Lynkkaus ilman oikeutta

Olen varonut ottamasta julkisesti kantaa asioihin, jotka liittyvät nimeltä mainittuihin henkilöihin ja heidän edesottamuksiinsa. Nyt panen minäkin rikkani rokkaan siinä toivossa, että kirjoitukseni pysäyttäisi itse kutakin miettimään, kestääkö pystyssä.

Tapaus Teemu Laajasalo ajatutti paljon ja ärtymyskin nousi, kun ajattelin, miten jotkut, joilla on valtaa, tuppaavat päihtyä siitä ja käyttää sitä omaksi hyväkseen. Esimerkiksi tavanomainen hotellihuone ei riitä, vaan hommataan luxusta työnantajan piikkiin. Tämänhän Laajasalo on myös myöntänyt.

Mutta asiassa on myös toinen puoli, joka on kuin kirkas kuva tämän maailmanajan epäeettisistä toimintatavoista. Johanna Korhonen ei mielestäni toiminut oikein ja vanhurskaasti. Korhonen tuskin ajatteli rikkovansa kahdeksatta käskyä vastaan eli antavansa Laajasalosta väärää todistusta. Ja kuitenkin.

Lutherin Kahdeksannen käskyn selitys Isossa Katekismuksessa alkaa näin: Oman ruumiimme, aviopuolisomme ja ajallisen omaisuutemme lisäksi on meillä vielä yksi aarre, nimittäin kunnia ja hyvä maine, joita vailla emme saata olla. Emme mitenkään voi elää ihmisten keskuudessa julkisessa häpeässä, jokaisen halveksimana. Siksipä Jumala ei tahdo, että lähimmäiseltä maine, hyvä nimi ja nuhteettomuus viedään tai se pilataan.

Luther tarkentaa vielä: Ketään ei ole pantu julkisesti tuomitsemaan tai nuhtelemaan lähimmäistään, vaikka huomaisikin tämän tekevän syntiä, ellei hänelle ole annettu tehtäväksi tuomita ja nuhdella. - Saatan kyllä nähdä ja kuulla lähimmäiseni tekevän syntiä, mutta minun tehtäväkseni ei ole annettu saattaa häntä puheenaiheeksi toisten kesken. Jos siis olen kärkäs tuomitsemaan ja lausumaan arvosteluni, lankean syntiin, joka on toisen syntiä suurempi. -- Keneltäkään ei saa riistää kunniaa ja hyvää mainetta, ellei sitä häneltä julkisella tuomiolla (oikeusistuimessa) ole jo ennen riistetty.

Sydämeni sanoo Aamen Aamen. Luther sanoo mielestäni jotain tosi tärkeää ja syvällistä. Ensin siis olisi asiat tutkittava, sitten vasta hutkittava. Jos huomautettavaa löytyy, asia on vietävä selvitettäväksi asianomaiselle toimielimelle. Jos on syytä tehdä rikosilmoitus, se on tehtävä. Kristityn tehtävänä on toimia oikein, oikeudenmukaisesti ja samalla lähimmäisen mainetta suojellen. Kaikkea ei tarvitse revitellä julki. Vaikka Korhonen toimii hiippakuntavaltuuston puheenjohtajana, tuo Kallion seurakunnan asia ei kuulunut hänen tutkittavakseen ja tuomittavakseen. Asia levisi julkisuuteen ennen kuin asianomainen sai antaa vastineensa. Vastinetta vaati henkilö, jolle se ei luottamustoimensa puolesta kuulunut. Korhosen johtamaa hiippakuntavaltuustoa, jolla hän tuntui perustelevan oikeuttaan penkoa asioita, ei oltu edes informoitu asiasta. 

Julkisuus toimii nykyään nopeasti ja tehokkaasti. Näyttää siltä että toimittajat, pastorit, professorit ym. rientävät mielellään imemään veret jokaisesta, jota vastaan on huomautettavaa, erityisesti liittyen raha-asioihin. Kun näin toimitaan, suuri joukko talloo lokaan ihmisen mainetta, vaikka puolueeton toimielin tai oikeuslaitos ei ole vielä saanut asiaa pöydälleen. 

Moraalinen toiminta ei kuitenkaan ole vain raha-asioiden asianmukaista hoitamista ja hyvän esimerkin näyttämistä vaatimattomuudessa, vaan myös ihmisyyttä ja mahdollisen kostonhalun tai muiden vaikuttimien alas painamista. Tässä  mainitussa asiassa tuntui nimittäin tuoksahtavan myös hiljakkoin käytyjen piispanvaalien jälkitussahduksia. 

