Voittaako eläimellisyys ihmisyyden?

Eräs hyvin rakas sissi oli viikko sitten kisailemassa sotilastaitokilpailussa. Hän kertoi, että joukkona tultiin maaliin väsyneintä kannustaen ja hyvä fiilis jäi kisasta, vaikkei kärkijoukkoihin päästykään. Parhaimmillaan tuota samaa saa kokea myös arkielämän koitoksissa: kannustusta ja välittämistä, reilua peliä ja hyväntahtoista menoa. Mutta sielläkin, missä puhutaan kauniisti keskinäisestä kehumisesta ja tsemppaamisesta, saattaa olla takana kilpailuhenkeä ja kateutta. Olenko valmis huomioimaan toisia vain, jos nämä jollain tavalla vievät eteenpäin omia pyrintöjäni? 

Osaammeko me ihmiset olla koskaan pyytettömiä? Jumalallista pyyteetöntä rakkautta kuvataan sanalla agape. Agape on toisenlaista kuin vaikkapa rakastuminen, joka etsii omaa onnea. Agape-rakkaus rakastaa silloinkin, kun rakkauden kohteessa ei ole mitään rakastettavaa tai kun rakkauden kohde ei osaa osoittaa vastarakkautta. Jumalan rakkaus, jota saatamme joskus heijastaa, ei laskelmoi, vaan lahjoittaa sulasta hyvyydestä.
J
Jesajan kirjassa kerrotaan miten susi ja lammas samoin kuin lehmä ja emokarhu käyvät kerran yhdessä ilman saaliinhimoa ja pelkoa. Uskonkin, että taivaassa on paljon eläimiä. Eläimet ovat myös joskus vallan pyyteettömiä. Sissi-kissa asettuu kehräämään kipeän polven päälle ja nuolee väsyneen kättä. Se ilahduttaa leikillä ja levolla. Toki Sissi tietää, keneltä saa ruokansa. Ehkä kissa on suloinen kissanmuonan tähden? Tai kiitollisuudesta?

Muistanpa, miten eräs koira, jota en koskaan ruokkinut, käyttäytyi lohduttavasti. Olin nuorena kesätöissä englantilaisella farmilla, ja kun sain kirjeen kotoa, talon koira oli vallan liikuttava. Se vaistosi koti-ikäväni ja asettui viereen turkki kiinni ihossani. Myös omalla paimenkoirallamme on paljon tunneälyä. Jopa lehmillä on sympaattisuutta ja lämpöä usein paljon enemmän kuin kilpailuhenkisillä ihmisparoilla. Voittaako eläimellisyys ihmisyyden?