Sukeltajaksi

Isä rakensi joen rantaan saunan ja tukevan laiturin, kun olin alakoululainen. Laiturilta oli hyvä ponkaista uimaan. Otimme serkkuni Marjan kanssa aurinkoa saunan takaverannalla ja kävimme välillä uimassa ja sukeltelemassa. Joen keskikohdalla meitä ei pohjannut, ja paikoitellen pohja oli mutainen, mutta opimme tuntemaan pohjan kivet, joiden väliä pääsi molskimaan. Kaipasimme joskus enemmänkin uintimahdollisuuksia. Ihmettelimme, miksi Jumala ei ole edes yhtä Laihian isoista viljapelloista tehnyt järveksi! 

Kivi- ja levalammen altaan uintikivi

Saunomme yhä samassa hirsisaunassa, mutta Laihianjoessa uinti on jäänyt vähemmälle. Uimme enemmän Altaalla eli tekojärvessä, jonka alle on jäänyt meidän tilan suota ja metsää. Siellä täytyy tosin varoa, ettei vatsa raapiinnu pohjassa törröttäviin rankoihin ja juurakoihin. Siksi siellä on perusteltua kauhoa koiraa. Syötteen mökillä saamme nauttia pienestä, syvästä ja kirkasvetisestä järvestä, joka virkistää nopeasti.

Tänään aloitin päiväni polkaisemalla reippaasti uimahallille. On se mahtavaa, että meillä laihialaisilla on nykyään oma sisäallaskin, eikä vaasalaisten tarvitse enää kadehtia että käymme mukamas kaupungissa pesulla. Molskin kilometrin verran ja yritin opetella sulavampaa rintauintia. Muistelin tuota lapsuuden uinti-innostusta. Kyllä minusta vielä uimari voi tulla! Mutta yhtä asiaa ihmettelen kovasti: Jo ratojen välissä olevan köyden alta sukeltaminen on vaikeaa. Olen monet kerrat ihmetellyt, miten veden alla sukeltelu ei meinaa nykyään luonnistua, vaikka massaa on kohtalaisesti. Juuri äsken oivalsin syyn: Kehossani on runsaasti rasvaa, joka kelluttaa niin, ettei meinaa millään painua veden alle.  Toisin sanoen olen aivan liian kevyttä materiaa! Luontaiset kellukkeet tekevät minusta puolisukeltajasorsan. 

Yritän pikimmiten löytää kunto-ohjelman, jonka avulla saisin massani koostumusta muutettua niin, että pääsen taas vaivatta sukeltelemaan. Ties vaikka löytäisin vielä jokihelmisimpukoita. 

Iloista ja lämmintä vappua jokaiselle rakkaalle lukijalleni! Jumala siunatkoon sinua ja antakoon sinulle sen mitä aivan välttämättä tarvitset ja lisäksi unelmia.

Hengellisyyttä kaivataan ja odotetaan

Muutama vuosi sitten seurakunnassamme kiinnitettiin huomiota syntymäpäivävierailuihin. Nykyinen diakoniajohtaja teki muistaakseni pienen opinnäytteen aiheesta. Hän selvitti, miten hyvin tavoitamme syntymäpäiväsankarit, kuinka moni ottaa vastaan seurakunnan työntekijän ja miten vierailuja mahdollisesti voidaan kehittää. Silloin todettiin,  että virsikirjan takana oleva syntymäpäivän rukoushetki sopii moniin juhliin. Kotiin viemme lahjaksi kukkia tai hengellisen kirjan.

Seurakuntamme käy tällä hetkellä tervehtimässä 80-, 85- ja 90-vuotta täyttäviä sekä sen jälkeen vuosittain. Yhteiset synttärit järjestetään 70 vuotta täyttäneille ja 75-vuotiaita muistetaan kortilla, jossa muistutetaan, että voi pyytää seurakunnan pappia tai diakoniatyöntekijää vierailulle. Itse toimin keskikaupungin aluetyötiimissä, ja meidän alueellamme teemme kuukausittain 30-40 syntymäpäivävierailua. Huutoniemen ja Palosaaren alueilla on kuukausittain vain 5-10 onniteltavaa, joten syntymäpäivät ovat keskikaupungin alueen erityinen haaste ja merkityksellinen osa työtä. Toki ihan kaikki eivät ole kotona tai eivät halua vieraita, mutta aika monia seurakuntalaisia tavoitamme näin. 