Sata vuotta sitten moni lynkattiin ilman asiallista ja asianmukaista oikeudenkäyntiä. Niin tapahtuu myös tänään, kun ihmisten maine tahrataan. Miten helposti se käykään, kun vaikkapa suutuspäissään kirjoittaa nettiin jotain? Kristitty on toiselle kristitylle pahin peto. Ja julkisuuden tuoma rangaistus on monasti suurempi kuin rikkeistä kohtuudella kuuluisi seurata. 

Yritän muistaa tämän, kun kirjoitan blogia, sillä olen minäkin ollut se suuremman synnin tekijä arvostellessani toista. Niin kai nytkin. 

Ilo vanhan korjaamisesta

Olen siinä vakaassa uskossa, että aivan pienet asiat ovat tärkeitä. Elämän onni myös syntyy siitä, että havaitsee pienet ilot. Laihialaisen sydäntä lämmittää erityisesti se, että voi jossain kohden hyödyntää jotain vanhaa, kunnostaa, korjata, uudelleenkäyttää, kierrättää. Laihialaisuudessa on hyvää se, että se on aina ollut vastaliike nykyajan konmarille. Periaatteena on, että  mitään ei heitetä pois, kaapit, laatikot ja vintti täytetään ja kaikki vanha korjataan, jos mahdollista. Aika tavaran kaupittoo.

Suksisauvoista tuppaa mennä kädensija-hihnat huonoiksi varsinkin jos käyttää välillä vanttuita (lue: lapaaset, rasat). Villaa tarttuu hihnojen kiinnityspintaan ja lopulta hihnat eivät enää pysy kiinni. Sellaisilla kepeillä on paha hiihtää. Onneksi sain vanhoihin suksikeppeihin uudet hihnat urheiluliikkeestä. Rexin hihnoja ei markkinoilla ole, mutta onneksi One Wayltä löytyi sopivat. Sääli olisi ollut laittaa romuksi hyvät kevyet lasikuitusauvat vain siksi, etteivät pysy kädessä. Ehdin testata uudet hihnat ennen vesisadetta ja hyvät olivat.

Pienenä (lue: nuorena) värkkäsin polkupyörän kanssa (kun mopoa ei ollut). Pesin ja rasvasin, pumppasin ja joskus myös maalasin Miranolilla. Yksi projekti oli saada taka-kissansilmään valot dynamosta. Ja onnistuihan se, vedin ihan itse johdon pitkin runkoa ja oli sitten hienoa ajella pyörällä, jossa oli sekä etu- että takavalot. Siihen aikaan tunsin hyvin kaikki talon ruuvi- mutteri- ja naulavarastot. Tunnistin myös avaimet silmämääräisesti, yleisin noissa hommissa taisi olla 12-millinen. Tosin en ole koskaan oikein oppinut muistamaan kummat ovat hohtimet ja kummat pihdit, ja sanoisinko esinettä viilaksi vai hiomakiveksi.

Olin ensin arka teroittamaan veitsiä, mutta eräillä Vanhanajan Markkinoilla hiomakiven myyjät sanoivat, että rohkeasti vain, jokaisessa suomalaisessa on sen verran Viikinkiä, että osaa teroittaa veitset. Ostin hyvän hiomakiven, sillä onhan Laihian nuukuuden museossakin veitsi, jota on teroitettu niin paljon, että teräosa on käynyt aivan kapeaksi. Siitä se alkoi, tuo näky tähtäimessä. Nyt olen teroittanut ahkeraan saksia, kun olen leikellyt 55 kiloa matonkudetta. Fiskarssin saksien teroituslaite on hyvä, mutta jos se ei tepsi, voi avittaa hiomakivellä.

Torstaina Fiskarssin Soft Touch -saksista kuitenkin katkesi jousi. Leikkaan matonkuteita saksilla, joissa tarvitaan vain puristusvoimaa: työntöjousi palauttaa sakset auki. Muutenhan minulla olisi jo jännetupen tulehdus! Sakset ovat vasta 12 vuotta vanhat, mutta jousi petti kovassa käytössä. Totesimme isännän kanssa heti, että mikään kynänjousi ei tähän riitä, ja Fiskarssien oksasaksien jousta ei malta siirtää, sitä paitsi se näyttää myös vähän isommalta. 

