lauantai 20. heinäkuuta 2019

Puolimatka

Tänään alkoi loma, ja voin ajatella, että olen tehnyt vähintään puolet Taivalkosken pestistäni. Heinäkuun loppu on nimittäin pian ja jälkipuoliskolla on enemmän lomapäiviä. Seurakuntatöissä on ennenkin käynyt niin, että ennen lomaa alkaa piiputtaa. Kesällä on paljon toimituksia, ja paljon muistamista. Tuntuu, että aivokapasiteetti loppuu. Olen ollut hyvin väsynyt viime viikkoina. Sitä iloisempi olin, kun joku seurakuntalainen kysyi myönteisessä äänilajissa, että saatko sinä pitää ollenkaan lomaa ja oli jotenkin niin vilpittömän hyvänmielinen. Voimistuu, kun joku näkee vaivannäön. Kiitos Eliisa! 

Yleensä ajoitan lomani lämpimään jaksoon. Nyt kyllä luulin, että tämä kesä olisi juhannuksen jälkeen kokonaan kylmä ja sateinen. Tänään Koillismaalle saapunut hellesää pääsi siis yllättämään. On vähän totuttelemista miltei parikymmentä astetta korkeampiin lämpötiloihin. Lomatunnelmaan pääsen viimeistään huomenaamulla kello viisi, kun lähden katsomaan, joko Aavannevalla alkaa olla kypsää. Viikko sitten siellä oli jonkin verran punottavia muuramia. Aavanneva on nimetty kaksikielisen lapsenlapseni mukaan ja sen kartalla on lippuja, joissa lukee "stora" ja "hjortron". Kuitenkin ainoastaan Auni on todellinen momman hillahirmu, Aava sen sijaan on momman mustikka- ja hillohirmu. 
Aava ja Auni
On vähän vaikea päättää, missä "lomailisi". Ehkä käyn vilkaisemassa Laihian "perintönevan" ja sitten tulen taas takaisin tänne. Pelkään, että myrskytuuli vei Pohjanmaan valokinkukat pahemmin kuin halla Koillismaan hillankukat. 


Eilen kävimme katsomassa Taivalkosken Teatterin Päätalonäytelmän, kun sain vihdoin seurakseni perheen Päätalo-fanin. Päätaloviikolla kävimme katsomassa Jokijärven Pölkkyteatterin Luponmakaajat. Odotukseni eivät olleet Kalle Päätalo -näytelmän kohdalla kovin korkealla, ei niinkään aiheen puolesta - en vain jaksanut uskoa, että voisin väsyneenä olla pitkästymättä. Kävi kuitenkin niin, että tulin kosketetuksi. Kyyneliä oli turha yrittää edes salailla, kun tallustelin autolle. Ihailin Aila Lavasteen dramatisointia, Sini-Sisko Calamniuksen ohjausta ja erittäin vaikuttavaa näyttelijätyötä. Jäi ajateltavaa. Toivoisin saavani vielä ylpeästi esittää tuotoksen joillekin kesävieraille. 

Luppoakin aion pitää.


sunnuntai 7. heinäkuuta 2019

Hetkiä elämän virrassa

Hetkien virta on ketjuttanut pitkiä, mutta antoisia päiviä. Taivalkoskella on vietetty Kalle Päätalo -viikkoa monine tapahtumineen. Seurakuntakin on ollut menossa mukana monin tavoin ja siinä sivussa on tehty toimituksia. Viikolla oli soutuhartaus, kansanlaulukirkko, pirttiseurat, upea kirkkokonsertti, markkinateltta onnenpyörineen, runon ja musiikin ilta ja tänään juhlamessu, jossa Iijokisarjan lukenut rovasti Markku Tynkkynen saarnasi hyvin koskettavasti. On voittajan olo, kun olen tämän kaiken lisäksi ehtinyt ja jaksanut osallistua jonkin verran muuhunkin ohjelmaan. 

Maanantaina olimme oman päätalofanini kanssa avajaisissa Kalle Päätalon syntymäkodissa Kallioniemessä ja ihailimme näytöstä, jossa tukkilaiset Saku Mikkonen ja Jaakko Saarinen taiteilivat ansiokkaasti tukilla. Rantaan vihittiin käyttöön myös uusi komea ponttuu muistoksi niiltä ajoilta, jolloin ponttuun avulla vedettiin tukkilauttoja Iijokea pitkin. Löytyi myös miehiä, joilta parkkaus kävi osaajan ottein. Iltapäivällä vielä kiersimme kirjastoon kootun Päätalonäyttelyn.
Etualalla Tuomo Horsma, joka vihki ponttuun .
Tiistai valkeni kauniina, ja lähdimme kahdella autolla kohti Hepokangasta ja Saijaa. Minua vähän jännitti, sillä olimme laihialaissyntyisen Pirkko-Liisa Luhdan (Karppi) innostamana ilmoittautuneet Iijokisoutuun. Emme pystyneet aikataulullisista syistä olemaan mukana koko päivämatkaa, mutta veimme auton Hepokankaalle, minne maakravun mielestä oli Jokijärven Kirkkosaaren hartaushetken jälkeen laskettavana aivan riittävän monta kovaa koskea. Saimme hyvän veneen ja perämieheksi soutupäällikkö Leo Siiran, jonka kanssa matka taittui turvallisesti ja iloisissa merkeissä. Lopuksi hän vielä muisti kehua soututaitojamme niin että ryhtini koheni.

Pidimme ensin Kirkkosaaressa heinämaarian hartaushetken, sillä oli Marian käyntipäivä, jota on vietetty sen muistoksi, että Jeesuksen äiti Maria kulki monta päivämatkaa sukulaisensa Elisabetin luokse kertomaan kuulumisistaan. Ihmeekseni huomasin, että matkassa oli pari teemaan erinomaisesti sopivaa jokivenettä, joista toinen oli nimetty Mariaksi ja toinen Maariaksi. 
 

Ilma oli mitä paras, ja nautin soutamisesta suunnattomasti. Olisin mieluusti jatkanut Puttaanmutkaan saakka, nyt soutumatka jäi noin10 kilometriin. Koko soutu kestää viisi päivää ja matkaa taitetaan 160 km. Ehkä vielä joskus osallistumme pidemmälle etapille. "Ratamerkkeinä" toimi reippaita naisia, jotka meloivat kajakillaan koskia ylös alas ja merkkasivat uomaa jäämällä paikoilleen. Kuulin heidän sanovan, että "täällä on ihan sikana venneitä", vaikka minusta myös kajakkeja oli paljon. Meitä oli kaikkiaan pitkälti toista sataa henkeä.
Näimme, miten paljon työtä tuollaisen tapahtuman järjestäminen vaatii ja miten hyvin järjestäjät olivat varautuneet kaikkeen. Edellä laskeneen veneen irronnut hankain ja murtunut veneenlaita korjattiin suvantopaikalla tuossa tuokiossa. 

Työ ja elämä virtaa joskus niin nopealla tempolla, että koskenlasku voi olla luppoaikaa ja lepoa. Yllättävää, eikö totta! Jos ei tee mitään muuta kuin välttämättömän, väsyy. Niin kauan elämä on elämisen arvoista, kun jaksaa kerätä hetkiä.