Papinurani alussa joku kertoi, että eräässä kodissa oli poislähtevälle papille sanottu eteisessä, että kyllä meillä virsi olisi voitu veisata vaikka me kommunisteja ollaankin. Ihmisten hengellisyyttä ei saa epäillä! Olenkin tavannut käynneilläni ehdottaa virttä tai syntymäpäivärukoushetkeä. Erityisesti kuluneena vuonna olen todennut, että ihmisten hengellinen kaipaus ei suinkaan ole vähentynyt. Päinvastoin. Kohtaamiset ovat syvällisiä ja antoisia itsellenikin. Kodeissa hiljennytään raamatunlukuun ja rukoukseen ilonkyynel silmässä. Ihmisillä on paljon hiljaista uskoa ja kaipausta Jumalan puoleen. On hienoa, että voidaan viettää vaikkapa keittiönpöydän ääressä pyhä hetki. 

Huhut uskonnon merkityksen vähenemisestä tai kuolemasta ovat liioiteltuja ja jos asiaa tarkastellaan maailmanlaajuisesti, täyttä hölynpölyä. Me kristityt saamme pitää rohkeasti esillä sanaa ja rukousta, ja sitä meiltä myös odotetaan. Jumalan virta on vettä täynnä (Ps. 65)!

Jotain tarttis tehdä ja levätä

Levon merkitystä ei voi liiaksi korostaa. On kylläkin olemassa myös vääränlaista lepoa. Itseäni joskus turhauttaa, jos istun väsyneenä nojatuolissa selailemassa uutisia tai pelaamassa pasianssia. Niska siinä väsyy ja selkä koukistuu. Silloin tuntuu siltä, että kyllä työ aina kotiolot voittaa.

Eilen olikin aivan ihana työpäivä. Koin johdatusta ja hyviä merkitseviä kohtaamisia. Päivän päätteksi oli mukava saunoa ja rentoutua. Pyhä alkaa lauantaiehtoona klo 18. Eräs vanha ystäväni jaksoi aina muistuttaa siitä, että Jumalakin lepäsi seitsemäntenä päivänä. Tänään minulla on ollut mahdollisuus noudattaa tuota esimerkkiä. Nukuin hyvät päiväunet, kuten vanhemmillanikin oli tapana sunnuntaisin tehdä. En käynyt uimassa, kuntosalilla enkä pyöräilemässä, sillä myös liikunnasta saa hyvällä omalla tunnolla levätä, jos on viikolla muistanut rasittaa ruumista. 

Tänä aamuna oli hauska katsella, miten linnut etsivät pesäkoloja. Niillä on suunnitelmia ja tulevaisuudenuskoa. Sitä myös tarvitsisimme kansakuntana. Suomen elämä on ollut vähän sellaista kuin oma surkea perjantaiaamuni.  

Työpaikan tietokone päätti silloin ruveta lataamaan joitain päivityksiä, ja sen seurauksena elämä hidastui oleellisesti. Jokaisen komennon toteutumista sai odotella toista minuuttia, jopa viisi minuuttia. Jokaisen kirjaimen tulostuminen kesti yli sekunnin. Lopulta kaikki oli solmussa. Yritin ajatella, että tämä on nyt sitä slow lifeä, mutta ei se levosta käynyt. Adrenaliini nousi, kun huomasin että yhden pienen asian hoitaminen oli kestänyt lähes kolme tuntia, ja minä kun olin suunnitellut hoitavani tuossa ajassa monta rästityötä. Päivä parani, kun lähdin hoitamaan virkatehtäviä toimiston ulkopuolelle.

Yhteiskuntamme on käynyt hitaalla myös, mutta harva sen on levoksi kokenut. Työtön ei osaa nauttia työttömyydestä eikä yrittäjä konkurssista, joka päättää pitkät työpäivät. Huonot uutiset ovat lietsoneet varovaisuutta ja hillinneet yritteliäisyyttä. Nyt kun hallitus yrittää tehdä jotain korjatakseen kurssia, ne, jotka eivät mitään osanneet tehdä, moittivat kurkku suorana. Paremmalta näyttäisi, jos kaikki ponnistelisivat yhteistuumin, että saataisiin kone käyntiin. 