Mikä neuvoksi? Lähestyin Fiskarssin asiakaspalvelua. Sieltä vastattiin ystävällisesti ja pyydettiin lähettämään kuva saksista. Sitten kerrottiin, että ao. mallia ei ole muutamaan vuoteen valmistettu, joten valmistajalta ei löydy enää sopivaa jousta. Tilasin verkkokaupasta uudet edulliset sakset, mutta vanhojen saksien kunnostus askarrutti mieltä. Kääntyisinkö suutarin tai jonkun autotarvikeliikkeen puoleen, josko löytyisi sopiva jousi? Vanhassa talossa on kuitenkin kaikenlaista, ehkä voisin vielä yrittää itse, kunhan mies häipyy metsään.

Ensin oli löydettävä tähtipäämeisseli. Olen saanut joskus joululahjaksi työkalupakin, mutta siellä ei ollut sopivaa. Jouduin turvautumaan Pomin (nimi muutettu) miesluolan seinällä olevaan meisseilivalikoimaan. Sain sakset auki ja huomasin, miten hyväksi ne saa nyt teroitettua, kun terät ovat irrallaan. Miksi en ole tätä ennemmin tajunnut? Sitten kollasin kaikki ne laatikot, mihin äitini ja minä olemme vuosikymmenien (lue: lähes vuosisadan) aikana varastoineet erilaista pikku krääsää. Näytti jo tärppäävän, kun yksissä pikkutytön (entisen) antamissa joululahjapihdeissä oli hyvännäköinen jousi. Se oli kuitenkin liian iso. Lähdin hortoilemaan kartanolle.

Kollasin noin viisi laatikkoa, joissa oli erilaisia ruuveja, muttereita, prikkoja, nauloja yms. Mutta ei. Masentuneena ajattelin, että nuorena tunsin kaikki nämä miesten varastot paljon paremmin. Pesutuvassa (lue: karjakeittiössä) kuitenkin vielä avasin yhden pienen työkalurasian. Siellä oli joidenkin meisselien (ne eivät kuitenkaan näyttäneet tavallisilta ruuvimeisseleiltä) kanssa yhteen koloon asetettuna juuri oikeankokoinen jousi.

Onnellisena kiinnitin jousen paikoilleen, ja kyllä, se toimi. Tosin jousen työntövoima ei meinannut aivan riittää. Avasin sakset vielä kerran, venyttelin vähän jousta, tipautin öljyä saksien kiinnitysruuvin ympärille ja avot: sakset ovat toimineet oivallisesti. Hyvä niin, sillä uudet sakset juuttuivat perjantaiaamuna klo 4 Postin Seinäjoen lajittelukeskukseen.

Tunnistan vaikka unissani 6-7x35 mm:n jousen, ja jos jossain näen uuden hyvän, pidän huolta, että myös vanhat sakset "pysyvät terässä". Myös naisluolassa tarvitaan kunnon työkalut!

Olikohan tämä nyt sen arvoinen asia, että kannatti kirjoittaa? Paljon turhemmastakin peistä taitetaan, esimerkiksi presidentinvaaleissa. On niin paljon turhaa kulutusta, ja paljon viitsimättömyyttä ja osaamattomuutta. Yrittämisestä ja onnistumisesta saa kuitenkin niin paljon iloa, että mikään rahallinen säästö tai muu sellainen ei riitä sitä mittaamaan. Aina kannattaa yrittää.

Välihousut

Paappa piti välihousuja ja isäkin joskus, vaikka oli lämminverinen. Mommani jäämistöstä löytyi 70-luvulla hyviä kuteita. Mommalla oli "aseet" solassa, ja siellä olevat käyttämättä jääneet kuteet paappa antoi ehkä äidilleni, joka paukutteli mattoja. Ainakin muistan äidin sanoneen, että mommalta on jäänyt hyviä kudekeriä, oikein tiiviitä, ja ihmeen paljon raappapuuvillaa − varmaan paapan välihousuja. 

Välihousuista ei nuoriso juuri tiedä, eikä raappapuuvillaisista ainakaan. Minäkään en oikein muista, olivatko ne rusehtavia pitkäraitaisia vai sinertäviä? Silloin talvet olivat kylmempiä ja ihmisillä oli tapana pukeutua säänmukaisesti. 

Laihianjoki 2018

Joki oli pitkät ajat jäässä, niin että saattoi hiihdellä Mallastehtaan sillalle tai Perälän kouluun. Monella oli luokkakuvassa monot jalassa. Tytöillä alkoi olla jo hiihtohousuja. Myöhemmiltä vuosilta muistan, että kun äidillä ja isällä oli tapana pitää Uuden vuoden tietämissä viikon loma ja tehdä joku matka, olin monasti suurissa vaikeuksissa karjan kanssa, kun säilörehu ja vesiputket jäätyivät -30 asteen paukkupakkasissa. 

