Elävä kivi

Kävimme tänään kävelemässä metsäpalstalla, jonka ostin vuosia sitten äidin henkivakuutusrahoilla. Se on Sarakylällä kauniin puron varrella. Yhtenä rajapyykkinä on kivi, jonka pinta on joka syrjältä kuin mosaiikkia. Ihana kulmakivi! Sen täytyy olla elävä kivi. Lieneekö joku jäkälä muovannut kiven noin kauniiksi?

Mieleen tuli sana Raamatusta: Tukaa hänen luokseen (Jeesuksen luo), elävän kiven luo, jonka ihmiset ovat hylänneet mutta joka on Jumalan valitsema ja hänen silmissään kallisarvoinen. Ja rakentukaa itsekin elävinä kivinä hengelliseksi rakennukseksi, pyhäksi papistoksi, toimittaaksenne hengellisiä uhreja, jotka ovat Jumalalle otollisia Jeesuksen Kristuksen tähden. (1. Piet.2.4-5.) Kirjoittaja jatkaa että Jeesus on kulmakivi. Ajattele, jokainen voi olla noin kaunis kivi Jumalan rakennukesssa. Jokainen voi olla kuninkaallista papistoa, kun uskoo Herraan ja tahtoo olla hänen omansa. 

Seuroista pyöräillessä otin kuvan Isonkyrön kivikirkosta

Kun kuljin viime viikolla Vaasassa, kaduilla oli syksyn tuntua. Tuuli puhalsi jalavan siemeniä kuin syksyn lehtiä, ja niitä oli ruskeana mattona kuivuuden kulottamassa heinikossa. Nyt sadekuuro on kastellut maata niin siellä kuin täällä. Rukoilimme Huutoniemellä Martin kesäkahvilassa sadetta, ja viitisen milliä saimme. Ehkä saamme vielä lisääkin. Elämä versoo ja kukoistaa, kun se saa sen mitä vihreän kasvin elämä vaatii: aurinkoa, vettä ja hiilidioksidia.

Mitä ihminen tarvitsee kukoistaakseen? Ajattelen, että jokaisen perustarpeita ovat ruoka, lämpö, kauneus ja rakkaus. Yllätytkö kauneudesta? Ajattele, jos ei olisi mitään muuta kuin valkoinen seinä tai musta maa. Entä rakkaus? Kovin köyhä on elämä, ellei ole kosketusta toisiin ihmisiin ja Luojaan: välittämistä, huolenpitoa, yhteenkuuluvuutta ja ymmärtämystä. -------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------- Olen siirtynyt syksyn ajatuksista kevään ajatuksiin, sillä kävin suolla toivioretkellä hilloja tutkailemassa, ja katselin kaikkea muutakin: luonto kukkii ja tekee hedelmää. Jumala on hyvä! 

 

Kirjallisuutta

Nuorena olin lukutoukka, mutta työn ohella ei ole jaksanut niin paljon lukea kirjoja. Onneksi mies on pitänyt minut sillä tavoin kartalla, että on silloin tällöin suositellut niitä suomalaisia nykykirjailijoita, jotka eivät ole liian kyynisiä. Harvoin on kuitenkaan käynyt niin, että olisi pitänyt ahmaista joku kirja loppuun yhdeltä istumalta. Ehkä niin on viimeksi käynyt Sofi Oksasen Puhdistuksen kanssa vuosia sitten. Niin ja Ulla-Lena Lundbergin Jään. Nämä teokset luen mielessäni maailmankirjallisuuteen. Pohjois-Suomesta on löytynyt monta hyvää opettajaa, jotka kuvaavat arkielämää puhuttelevasti. Mieleen tulee ainakin Tommi Kinnunen, Pauliina Rauhala ja Minna Rytisalo.

Joitakin vuosia sitten kuuntelimme pitkillä ajomatkoilla äänikirjoja. Lainasin kirjastosta CD-levyjä, ja laitettiin kirja soimaan. Joskus piti mökillä makoilla soffalla ja kuunnella kirja loppuun. Kolmisen viikkoa sitten innnostuin kollegan vihjeestä kokeilemaan ääni- ja e-kirja-sovellusta kännykällä. Pian jäin koukkuun. Ostin jopa bluetooth-korvanapit, että voin kuunnella äänikirjaa, kun koira ulkoiluttaa minua. Liikenteestä täytyy kuitenkin pysyä selvillä, ja siksi napit päästävät korviin muitakin ääniä. Työmatkoilla ääni kuuluu auton soittimesta. Kuuntelen mielelläni puolihömppää, koska työ on täynnä elämän tosiasioita. Täyshömppä taas turhauttaa.