Kuva: Francesco Bartoli

Asiat ovat monimutkaisia, ja kaikkien viisautta tarvitaan. Jotkut ajattelevat että yhteiskunta on heitä varten, mutta eivät näe asian toista puolta. Jotkut taas ovat ansainneet ja ansaitsevat yli kohtuuden ja ovat tehneet mukamas laillisesti vääryyttä kiertäen veroja. Tämä kielii siitä, että yhteiskunnan arvopohja on heikko. Se lähentelee Neuvosto-yhteiskunnan arvoja, kolhoosikulttuurissa kun saattoi ajatuksena olla että kaikkea saa ottaa kotiinsa, kunhan kukaan ei näe. Ja tärkeintä ei ole onko kylvökoneessa siemeniä, vaan se kuinka monta hehtaaria työn sankari kylvää (tyhjällä koneella), jos siemeniä ei ole tullut pellon laitaan ajoissa.  Näin meille ainakin kerrottiin. 

Jumala tarkoitti, että lepopäivänä paitsi levätään myös pyhitetään se oppimalla oikeudenmukaisuudesta, lähimmäisenrakkaudesta ja jumalasuhteesta. Tarvitsemme pyhiä asioita, että elämän arvopohja olisi kirkas. Tarvitsemme myös armoa ja rakkautta, että jaksaisimme elää ja iloita. Yritteliäisyyttä ja lepoa sopivassa suhteessa. 

Voittaako eläimellisyys ihmisyyden?

Eräs hyvin rakas sissi oli viikko sitten kisailemassa sotilastaitokilpailussa. Hän kertoi, että joukkona tultiin maaliin väsyneintä kannustaen ja hyvä fiilis jäi kisasta, vaikkei kärkijoukkoihin päästykään. Parhaimmillaan tuota samaa saa kokea myös arkielämän koitoksissa: kannustusta ja välittämistä, reilua peliä ja hyväntahtoista menoa. Mutta sielläkin, missä puhutaan kauniisti keskinäisestä kehumisesta ja tsemppaamisesta, saattaa olla takana kilpailuhenkeä ja kateutta. Olenko valmis huomioimaan toisia vain, jos nämä jollain tavalla vievät eteenpäin omia pyrintöjäni? 

Osaammeko me ihmiset olla koskaan pyytettömiä? Jumalallista pyyteetöntä rakkautta kuvataan sanalla agape. Agape on toisenlaista kuin vaikkapa rakastuminen, joka etsii omaa onnea. Agape-rakkaus rakastaa silloinkin, kun rakkauden kohteessa ei ole mitään rakastettavaa tai kun rakkauden kohde ei osaa osoittaa vastarakkautta. Jumalan rakkaus, jota saatamme joskus heijastaa, ei laskelmoi, vaan lahjoittaa sulasta hyvyydestä.
J
Jesajan kirjassa kerrotaan miten susi ja lammas samoin kuin lehmä ja emokarhu käyvät kerran yhdessä ilman saaliinhimoa ja pelkoa. Uskonkin, että taivaassa on paljon eläimiä. Eläimet ovat myös joskus vallan pyyteettömiä. Sissi-kissa asettuu kehräämään kipeän polven päälle ja nuolee väsyneen kättä. Se ilahduttaa leikillä ja levolla. Toki Sissi tietää, keneltä saa ruokansa. Ehkä kissa on suloinen kissanmuonan tähden? Tai kiitollisuudesta?

Muistanpa, miten eräs koira, jota en koskaan ruokkinut, käyttäytyi lohduttavasti. Olin nuorena kesätöissä englantilaisella farmilla, ja kun sain kirjeen kotoa, talon koira oli vallan liikuttava. Se vaistosi koti-ikäväni ja asettui viereen turkki kiinni ihossani. Myös omalla paimenkoirallamme on paljon tunneälyä. Jopa lehmillä on sympaattisuutta ja lämpöä usein paljon enemmän kuin kilpailuhenkisillä ihmisparoilla. Voittaako eläimellisyys ihmisyyden?

Monta reittiä ja yksi tie

Opettelin tänään uusia reittejä, kun koeajoin uutta virkapyörääni kaupungissa. Luin oikein pyöräilykarttaa osatakseni hyödyntää pyöräteitä. On mukava katsoa kaupunkia uusin silmin uusilta poluilta. Sitä paitsi olen ihan lapsellisen iloinen uudesta ja edullisesti hankitusta pyörästä. Jo lapsena ensimmäisen pyörän saaminen oli juhlaa. Naapurimme Laineen isäntä kokosi ja möi henkilökunta-alennuksella vanhemmilleni Terässiiven, josta tuli koulupyöräni. Se oli tietenkin aikuisen kokoinen, joten harjoittelin polkemaan sitä seisaaltani sivusta päin vimppaamalla. 

