Herkät ja hyvät edustajamme

Joskus mieli herkistyy vähän yllättävästikin. Olen tällä viikolla ollut herkällä mielellä kansanedustaja Antti Rantakankaan kuolemasta, vaikka en ole tavannut häntä 36 vuoteen. Olimme 1980-luvun alkupuolella yhtaikaa harjoittelijoina Ruukin koeasemalla. Antti ja muut pojat olivat vähän nuorempia, maamieskoululaisia. Itse olin jo suorittamassa agronomintutkintoon liittyvää kasvinviljelytieteen erikoisharjoittelua. Antti oli reilu, esiintymiskykyinen ja mielestäni herkkäkin nuori mies. Pojat kuuntelivat hartaina, ja selvästi tykkäsivät, kun me "vanhat haaskat" lauloimme kerran kauniisti "Sua vain yli kaiken mä rakastan".  Pääsin usein Antin urheiluauton Fiat Mirafiorin kyydissä Vihannin asemalle. Seurustelimme jo silloin Joukon kanssa, ja Jouko arveli, että täytyy olla vähän isommalta maatilalta, jos on niin hieno auto. 

Myöhemmin Jouko tutustui Anttiin Ilmajoen maatalousoppilaitoksella vähän ennen kuin hän valmistui agrologiksi. Kurssitoverit kuulemma nimittivät häntä ministeri Rantakankaaksi, koska hänessä oli ainesta. Merkillisellä tavalla tulimme aina hyvälle tuulelle, kun näimme Antin telkkarissa, ja toivoimme, että hänestä tulisi vihdoin ministeri. Emme häntä tunteneet kovin hyvin, kun vaalipiirikin oli eri. Mutta sympatiseerasimme.

Lohdutusta läheisille toivotamme syksyisellä kuvalla

On tullut väistämättä mieleen Susanna Haapoja, jonka kansanedustajanura myös katkesi äkkikuolemaan. Sekin puhutteli. Susanna oli usein lapsena mukana samoissa henkisissä kilpailuissa kuin minä, monitaitoinen jo silloin, mielikuvissani yhä räiskyvä, iloinen ja työteliäs. 

Arvostan kaikkia, jotka jaksavat moninaisissa paineissa meitä kansalaisia edustaa. He joutuvat kestämään höykkyytystä niin muiden poliitikkojen kuin median taholta. Jokaisesta virheestä etsitään pelissä maalin paikkoja. Palkkaa en osaa kadehtia, kun työpaikka pitää lunastaa neljän vuoden välein. 

Minuakin meinattiin pyytää kerran kansanedustajaehdokkaaksi. Ja kun olin silloin vähän hakusessa, lupasin harkita, otanko lähetystön vastaan. Ei tarvinnut montaa päivää harkita, kun jo alkoi ilkeä ryöpytys sanomalehti Pohjalaisen tekstaripalstalla. Ilmeisesti asia oli jo vuotanut toiseen ryhmittymään. Viisastuin sitten, sillä en ole loppujen lopuksi kovin paksunahkainen ihminen. Joskus jos loukkaannun, voin olla myös pitkävihainen ja sellainen negatiivisuus syö ihmistä. Toisaalta olen sitten aina puolustanut ihmisiä, jotka joutuvat syyttä tai syystäänkin pelinappuloiksi. Uskon, että pääsääntöisesti ihmiset yrittävät parastaan, mutta tavallinen ihminen unohtelee asioita eikä ehdi paneutua kaikkeen. Yli-ihmisiä on vähemmän, ja siksi virheitä tulee. Puoluekannasta riippumatta pääministerien silmäpussit näyttävät aina kasvavan ja olemus käy harmaaksi. Jokaisessa hallituksessa on nainen, joka nostetaan tikun nokkaan, ja joskus mieskin. 

Eräässä juhlapuheessa kiinnitin taas huomiota siihen, että puhuja kiitti "asiantuntija Virtasta" ja samaan hengenvetoon Virtasen naispuolisia kollegoita jotka olivat "Anna" ja "Maija". Ehkä naiset koetaan alitajuntaisesti miehiä läheisempinä henkilöinä. Usein julkisuudessa on puhuttu Annelista ja Kaisasta, mutta vastaavasti pääministeri Kataisesta ja ohjaaja Luukkosesta. Voi myös olla, että erityisesti tuossa naisten oletetussa ihmisläheisyydessä piilee vaara, että asiat tulevat vielä enemmän iholle kuin miehillä, ja siksi täytyy kovettaa itseään ja ottaa etäisyyttä. Mutta totta kai miehissäkin on paljon herkkyyttä. Tittelinkin takana on aina ihminen.