Ilmastonmuutos on Trumpista huolimatta totta, sillä niin harvinaisia pakkaset ovat, että tiedotusvälineet ohjeistavat suomalaisia selviytymistaidoissa, mikäli elohopea laskee alle -10 asteen. Viime viikkoina onkin muistutettu pukeutumisesta, vesiputkien jäätymisriskistä ja ruoan varmuusvarastoinnista. Hyvä että muistutetaan, toivottavasti kuopus huomaa edes kylmimpinä päivinä laittaa pitkät kalsarit. 

Ilmastonmuutos ei tarkoita ainoastaan sitä, että meillä talvet lämpenevät, vaan monenlaisia oikukkaita kelejä ja tuulia ympäri maapallon. Jos jossain tulee joskus hyötyä, toisella kertaa tulee ennen näkemättömiä myrskyjä ja raekuuroja. Seitsemännen käskyn selityksessä sanotaan, että luonnon turmeleminen on varastamista tulevilta sukupolvilta, joten parannusta tarvitaan. 

Vääksyn vesimylly

Nyt on sentään ihan hyvä talvi. Kävimme viikonloppuna Hämeessä ystävien luona, ja sielläkin oli maa valkoisena. Oli kaunista ulkoilla puhtaalla lumella. Mutta tuskin huhtikuussa ajellaan hevosella järven jäällä niin kuin 100 vuotta sitten. 

Olen kiitollinen, kun sain myös tänään hiihtää kotikylän pelloilla. Vähän liikaa oli vaatetta päällä, vaikka iltalehtien mukaan piti olla niin jäätävää. 

Hengenantajat

Kuinkahan monta kertaa joku on antanut minulle elämän? Viime kädessähän tietysti uskon, että elämä tulee Luojalta, joka on sallinut tai tahtonut minun tällaisena syntyvän tänne pohjoiseen maahan. Mutta kyllä siinä on takana myös monta ihmistä ja historian tapahtumaa, että meistä itse kukin on olemassa. 

Viime päivinä olen saanut olla jakamassa sitä historiantietoa, mitä perin isäni talosta. Sieltä löytyi paapan ja muutaman muunkin laihialaisen muistelmat vuoden 1918 sodasta, sanottakoon sitä nyt tässä yhtä aikaa sekä sisällissodaksi että vapaussodaksi. Löytyi mm. lehtileikkeitä kirjailija Jaakko Nikkisen muistelmasarjasta, joka julkaistiin Ilkka-lehdessä jo vuonna 1921. Etsin jo marraskuussa puuttuvat osat Seinäjoen kirjastossa olevista mikrofilmatuista Ilkka-lehdistä, ja olen nyt julkaissut Nikkisen kirjoituksen "Laihian äijäkomppanian mukana v. 1918" täällä. Teksti on julkaisuvapaa, koska tekijän kuolemasta on kulunut yli 70 vuotta. Se on myös ilokseni parissa päivässä saanut jo pitkälti toistatuhatta lukijaa.

Eilen julkaisin myös paapan kokoamat muistelmat, jotka täydentävät Nikkisen tekstiä. Kiihkotonta kuvausta sekin. Laihian miehet lähtivät esivallan käskystä suorittamaan velvollisuuttaan, tarkoituksena säilyttää Suomen itsenäisyys, ja siinä onnistuttiin. - Olisinko minä tässä, jos historia olisi mennyt toisin?

Paappa olisi voinut kaatua Hauholla, ellei komppanianpäällikkö Lennart Segerstråle olisi pyytänyt majuri-apeltaan lupaa ottaa 20 vapaaehtoista ja lähteä auttamaan Laihian miehiä, jotka olivat jäämässä saartorenkaan sisään. Segerstråle haavoittui tuossa taistelussa. Paappa ihmetteli kymmenien vuosien päästä, kun pelastuneista riippumattomista syistä Laihian kirkkoon tuli Segerstrålen alttaritaulu, Jeesus herättämässä Lasaruksen haudastaan", että eikö ole meille sodassa pelastuneille tässä aihe ajatella ijäisyyteen pelastumistamme? - Isääni ja minua ei olisi syntynyt, jos paappa olisi tuolloin kaatunut. Saan kiittää elämästäni Segerstrålea? Niin ja iankaikkisesta elämästä häntä joka tahtoo jokaisen pelastaa.

Ostin viime viikolla muistoksi itselleni Segerstrålen Lokin. Tunnen olevani rohkea ja vapaa Lokki. Ei ihme, että olen aina rakastanut Segerstrålen taidetta, ehkä se on kätketty geeneihini. 