On hyvä muistaa, että monia teitä pääsee päämäärään. Kun tehdään valintoja toimintatavoista, voidaan hyvään lopputulokseen päästä monella tavalla. Uskon myös, että kun ihmiset valitsevat puolisoa itselleen, ei ole olemassa vain yhtä ainoaa oikeaa, vaan elämänsä voisi jakaa onnellisena jonkun toisenkin ihmisen kanssa, jos molemmilla vain on tahtoa oppia tuntemaan toistaan, hyväksymään toisen erilaisuutta ja löytämään yhteisiä mielenkiinnon ja ilon aiheita. Yleensä vaihtamalla ei parane, koska aina tarvitaan samanlaista vaivannäköä. Oikeastaan mitään hyvää ei saa ilman opettelua, vaikeuksia ja vaivaa. 

Myös ihmisten hengellinen tie on hyvin erilainen, vaikka päämäärä on sama. Tosin uskon, että elämässä vain yksi Tie vie lopulta perille: Jeesus Kristus. Sen Tien löytäminen ja kulkeminen on kuitenkin Tien itsensä vastuulla, sillä hän on se paimen, joka johdattaa, kun itse en osaa. Lutherin teologian mukaan ihminen ei voi valita Tietä, vaan Tie valitsee hänet. Ainut mitä ihminen voi ja osaa tehdä, on kieltäytyä Tietä kulkemasta. 

Iloa kiloihin

Rohkenin uhmata talviseksi muuttunutta keliä ja käydä tänään ensivisiitillä Monitoimitalon kuntosalilla. Kokemus oli hyvä, siellä on riittävästi välineitä jalkojen ja yläselän treenaamiseen. Paikalla olleet bodaajatkin vaikuttivat ystävällisiltä. Taidan avata uuden ladun ja  hommata kausikortin. Jos rospuuttokelit jatkuvat, sisäliikunta saa sopeuttaa naista uuteen olotilaan. 

Nuorena tunsin itseni voimistelutunneilla kömpelöksi. Oli masentavaa loikkia vaikkapa kaurishyppyjä näytösluontoisesti salin päästä päähän tai yrittää tasapainoilla puomilla. Kun kädet piti viedä selällä maaten rennosti ylhäälle lattiaan, liikunnanopettaja tuli kysymään että pelleiletkö sinä. Sitten hän paineli käsiä ja kysyi, että oletko viallinen vai onko sinulla huono ryhti? Jäi jotenkin mieleen, en keksinyt vastausta. Samoin muistelen, että äiti ja täti moittivat askellustani liian pitkäksi ja poikamaiseksi - vaikka askel taisi olla juuri sellainen vetävä ja joustava jollaista kulkisin jos vielä pääsisin. 

En ollut sinut oman kroppani kanssa, vaikka se silloin oli varmasti aivan sutjakka. Lienee tavallista, että nuoret ihmiset ovat kovin itsekriittisiä. Nyt on fläskiä kertynyt joka puolelle, mutta omanarvontuntoa ei enää pienet horjuta. Käsiä en vieläkään saa sillä lailla taakse, mutta nyt en pidä mahdottomana, että ryhdin saisi vielä tämänikäisenäkin oikaistua. Ihminen oppii kaikenlaista ja pystyy monenmoiseen, kunhan on motivaatiota. 

Telkät eivät ole moksiskaan takatalvesta, vaan sukeltelevat touhukkaina joessa. Niiden täytyy tehdä valtavasti töitä vain pysyäkseen paikallaan vuolaassa virrassa. Joskus sitä ihmettelee, miten linnut jaksavat lentää pitkiä muuttomatkoja ja pystyvät sopeutumaan niin moneen säähän. Mutta kyllähän sopeutumiskykyä vaaditaan myös meiltä ihmisiltä! Minäkin yritän nyt nostaa kuntoa jaksaakseni matkustaa syksyllä Afrikan helteisiin. Koetan korvata rikkinäiset niveleni vahvoilla lihaksilla ja oppia tuntemaan mitä sydän jaksaa. Opettelen myös uudenlaista rohkeutta mennä vapaa-ajallakin paikkoihin, missä on mahdollisesti muitakin ihmisiä. En etsi motivaatiota siitä, että haluaisin olla toisenlainen, vaan selviytymisestä, jaksamisesta ja ilosta.