Ensin selvitin kuuntelemalla ja lukemalla Enni Mustosen Syrjästäkatsojat -sarjan, kuusi nidettä. Hätäinen kun olen, minusta Erja Mannon ääntä saattaa nopeuttaa, ellei halua käyttää lukemista unilääkkeenä. Mustonen-Manninen tekee ihan hyvät pohjatyöt niin että sivistyn ajankuvista, vaikka tarinat ovat fiktiota. Itse asiassa meillä on koko joukko tällaisia suosittuja historiaa hyväkseen käyttäviä naiskirjailijoita: Laila HIrvisaari, Raija Oranen, Kaari Utrio... Utrion tuotantoon en ole koskaan tutustunut, pitäisikö, vai onko se täyshömppää? 

Kuva tuvan ikkunasta. Tällaista realismia rakastan.

Olen tänä kesänä liikkunut pari sataa kilometriä potkupyörä-rollaattorilla kyetäkseni hallitsemaan koiran ja muun liikenteen. Hautausmaat ovat olleet käyntikohteina, koska kukkaset ovat janonneet vettä. Enpä pari vuotta sitten uskonutkaan, että innostuisin joskus käymään haudoilla. Mutta ikä opettaa. Olen vanhin paikkakunnalla asuvista perheenjäsnistä, ja velvollisuuksiaan oppii vähitellen rakastamaan. Koira on käyttäytynyt siivosti, joten en katso rikkoneeni hautausmaan ohjesääntöä. Potkutteluni saattaa herättää hilpeyttä kanssakulkijoissa - niin myös itsessäni, ja sehän on hyvä asia.

Sunnuntaina harjoittelin oikeaa pyöräilyä käymällä Isossakyrössä seurapuhujana. Eilen kävin pyörällä töissä. Rattoisaksi matkakirjaksi 3,5 tunnin työmatkapyöräilyyn valitsin Mika Waltarin Komisario Palmu-sarjan "Kuka murhasi rouva Skrofin?" Myös se oli sopivan hömppää kuunneltavaa, ja täytyy tunnustaa, että luin kirjan illalla loppuun. Mika Waltari esiintyi myös Enni Mustosen kirjasarjassa, joten sain jäädä vielä menneisiin aikoihin.

Jokaisessa ajassa on jotain kadehdittavaa ja jotain hyvin raskasta. Jokaisessa ajassa on myös jotain samanlaista kuin tässä ajassa. Maailma muuttuu, mutta ei suinkaan kokonaan.

Avaimet

Saimme houkuteltua kulttuuriystävämme Ilmajoen musiikkijuhlille katsomaan Mannerheim-oopperaa. Harrastamme tällaista "korkeakulttuuria" siksikin, että sain aikanaan houkuteltua Joukon "ensitreffeille" juuri oopperaan. Yhteinen kotimme oli vuosina 1985-1988 Ilmajoen maatalousoppilaitoksen opettaja-asuntolassa ja kaksi ensimmäistä lastamme on syntyjään ilmajokisia. Siksi isännöimme nytkin varmoin ottein. Ensin piipahdimme Yli-Lauroselan talomuseossa, sitten söimme Jaakko Ilkan koululla maittavan buffet-aterian. Oopperan väliajalla nautimme kahvit ja leivokset Kunnantuvalla. 

Ihailimme ystäviemme kanssa ilmajokisten hienoja järjestelyjä. Organisaatio toimii kuin rasvattu jo yli 40 vuoden kokemuksella. Hyvät opasteet, ystävällinen ohjaus ja palvelu oli silmiin pistävää. Ei tarvinnut hävetä. Meinasin ottaa komeasta tarjoilijarivistöstä kuvan kännykkään, mutta sen käynnistyminen oli niin hidasta, että rivi hajaantui ja unohdin sanoa kauniit kiitokset. Ne tulevat nyt tässä. Kaikki oli viimmeesen päälle!

