Valheella on lyhyet jäljet

Olen kuullut usein sanottavan, että täytyy kunnioittaa sitä minkä toinen ihminen kokee todeksi: Se on hänen totuutensa. Se ei ole aina helppoa. Ei ole helppoa ymmärtää ja hyväksyä, että jokaisella on oma totuutensa. Onko totuus suhteellista? Olisi niin mukavaa, kun totuudenpuhuminen ja valheenpuhuminen olisivat helposti erotettavissa ja voisin sanoa, että minä puhun totta ja sinä valehtelet. Tällaiseen syyttämiseen olen kyllä langennut. Olen myös sydänjuuria myöten loukkaantunut siitä, että toinen ihminen kokee ja puhuu asiat aivan toisin. Olen ottanut asioita henkilökohtaisesti silloin, kun olisi pitänyt ehkä nähdä asia toisen kannalta. Ehkä sydämeni on särkynyt ihmisten petollisuudesta aivan turhaan. 

Ajattelen, että varsin monissa asioissa on kyllä olemassa myös absoluuttinen totuus. Pienenä astuin kerran vastamaalatulle kynnykselle ja levitin tassullani maalia matolle, vaikka siitä oli varoitettu. Väitin äidille, että en ole astunut maaliin, koska en uskaltanut tunnustaa totuutta. Valhehan se oli. Äiti kysyi tarkistetaanko, onko jalkapohjassa harmaata maalia. Siitä vain, sanoin uhmakkaasti. Muistan jonkun toisenkin hätävalheen lapsuudesta. 

Jostain luin, että ihminen, jolla on vaikkapa lukihäiriö, saattaa hävetä sitä lapsena niin paljon, että peittely tekee hänestä patologisen hätävalheitten keksijän. Jos on vaikea hyväksyä omia virheitään, on aina takajaloillaan, ja keksii vaihtelevia selityksiä. Tuon luettuani olen yrittänyt suhtautua armollisemmin ihmisiin, joilta tuntuu puuttuvan kyky oman erehtyväisyytensä myöntämiseen. Jotkut ovat niin ankaria itselleen, että heidän täytyy yrittää löytää vika olosuhteista tai muista ihmisistä. He moittivat muita, mutta ongelma on siinä, että he eivät ole koskaan tyytyväisiä itseensä. Se on varmasti raskasta.

Olen mielestäni rehellinen ja avoin ihminen, mutta kyllä minäkin väritän asioita silloin, kun on vaikea hyväksyä niitä sellaisenaan. Joskus väritän negatiivisesti kun puhun muista ja positiivisesti, kun puhun itsestäni. Joskus jätän kertomatta jotain asiaan liittyvää ja joskus teen kertomuksesta mielenkiintoisemman pienillä lisäyksillä. 

Joku oli kokeillut, miten elämä muuttuu, jos puhuu aina mahdollisimman rehellisesti. Jos myöhästyy töistä, ei keksikään että oli ruuhkaa, vaan myöntää että torkahti vahingossa uudestaan kellonsoiton jälkeen. Ensinnäkin hän oli huomannut että normaalielämässä tulee viljeltyä yllättävän paljon epätotuuksia ja valkoisia valheita. Toiseksi kokemus oli ollut kannustava. Elämä tulikin yllättäen kevyemmäksi, kun alkoi hyväksyä omia virheitään. Se avasi tien myös toisten luo ja teki kanssakäymisestä aidompaa.

Jos taivas on, ja jos sinne päästään, siellä saa olla omana itsenään. Siksi jo täällä on hyvä opetella olemaan aito.