Kylmähoitoa

En ole varma, onko Ikaalisten kylpylässä kylmäallasta. Olin siellä viikon kuntoutuksessa. Kävin kerran ulkoaltaassa, mutta sielläkin veden lämpötila oli lähes 30 astetta. Tänään kävelylenkillä kipeytyi polvi, kun kävelin kovalla alustalla. Parempi polveni turposi ja sitä särki kotimatkalla. Onneksi myös armaallani oli sama ajatus kuin minulla: Mitä jos mentäisiin altaalle liottamaan niveliä?

Allas tarkoittaa meikäläisittäin Kivi- ja Levalammen säännöstelyallasta. Siellä meillä on mainio ilmava metsäsauna ja altaan vesi oli vielä ihan virkistävää. Talviturkit heitettiin jäiden sekaan. Telkät sielläkin jo uiskentelivat pönttönsä lähellä ja tiaiset merkkasivat reviiriä.

Kotiin tultua oli jännittävä tilanne naapurissa. Onneksi veljeni valvoi etänä ja hälyytti meidät huolettomat. 

Olin viikon poissa kotoa ja sillä aikaa  myös tuvan kello on palautunut Uurmaakarintien kellosepältä ja lyö komeasti. Rakastan vanhan kellon lyöntiä, joka muistuttaa ajan kulusta. Kello on kiidättänyt aikaa yli sata vuotta. En ole itsekään enää nuori. Aika on pysähtynyt monta kertaa. Sydäntä on kylmännyt. Olen epäröinyt uskallanko elää, ja löytänyt kuitenkin aina uutta iloa, uusia mahdollisuuksia, lämpimiä ihmisiä, unelmia, voimaa. Jumalalle kiitos!  

Olla vai ajaa hiljaa

Päivään on sisältynyt sekä vauhtia että viipyileviä venytyksiä. Yhdestä itsekriittisestä kysymyksestä en pääse eroon näköjään koko elämän aikana: Miten paljon saa puhua? Joskus ryhmässä kysymykseni tai mielipiteeni vievät aikaa tärkeämmiltä asioilta tai tilaa hiljaisemmilta. Voi käydä myös niin, että kun yritän olla humoristinen tai pälätän muuten vain, joku pahoittaa mielensä. On vaarana osua johonkin herkkään paikkaan. Joskus minua onkin varoitettu erityisesti mustan huumorin vaaroista, sitä kun kaikki eivät ymmärrä. 

Toisaalta mietin, että kun ajatus on vilpitön eikä ole tarkoitus loukata eikä nälviä ketään, niin silloin saa jättää asioita myös kuulijan vastuulle. Jos joku vihastuu, hänellä voi olla tarve olla vihainen jollekin. Myös minulla itselläni taitaa olla herkät kohtani, joita muut eivät voi tietää. 

Oikeassa olemisen vahvat sanat ovat kuitenkin tulossa vieraammiksi, kun elää vanhemmaksi. Ja kaiken ei tarvitse tapahtua kovin nopeasti, on varaa odottaa, osaa ajaa hiljempaa. Jumalakin antaa ihmisen usein odottaa. Hän tahtoo nimittäin kasvattaa omissaan kärsivällisyyden hyviä hedelmiä. Muita tavoiteltavia elämän tuotoksia ovat rakkaus, ilo, rauha, ystävällisyys, hyvyys ja uskollisuus.(Gal. 5:22.) Toivon todella, että huumorinikin kukkisi rakkautta ja ystävällisyyttä. 

Yhteiskunta on kannatellut

Olen parhaillaan hyötymässä yhteiskunnan tuottamista arvokkaista palveluista ja aivan innostunut. Pääsin kuntoutukseen ja sen seurauksena toivoisin pystyväni pitämään parempaa huolta nivelistäni ja kävelemään paremmin. Ykköstavoitteeni on viivyttää keinonivelleikkausta mahdollisimman pitkälle. 