Lennart Segerstråle: Lokki

Eräs serkuistani sai estettyä, ettei Forssan torille tullut Lotta-patsasta. Se ei kuulemma sovi työläiskaupungin imagoon. Voihan ollakin, että parempikin paikka patsaalle löytyy. Mutta mIetin, mahtoiko serkkuflikka tulla ajatelleeksi, että hänen isänsä tuskin olisi palannut sodasta, elleivät lotat olisi olleet huoltojoukoissa, ne jotka palvelivat rintamalla ja ne jotka viljelivät maata, leipoivat leipää ja kutoivat sukkia kotipuolessa. - Ehkä tuo rehtori ei olisi syntynyt maailmaan ilman lottia. Patsaan arvoinen asia, että hän kuitenkin syntyi ja on saanut omilla lahjoillaan vaikuttaa itsenäisessä Suomessa! 

En minäkään osaa aina oikeaan suuntaan kumartaa, kiittää niitä, jotka ovat taistelleet koulutuksen, tasa-arvon, työntekijöiden oikeuksien ja oikeudenmukaisuuden puolesta. Tässä maassa on tarvittu sekä vasemmistoa, oikeistoa että keskustaa, että minä saan olla se mikä olen.  

Ja kuinka moni meistä saa kiittää elämästään jotakuta, joka on rohkaissut masennuksessa, vetänyt avannosta, käskenyt mennä lääkäriin, antanut hyvää hoitoa, kehittänyt lääkkeen, opettanut miten elämässä selvitään? Ja ehkä aivan tietämättämme joku on tehnyt jotakin, joka on viivyttänyt sopivasti lähtöä, estänyt onnettomuuden. Huomaatko, tiesi on usein hiekoitettu?

Kaiken tämän lisäksi olemme rukousten lapsia. Monien puolesta ovat esivanhemmat, vanhemmat ja kummit rukoilleet ja rukoilevat. Ja jos ei kukaan muu enää rukoile, niin Jeesus rukoilee.

Kiitos elämästä! 

Maali takkuamisesta huolimatta

Olimme yli viikon mökillä ja saimme ulkoilla ihanassa ilmassa ja sanomattoman kauniissa maisemissa. Onneksi suurin osa sähkökaapeleista on kaivettu maahan, joten emme joutuneet kärsimään sähkökatkoista, kun loppuviikon lumisateet alkoivat katkoa puunlatvoja. Monet joutuvat nyt kärsimään sähkön puuttumisesta. Lyhyt katko voi tuntua hauskalta, saa sytyttää tunnelmallisia kynttilöitä. Pitkään kestäessään sähköttömyys aiheuttaa monenlaisia vaikeuksia. 

Sauvakävelin mökin ympäristössä koiran kanssa ja leikkasin matonkuteita takkatulen lämmössä. Voimistin polvea hiihtämällä lähes joka päivä 5-7 km isännän katsastamia tasaisempia latuja. Viimeisenä päivänä päätin ylittää itseni ja kiertää pikku-Pytkyn eli yhdeksän kilometrin lenkin. 

Se olikin kova rasti, sillä voitelu epäonnistui ja lumi alkoi jäätyä suksenpohjiin. Jäätyminen alkoi vaivata tietysti vasta sitten, kun ei enää viitsinyt kääntyä takaisin ja myös edessäpäin oli monta kilometriä. Päätin, että nyt ei auta hermostua, vaan täytyy vain jatkaa sisukkaasti eteenpäin. Tosin epäuskokin hiipi mieleen, kun suksenpohjissa oli tämän tästä yli viiden sentin paakut. Onneksi mies ja koira auttoivat kiidättämällä aina tarvittaessa kepakon ladulle, jotta sain hangata suksenpohjia sitä vasten. Loivassa ylämäessä täytyi operaatio toistaa parinkymmenen metrin välein, mutta huumoria riitti. Loivassa myötäleessä suuret vaikeudet olivat muisto vain.

Ajattelin, miten tärkeää olisi kaikissa elämän takkuisissa keleissä muistaa, että tästä vielä selvitään, jos ei omin voimin, niin toisten tuella. Onhan se monta kertaa nähty, mutta silti vaikea muistaa pahassa paikassa. 

Vuosi vuoden jälkeen meitä puhuttelevat myös nuohoojaa varten tehdyt mökin tikapuut. Että lumi voikin olla ihmeellistä! Nyt saamme nauttia lumen parhaista puolista täysin siemauksin, kun sitä on myös etelämpänä, ja sääennustusten mukaan vielä tulossa. Hyvää ja sopivan kylmää Uutta Vuotta kaikille!