Iloa ja voimia työhönne, kaikki kansanedustajat. Toivon että säilytätte herkkyytenne ja ihmisläheisyytenne, vaikka työnne on vaativaa, kiitosta ei aina tule ja tärkeänä pitämänne tavoitteet usein pakenevat. Stand up -koomikko Tyyne Kettusen sanoin toivon teille myös keskenääntoimeentulotukea. 

Jälki

Yhtenä aamuna olin hiihtelemässä ja varasin aikaa laduntekoon. Silloin ei ollut Syötteelläkään vielä montaa kilometriä konelatua. Vastaan tuli puolessa välissä vanhempi mieshenkilö, jolle iloisesti huikkasin, että nyt on molemmilla latu auki. Hän kuitenkin vaikutti huolestuneelta ja kysyi vähän äreästi, että lähditkö tuolta parkkipaikalta. Arvelin, että hän ehkä on ottanut työkseen pitää nämä ladut auki, ja nyt ehdin ennemmin.

Muistan, miten isä opetti tekemään riittävän leveää ja tasaista latua. Harmitti, jos joku oli ennen ladun kovettumista ehtinyt hiihdellä liian kapeaa uraa, luistatellut suksilla sivuun tai pyllähtänyt mäessä. Miehelläni on ollut lapsena samanlaiset tavoitteet ja murheet, ja hän avaa hyvää latua vielä nykyäänkin.

Mietin ladulla, mahtoiko oma latuni olla yhtä hyvää ja tasaista kuin tuon vastaantulijan. Tuliko lipsuteltua vai hiihdinkö tasaista? Palatessa vastaan lasketteli iloinen vanha mies, ja tyytyväisenä totesin, että myös minun tekemäni latu oli varsin kelvollista. 

Lumeen jää jälkiä. Voi jäädä ura, jota toisen on hyvä seurata, voi jäädä enkelinkuva. Voi jäädä myös kuoppia, joihin toinen kompastuu. 

Elämäni jättää jälkiä, myös toisen ihmisen sydämeen. Voi jäädä iloa ja voimaa ystävällisyydestä, hymystä, toisen huomioimisesta ja mukavasta juttutuokiosta. Voi jäädä myös muistoja ainaisesta tyytymättömyydestä, epäkohteliaisuudesta, itsensä jatkuvasta esiintuomisesta ja huumorista joka perustuu toisen aliarvioimiseen. Voi jäädä hyvä esimerkki, jota joku tahtoo seurata, tai huono malli, josta ottaa opikseen. 

On pelkästään hyvä, jos uusi lumi peittää jotkut elämäni jäljet. Joidenkin jälkien toivoisin pysyvän. Tulkoon tässä nyt sekin sanottua, että olen virkannut kesästä asti ahkeraan ikkunaverhoja, niin ettei ole ehtinyt paljon blogia kirjoitella. Jokaiseen senttiin on kulunut puoli tuntia ja jokaiseen verhoon 80 tuntia. Salaa toivon, ettei perikunta heti tilaisuuden tullen kiikuttaisi niitä kirpparille ja arvioisi käyväksi hinnaksi vitonen kappaleelta. Samalla koetan opetella arvostamaan sitä, minkä joku toinen on tehnyt. 

Ruskaretki

On ollut juhla-ajan hulinaa eikä ole ehtinyt tai jaksanut kirjoittaa blogia. Vietimme kuusikymppisiä ensiksi oman perheen kanssa Helsingissä. Ikäero isännän kanssa on vain kymmenen päivää, joten voimme juhlia yhdessä. Tarjosimme lapsille ja lastenlapsille päivällisen ravintola Murussa. Siellä ei tiedä menuta etukäteen, vaan ravintola valmistaa aterian päivän parhaista raaka-aineista. 

Kymmenhenkinen seurueemme oli tyytyväinen ruokaan, mutta yhteinen ajatus oli, että palvelu ei ollut erityisen huomioivaa tai ystävällistä. Pojan tyttöystävä lausui sanoiksi sen, minkä itsekin olin noteerannut: Aivan kuin lapset olisivat olleet jotenkin tympeä rasite, vaikka he käyttäytyivät kauniisti. Palvelu heijasteli tältä osin koko suomalaisen yhteiskunnan asennetta lapsiin. Oikeastaan yli 900 euron laskusta olisi pitänyt vaatia reilusti alennusta ja huomauttaa, että lapsetkin ovat asiakkaita.