Vasemmalla kirkontorni, oikealla vesitorni
Maisema lienee monelle tuttu kolmostien varresta

Olen osannut liikkua hikiliikuntaa kohtalaisesti, mutta en ole oikein osannut vahvistaa oikeita lihaksia. Kuntosaliin olen nyt uskaltautunut ensimmäistä kertaa elämässäni, ensin kurkistamaan ja sitten myös kokeilemaan laitteita ohjatusti. Saan neuvoja sekä lihaskunnon kohentamiseen että oikeanlaisiin elämäntapohin, henkiseen hyvinvointiin ja työelämän kuormittavuuden hallitsemiseen. Kyseessä on siis varsin kokonaisvaltainen oman elämän tarkastelu. Aivan loistojuttu! 

Havahduin eräässä pöytäkeskustelussa siihen, että yhteiskunta on antanut minulle mahdollisuuden kouluttautua kahdelle akateemiselle alalle. Olen saanut myös tuottaa elintarvikkeita yhteiskunnan tuella, koska jos kuluttaja joutuisi maksamaan niistä oikean tuotantokustannuksia vastaavan hinnan, myös meidän maassamme olisi nykyistä paljon enemmän aliravitsemusta. Lisäksi olen saanut ja ilmeisesti tulen edelleenkin saamaan hyvää terveydenhoitoa ja sitten vielä tämä kuntoutussatsaus. Olen kiitollinen ja toivon voivani palvella omalla alallani uskollisesti eläkeikään saakka. Tosin on sanottava, että ellen jostain syystä tähän tavoitteeseen yllä, voin kuitenkin olla ylpeä myös omasta työpanoksestani eri aloilla. 

Tänään olen iloinen myös uudesta polkupyörästä. Kävin paikallisessa urheiluliikkeessä ja ostin vähänkäytetyn 7-vaihteisen ulkovaihteisen Helkaman itselleni kaupunkipyöräksi. Eli vaikka minulla on täällä viime kesänä ostettu käytetty Nishiki mukana, ostin toisenkin kauniin pyörän ja vien samassa pyöräkoukussa lauantaina kotimaakuntaan! Joku voi pitää minua hassuna ja sehän eittämättä olenkin. Mutta ajatuksena on, että vien Helkaman Vaasaan ja huristelen sillä virkamatkoja keskikaupungilla. En kuitenkaan ehdi polkea kovin monena työpäivänä kotoa töihin, koska yhdensuuntainen matka on kolmisenkymmentä kilometriä. Jaksamisestahan ei ole kysymys. Vieno hymy.

On niin paljon moitepuhetta. Yksi iso osa moitepuheesta kohdistuu yhteiskunnan toimintoihin ja erityisesti siihen, jos niitä ei voida pitää entisellä tasolla. On hyvä nähdä myös toinen puoli: Monenlaiset mahdollisuudet, turvaverkot, palvelut ja välittäminen. Sama koskee tietysti myös omaa itseä, oman perheen jäseniä, työ- ja muita yhteisöjä, joissa olen osallisena. Olisi hyvä oppia näkemään se, mikä on hyvin, ja mikä on hyvin vielä senkin jälkeen, kun sitä ei enää ole. Toivottavasti pyörää ei kuitenkaan varasteta.

Valheella on lyhyet jäljet

Olen kuullut usein sanottavan, että täytyy kunnioittaa sitä minkä toinen ihminen kokee todeksi: Se on hänen totuutensa. Se ei ole aina helppoa. Ei ole helppoa ymmärtää ja hyväksyä, että jokaisella on oma totuutensa. Onko totuus suhteellista? Olisi niin mukavaa, kun totuudenpuhuminen ja valheenpuhuminen olisivat helposti erotettavissa ja voisin sanoa, että minä puhun totta ja sinä valehtelet. Tällaiseen syyttämiseen olen kyllä langennut. Olen myös sydänjuuria myöten loukkaantunut siitä, että toinen ihminen kokee ja puhuu asiat aivan toisin. Olen ottanut asioita henkilökohtaisesti silloin, kun olisi pitänyt ehkä nähdä asia toisen kannalta. Ehkä sydämeni on särkynyt ihmisten petollisuudesta aivan turhaan. 