Ensimmäinen oopperaproduktio, jonka muistan itse nähneeni Ilmajoella, on Jaakko Ilkka -ooppera, joka tuotettiin tasan 40 vuotta sitten. Muistan serkkuni päivitelleen menomatkalla auton takapenkillä Elovena-mainosta mukaellen: Mitä saa 150 markalla? - Neljä lippua hyvään ja ravitsevaan Jaakko Ilkka -oopperaan. Meitä taisi olla matkassa kaksi aikuista ja kaksi lasta: kummitäti, minä, pikkusisko ja serkku. Paluumatkalla ei enää päivitelty hintaa, vaan oltiin iloisia ja vaikuttuneita kastuneesta kansallispuvusta huolimatta. Sittemmin jokirannan katsomo on katettu, ja kun pukeutuu sään mukaan, olosuhteet ovat mitä parhaat musiikkinautinnolle.

Mannerheim-oopperassa saa todella nauttia Tuomas Kantelisen säveltämästä kauniista musiikista. Erityisesti meidän sydämemme syttyi Carl Gustaf Emilin Annicka-sisarta esittäneen sopraano Annami Hylkilän laulusta. En malttanut olla hihkaisematta Bravo! kun hän astui ottamaan kiitoksia. Teoksessa oli monta muutakin upeaa naisosaa, mikä ilahdutti. Ja mahtavat kuorot, niin kuin aina. Ehkä sisällöllisesti käsikirjoituksen painotukset ovat vähän yllättäviä. Waltteri Torikan esittämästä Mannerheimistä puuttuu se sotilaallisuus ja ryhti, joka omissa mielikuvissa hallitsee. Ehkä siksi syttyi kiinnostus tutustua tarkemmin Mannerheim-elämänkertoihin, sillä arvelemme kyllä, että käsikirjoittajilla (Laila Hirvisaari ja Eve Hietamies) on ollut perusteensa nostaa päähenkilöstä esiin jotain uutta. 

Mannerheim (Waltteri Torikka), Annicka (Annami Hylkilä)
Kuva: Jussi Niukkala

Toista vapaapäivää vietimme vieraittemme kanssa Vaasassa. Olimme puhuneet Lennart Segerstrålesta, joten päätimme käydä perehtymässä Palosaaren kirkon lasimaalauksiin. Olen useasti miettinyt, että niiden ääreen olisi syytä pysähtyä. Oli tarkoitus ottaa mukaan Segerstrålen kirkkotaidetta käsittelevä kirja, ja hahmottaa sen avulla lasimaalauksien esittämät Raamatun henkilöt ja kertomukset. Sieppasin kuitenkin vahingossa pöydältä mukaan vain Palosaaren kirkon historiikin, josta ei ollut apua. Muistimme kuitenkin lukemamme perusteella osan kuvatuista Vanhan testamentin henkilöistä, ja vaikka olimme lukeneet taidekirjasta vain selostuksen alkua, pystyimme hahmottamaan maalauksista myös Uuden testamentin kertomukset ja vertaukset. Vaikeimmaksi osoittautui alttariseinän vasemmanpuolinen lasimaalaus, jonka tulkitsimme väärin. Harjoitus oli hyödyllinen juuri näin, kun täytyi miettiä, miksi tässä kuvassa on sormus, ja sitten tuli ahaa-elämys ja kuva avautui. 

Lapsena ja nuorena ajattelin olevani epämusikaalinen. Ilmajokisille kiitos siitä, että he toivat rohkeasti jo 70-luvulla korkealuokkaisen oopperataiteen tänne maaseudulle meidän tavallisten ihmisten ulottuville. He ovat osaltaan avanneet mahdollisuuden löytää maan parhaiden laulajien tulkitsemana niitä moninaisia tunteita, mitä musiikki kantaa. Luulin myös kuvaamataiteen oppituntien tylyssä ilmapiirissä, etten pysty ymmärtämään tai tuottamaan kuvataidetta. Senkin ilon elämä on avannut, että voin katsoa kuvia ja esineitä ja löytää niistä paitsi kauneutta, myös puhuttelevia liittymäkohtia elämään. Taide avautuu ja ravitsee, joskus toisen antamin avaimin, joskus oman sydämen ennakkoluulottomuudella.

PS Myös Vaasan seurakunnan kotisivulla näyttää olevan kuvia ja osviittoja Palosaaren kirkon lasimaalauksiin.