Oravaisissa valmistaa täyttä höyryä suojavisiirejä koronatestaajien tarpeisiin ja Prevex Uudessakaarlepyyssä valmistaa visiireihin sankoja. Pietarsaaressa taas SMK Design on suojannut tuhansia kaupan kassoja  valmistamillaan roiskesuojilla. Ylivieskalaisyritys Serina Care on ryhtynyt valmistamaan hengityssuojia. Altian Koskenkorvan tehtaat Ilmajoella paahtaa täysillä denaturoitua spriitä käsidesin valmistajille. Nostan mustaa hautajaishattuani näille yrityksille, jotka miettivät mihin heitä nyt tarvitaan. Pohjanmaa on aivan omaa luokkaansa, joskin jossakin muuallakin maassa on samanlaista tahtotilaa. Iloitsen esim. suosikki-suksivoidevalmistajani Vauhdin ripeydestä muuttuneessa tilanteessa. 

Luin myös aamun lehdistä joitakin positiivisia näkymiä. Ehkä saamme rajoitustoimilla hillittyä virusta riittävästi ja jo pian uusien kännykkäsovellusten avulla saadaan jäljitettyä altistuneita niin että esim. kokoontumisrajoituksia voitaisiin kesän aikana purkaa. Joskus on tässä tullut mieleen sellainenkin ajatus, että olenko ollut liiankin huolellinen ja hiljakseen, kun en ole uskaltanut edes kotiseudulla käydä pitkään aikaan pysyäkseni varmemmin työkykyisenä vaikeassa tilanteessa. Mutta juuri nyt näyttäisi siltä, että tämä suomalaisten tunnollisuus ja varovaisuus on avannut uusia mahdollisuuksia eteenpäin. Ollaan nyt vain iloisia! 

Olen verrannut tilannettamme myös 80 vuoden takaiseen talvisodan aikaan. Silloin monen piti lähteä kodeistaan tuntemattomaan. Me saamme kuitenkin pysyä kotona turvapaikassa. Saa vaikka tehdä uusia kauniita villasukkia. Eikä ole ainakaan vielä ollut mistään pulaa. Ihanaa vessapaperiakin saa taas kaupoista. Ymmärrän, että joitakin ahdistaa, kun ei voi nähdä toisia ihmisiä ja halata. Minulle, joka olen kuitenkin omissa oloissani viihtyvä, ja pidän metsissä kuljeskelusta, tämä ei tuota niin suuria vaikeuksia. Kestetään vielä! Pääsiäinen tulee, Jumala päästää meidät syyllisyydestä ja kuoleman pelosta.

Iloitsen ja kiitän kaikesta hyvästä mitä minulla on, ja rukoilen apua ja varjelusta kärsivälle maailmalle. Muista, että olet arvokkaampi kuin monta varpusta! Jumala auttaa lastaan tällä elämän matkalla, vieläpä kuoleman hädässä ja viimeisellä tuomiolla.