Ajattelen, että varsin monissa asioissa on kyllä olemassa myös absoluuttinen totuus. Pienenä astuin kerran vastamaalatulle kynnykselle ja levitin tassullani maalia matolle, vaikka siitä oli varoitettu. Väitin äidille, että en ole astunut maaliin, koska en uskaltanut tunnustaa totuutta. Valhehan se oli. Äiti kysyi tarkistetaanko, onko jalkapohjassa harmaata maalia. Siitä vain, sanoin uhmakkaasti. Muistan jonkun toisenkin hätävalheen lapsuudesta. 

Jostain luin, että ihminen, jolla on vaikkapa lukihäiriö, saattaa hävetä sitä lapsena niin paljon, että peittely tekee hänestä patologisen hätävalheitten keksijän. Jos on vaikea hyväksyä omia virheitään, on aina takajaloillaan, ja keksii vaihtelevia selityksiä. Tuon luettuani olen yrittänyt suhtautua armollisemmin ihmisiin, joilta tuntuu puuttuvan kyky oman erehtyväisyytensä myöntämiseen. Jotkut ovat niin ankaria itselleen, että heidän täytyy yrittää löytää vika olosuhteista tai muista ihmisistä. He moittivat muita, mutta ongelma on siinä, että he eivät ole koskaan tyytyväisiä itseensä. Se on varmasti raskasta.

Olen mielestäni rehellinen ja avoin ihminen, mutta kyllä minäkin väritän asioita silloin, kun on vaikea hyväksyä niitä sellaisenaan. Joskus väritän negatiivisesti kun puhun muista ja positiivisesti, kun puhun itsestäni. Joskus jätän kertomatta jotain asiaan liittyvää ja joskus teen kertomuksesta mielenkiintoisemman pienillä lisäyksillä. 

Joku oli kokeillut, miten elämä muuttuu, jos puhuu aina mahdollisimman rehellisesti. Jos myöhästyy töistä, ei keksikään että oli ruuhkaa, vaan myöntää että torkahti vahingossa uudestaan kellonsoiton jälkeen. Ensinnäkin hän oli huomannut että normaalielämässä tulee viljeltyä yllättävän paljon epätotuuksia ja valkoisia valheita. Toiseksi kokemus oli ollut kannustava. Elämä tulikin yllättäen kevyemmäksi, kun alkoi hyväksyä omia virheitään. Se avasi tien myös toisten luo ja teki kanssakäymisestä aidompaa.

Jos taivas on, ja jos sinne päästään, siellä saa olla omana itsenään. Siksi jo täällä on hyvä opetella olemaan aito. 

Luonto saa ja antaa

Kaikki pienet ovat ihania, ja niinpä olemme yrittäneet huolehtia linnuista huoltamalla ja lisäämällä kolopesijöiden koteja siinä toivossa että kesällä näkisimme paljon lentoharjoituksia. Ylen kampanja Miljoona linnunpönttöä on ollut hyvänä kannustimena. Eilen sain jo kuvan tiaisesta, joka oli suunnittelemassa muuttoa nojatuoliani lähinnä olevaan pönttöön. Tänä aamuna yritin ottaa kuvia joella seilaavista vesilinnuista. 

Kotimme on lähellä luontoa. Jos olisin ollut nopea, olisin saanut samaan kuvaan telkkäpariskunnan, sorsapariskunnan ja jäniksen. Näin keväisin joella purjehtii useampia kauniita ja nuorekkaita pariskuntia. Isänikin oli kiinnittänyt huomiota telkkäpariskuntien runsaaseen määrään ja etsinyt Laihialta telkänpönttöä. Niinpä soitin eilen Tervajoelle Arpeetiin ja sielläpä oli yksi. Kävin hakemassa ja Joku ansensi sen tänään nuoreen tammeen. Lähetyssopesta sain uuden tiaisenpöntön, joka lähti Jokun kyydissä puoliltapäivin kohti Pudasjärveä huolletun Taivalkosken kirkon kanssa, joka sekin on tiaiselle hyvä asumus.  

Muistin, että metsäsaunalla olevat pöntöt on huoltamatta. Kävimme ystäväni Fionan kanssa altaalla. Metsässä oli vielä lunta, joten kävelimme oman tienpätkän ja saimme vähän liikuntaakin. Kurjet huusivat kurkku suorana. Huolsimme telkänpöntön, tiaispöntön ja kottaraisenpöntön. Fiona keskittyi kannustamiseen ja minä tein työt. Tikkaat eivät olleetkaan enää siellä, joten kottaraisenpönttö on nyt aika matalalla, mutta ehkä leppälintu löytää sen. Yksi tiaispönttö oli joutunut tikan käsittelyyn ja pudonnut märkään koloon. Toimme sen kotiin kuivumaan ja korjattavaksi.