120-selfie Cirellassa

Seuraavana viikonloppuna järjestin Taivalkoskella "Elämäni laulut" -yhteislaulutilaisuuden seurakuntatalolla ja sen päälle koristekaakkukahvit. Äitini tapasi sanoa täytekaakkua koristekaakuksi. Oli mukava valita lauluja (ja joitakin kuvia) elämän eri ikävaiheista tuutulaulusta taivaslauluun ja kertoilla niihin liittyviä ajatuksia. Huomasin että myös muut viihtyivät. Ja diakonissa Heidi Keränen lauloi meille herkistävän laulun, jonka Jouko lähetti minulle kihlakesänä 1982 C-kasetilla, kun olin harjoittelijana Ruukin koeasemalla, Kirkan Leijat: "Luokses leijan jonka lähetin yli vuorten tuuli kuljettaa, tuuli kuljettaa..." Jouko oli nauhoittanut sen veljensä Jukan LP-levyltä. Näin pitkälle leija on lentänyt! 

Sitten oli vihdoinkin vuorossa matka Italiaan. Olemme jo useana vuonna miettineet, että olisi vuoromme käydä tervehtimässä vävykandidaatin kotiväkeä Cosenzassa Etelä-Italiassa. Perhe on vieraillut jo pari kertaa Suomessa. Tyttäreni ja hänen kihlattunsa ovat juuri ostaneet Ylöjärveltä uuden kodin ja otimme heidät mukaan matkaoppaiksi. 

Francescon koti oli hyvin vieraanvarainen. Ensinnäkin Francescon isä haki meidät autolla Roomasta: edestakaista matkaa kertyi noin 1050 km. Onneksi nopeusrajoitus tiellä oli 130 km/h ja vuoret oli puhkottu tunneleilla. Perillä Calabriassa saimme oman asuinkerroksen, jossa yövyimme kolme yötä, ja meitä ruokittiin huomattavasti paremmin kuin piispaa pappilassa. 

Italialaisille ruoka on hyvin tärkeä asia. Kodin autotallissa kypsyi tynnyreittäin viiniä ja ruokakomerossa oli satoja säilyke- ja hillopurkkeja sekä tietysti viinipulloja. Itse tehdyt kestomakkarat olivat maukkaita. Oli mielenkiintoista seurata miten tärkeitä ja paljon keskustelua aiheuttavia valintoja ruokatilaukset myös ravintolassa olivat. Ja välillä piipahdettiin syömässä parin tunnin ajomatkan päässä, kun siellä oli mainio kalaravintola. Oli ilo katsoa myös suvun yhteisöllisyyttä. Ollaan koolla isolla porukalla, ja vähintäänkin lähetellään herkkuja suvulle. Ei siis pelkästään terkkuja niin kuin täällä Laihialla.

Italia on sanomattoman kaunis maa, paljon vuoria ja paljon merta. Eräs retkemme suuntautui Pollinon kansallispuistoon ja kuljeskelimme pyökkimetsän läpi näköalapaikalle. 

Loman lopussa yövyimme kaksi yötä Caprilla. Matkustimme junalla Napoliin ja sieltä pikalaivalla Caprin saarelle. Toivoin pääseväni sinne, koska ruotsalaisen lääkärin Axel Munthen (1857 - 1949) kirja "Huvila meren rannalla" teki minuun nuorena suuren vaikutuksen. Kävimme tuossa upeassa paikassa, Villa St. Michelessä, käyskentelimme helteisenä päivänä sen puutarhassa ja talossa, joka sisältää paljon kiinnostavia esineitä aina antiikin ajoilta saakka. Paikalla on ollut aikanaan joku  keisari Tiberiuksen villa, ja Munthe hyödynsi kaivauksissa löytyneitä esineitä ja kirjoituksia omassa villassaan. Istuimme juomassa kahvia näköalaterassilla ja muistelin, että täällä äiti ja isäkin ovat käyneet ja äiti kertoi innoissaan tästä paikasta.

Näkymä St. Michelestä

St. Michelen puutarhasta

Vielä ehdimme kokea kiireessä sykkivän Napolin ja maistaa maailman parhaita pizzoja parissakin kuuluisassa pizzeriassa, joihin joutui jonottamaan kadulla. Ihmettelimme vanhassa kaupungissa käsityöläisten taitoa, kun he valmistavat paitsi seimiasetelmia, myös toinen toistaan taidokkaampia liikkuvia pienoismalleja eri ammateista. Minäkin ostin Marian, Joosefin ja lapsen, sekä myös eläimiä.

Moni on muistuttanut sanonnasta "Nähdä Napoli ja kuolla". Ehkäpä Napoli olikin erinomainen retkikohde meille, joiden elämä on selkeästi kääntynyt syksyä kohden, ja joskus tuntuu, että ei enää jaksa niin kuin ennen. Elämä saa nyt jatkua kauniina ruskaretkenä. Mihin ja miten kauas tie johtaa, sitä emme tiedä.