Metsäretki oli mukava, ja tunnen, että osasin käyttää tämän lomapäiväni rentouttavalla tavalla. Olin pari viikkoa sitten lääkärissä varmistamassa saako näin levottomalla sydämellä tehdä töitä. Halusin olla töissä, koska pääsiäisenä työtä todella riitti. Lääkäri sanoi, että vaikka lisälyöntien määrä näyttää nyt olevan suurempi kuin tehollisten lyöntien, ne ovat muuten hyvälaatuisen näköisiä eikä niihin kuole. Keskussairaalan operaatiota odotellessa hän kehotti tekemään yhden asian kerrallaan hajottamatta ajatusta moneen asiaan yhtä aikaa. Erinomainen ohje, vaikka niin itsestään selvä. 

Ihmettelin lääkärille sitä, että rytmihäiriöt ovat kahtena kesänä kadonneet kokonaan. Kerroin, että se ei liity ainakaan pelkästään stressin vähenemiseen, koska viime kesänä sydän tasoittui jo ennen loman alkamista. Pohdiskelin ääneen, että kuljeskelen kyllä kesäisin paljon metsissä. Lääkäri sanoi siihen, että se voi hyvinkin olla yksi selittävä tekijä. Metsällä on niin merkittäviä vaikutuksia sydänterveyteen, että jos nuorella ihmisellä on sydämessä lisälyöntisyyttä, käypä hoito on harrastaa säännöllisiä metsäkävelyjä. 

Sain tänään tiedon, että olen pääsemässä ensi viikolla kuntoutukseen. Toivoisin oppivani liikkumaan itselleni sopivalla tavalla niin että vahvistuisin. Saapa nähdä jos minulle ehdotetaan vaikka lumikenkäilyä, että voisin kävellä metsässä myös talvella. Ehkä nuoruuteni vielä uudistuu kuin kotkan, tai edes sorsan, niin että pääsisin ainakin räpiköimällä eteen päin. 

Ihmiset kaipaavat Luojaa

Näen paljon ilon kyyneleitä. Monet herkistyvät hengellisissä hetkissä ja usein juuri lämpimistä tunteista. Itketään ja nauretaan vuoroin. Ajattelen, että kysymys on jostain muusta kuin siitä, mitä olen sanonut tai tehnyt. Pyhä Henki on läsnä, Vapahtaja on läsnä, Luoja on lähellä luotuaan. Se herkistää. 

Siitä kyllä seuraa väsymys, sillä on väsyttävää olla lähellä eläviä ja tuntevia ihmisiä. Saattaa olla, että olen luontojani omiin oloihini vetäytyvä yksinäinen sielu, ja siksikin väsyn, kun kohtaan paljon ihmisiä. En ole kylläkään ainut. Käsittääkseni myös Jeesus halusi vetäytyä usein yksinäisyyteen ja Paavali väsyi siihen että ihmiset tungeksivat hänen luonaan. 

Joka tapauksessa olin tänään sangen iloinen, kun vahtimestari huomasi että olin juuttunut Palosaaren seurakuntakeskuksen hissiin ja tuli pelastamaan minut. Yksinäisyys voi joskus olla oikein hoitavaa, mutta hissistä tuntui loppuvan ilma ihan välittömästi kun huomasin tilanteen. Sieltä päästyäni tunsin viihtyväni oikein hyvin ihmisten seurassa. 

aamun mustarastas @pixabay

Torkahdin nojatuolissa, söin herkullisia lounaan jäänteitä ja kävin isännän lämmittämässä saunassa. Päätin, että huomisesta en huolehdi. Siitä pitää huolen huominen itse, mutta ennen kaikkea hän joka huomisen antaa jos antaa. 

Ainakaan sitä ei tarvitse murehtia, että uskonnot häviäisivät maailmasta. Ihmisten sydämissä on aivan valtava kaipaus löytää Luojansa. Mitä ilmeisimmin sen on istuttanut sinne Luoja itse. Se lienee myös jumalankieltäjien motiivi, kun he jaksavat pitää asiaansa esillä. Heillä on tarve ottaa kantaa asiaan, koska se on niin tärkeä.